Olen kuvaillut jokseenkin yksityiskohtaisesti muukalaisen saapumista
Ipingiin, jotta lukija ymmärtäisi hänen aikaansaamansa omituisen
vaikutuksen. Mutta lukuunottamatta kahta kummallista tapausta saattaa
hänen oleskeluaan koskevat asianhaarat sivuuttaa hyvin lyhyesti siihen
erikoiseen päivään asti, jolloin vietettiin klubin juhlaa.
Rouva Hallin kanssa hänellä sattui monta kahakkaa kotoisen järjestyksen
vuoksi, mutta huhtikuun loppuun asti, jolloin näkyi ensi merkkejä
rahanpuutteesta, hän joka tapauksessa voitti emäntänsä sillä helpolla
keinolla, että suoritti eri maksun. Hall ei pitänyt hänestä ja arveli
milloin vain uskalsi, että olisi viisainta päästä eroon vieraasta.
Enimmäkseen hän kuitenkin uljaasti salasi vastenmielisyytensä ja vältti
vierastaan niin paljon kuin mahdollista.
"Odotappas kesään asti", virkkoi rouva Hall ymmärtäväisesti, "jolloin
taiteilijat alkavat tulla. Silloin saamme nähdä. Hän voi olla vähän
komenteleva, mutta täsmällisesti maksetut laskut ovat täsmällisesti
maksettuja laskuja, mitä sitten sanonetkin."
Vieras ei käynyt kirkossa eikä vaatteittensakaan puolesta tehnyt mitään
erotusta pyhän ja arkipäivien välillä. Rouva Hallin mielestä hän teki
työtä hyvin oikullisesti. Joinakin päivinä hän tuli varhain alakertaan
ja työskenteli yhtämittaisesti. Toisina hän nousi myöhään, kulki
huoneessaan kiivaasti edestakaisin tuntikausia, poltteli tai nukkui
istuen nojatuolissa tulen ääressä. Hänellä ei ollut minkäänlaista
yhteyttä kylän ulkopuolisen maailman kanssa. Hänen mielenlaatunsa
pysyi edelleenkin perin epäluotettavana. Enimmäkseen hän käyttäytyi
kuin mies, jota vaivaa melkein sietämätön ärtyisyys, ja kerran tai
pari hän katkaisi, repi, särki tai murskasi esineitä äkillisessä
väkivaltaisuuden puuskassa. Hänen tapansa puhella itsekseen matalalla
äänellä kävi yhä yleisemmäksi, mutta vaikka rouva Hall kuunteli
tunnollisesti, ei hän saanut vähintäkään selvää kuulemastaan.
Harvoin hän liikkui ulkona päivisin, mutta hämärässä hänellä oli
tapana lähteä liikkeelle tiukasti verhottuna, yhdentekevää oliko
kylmä vai ei, ja hän valitsi yksinäisimmät polut tai tiet, joita puut
ja töyräät enimmin varjostivat. Hänen mulkoilevat silmälasinsa ja
kaameat, sidotut hatun varjostamat kasvonsa ilmestyivät epämiellyttävän
äkkiä pimeydestä jonkun kotiin palaavan työmiehen eteen, ja Teddy
Henfrey, syöksähtäessään eräänä iltana ulos "Tulipunaisen Takin"
ravintolasta puolikymmenen aikaan, pelästyi hurjasti pelkän pääkallon
näköistä päätä (hän käveli hattu kädessä), johon äkkiä lankesi valoa
avoimesta ravintolan ovesta. Lapset, jotka näkivät hänet iltamyöhään,
uneksivat möröistä, ja epäilyttävältä näytti, olivatko pojat hänestä
vastenmielisempiä kuin hän pojista, mutta joka tapauksessa oli
vastenmielisyys kummallakin taholla hyvin voimakas.
Ehdottomasti oli niin merkillisen näköinen ja sillä tavalla käyttäytyvä
henkilö tavallisena keskustelunaiheena Ipingin kaltaisessa kylässä.
Paikkakuntalaiset käsittivät kovin eri tavalla hänen puuhansa. Rouva
Hallille se oli arka asia. Kysyttäessä hän selitti hyvin varovasti,
että vieras oli "eksperimenteeraava tutkija", sivuuttaen sievästi
monta tavua kuin salakuoppia peläten. Kun häneltä kysyi, mitä
"eksperimentteeraava" tutkija oli, sanoi hän jonkinlaista etevämmyyttä
vihjaisten, että useimmat sivistyneet ihmiset tiesivät, mitä se oli,
ja että se merkitsi niin paljon kuin "salattujen asiain keksijä".
Hänen vierastaan oli muka kohdannut tapaturma, joka oli joksikin
aikaa pilannut hänen kasvojensa ja käsiensä värin, ja kun hänellä oli
tunteellinen luonne, ei häntä haluttanut kiinnittää asiaan yleisön
huomiota.
Kun rouva Hall ei ollut saapuvilla, lausuttiin hyvinkin usein sellaisia
arveluita, että matkustaja oli rikollinen, joka koetti päästä lain
kourista peittämällä itsensä poliisin silmiltä. Tämä ajatus oli
lähtöisin Teddy Henfreyn aivoista. Ei tiedetty mitään mainitsemisen
arvoista rikosta tapahtuneeksi helmikuun puolivälin tai loppupäivien
jälkeen. Kansalliskoulun koetteelle määrätyn apulaisen Gouldin
mielikuvituksessa tämä käsitys muuttui sellaiseksi, että vieras oli
valepukuinen anarkisti, joka valmisteli räjähdysaineita, ja hän päätti
ryhtyä niihin salapoliisin toimenpiteisiin, joihin hänen aikansa
riitti. Nämä puuhat ilmenivät enimmäkseen siten, että hän katsoi hyvin
tarkasti muukalaiseen, milloin vain näki hänet, tai kyseli ihmisiltä,
jotka eivät olleet koskaan nähneet vierasta. Mutta hän ei saanut
selville mitään.
Toinen mielipiteiden suunta noudatti Fearensidea ja joko hyväksyi
käsityksen, että hän oli kirjava, tai jonkin muunnoksen siitä. Niinkuin
esimerkiksi Silas Durgan, jonka kuultiin vakuuttavan, että "jos hän
tahtoisi näyttäytyä Aatamin puvussa, hän rikastuisi tuossa tuokiossa",
ja -- jonkun verran teologi kun oli -- vertaavan vierasta mieheen,
jolla oli yksi leiviskä. Sellaistakin mielipidettä esitettiin, että
matkustaja oli vaaraton vähäjärkinen. Tällä käsityksellä oli se etu,
että kaikki seikat oli sen avulla helppo selittää. Näiden pääryhmien
välillä oli epäilijöitä ja sovittelijoita. Sussexilaiset eivät ole
kovinkaan taikauskoisia, ja vasta huhtikuun alkupuolella sattuneiden
tapausten jälkeen ensi kerran kuiskattiin kylässä ajatus, että tässä
oli jotakin yliluonnollista. Silloinkin sitä uskoivat vain naiset.
Mutta mitä tahansa hänestä vain ajateltiinkin, oli Ipingin asukkaille
yhteistä se, etteivät he pitäneet hänestä. Hänen ärtyisyytensä, vaikka
sen olisi voinut käsittää kaupunkilaisessa henkisen työn tekijässä,
oli näistä rauhallisista sussexilaisista hämmästyttävä. Tuon tuostakin
heitä ihmetyttivät hänen kiihkeät liikkeensä; kiivaasti kävellessään
pimeän tultua hän oli törmännyt heihin rauhallisen nurkan takaa,
lyijypäisellä kepillään hän uhkasi kaikkia uteliaita tunkeilijoita,
hämärä miellytti häntä siinä määrin, että hän sulki ovet, veti alas
kaihtimet, sammutti kynttilät ja lamput -- kuka saattoi hyväksyä
tuollaista menettelyä? He vetäytyivät syrjään hänen kulkiessaan
kylässä, ja kun hän oli päässyt ohitse, oli nuorilla humoristeilla
tapana nostaa takkinsa kaulus ja painaa hatun reuna alas ja astella
hermostuneesti hänen jäljessään, matkien hänen salaperäistä käytöstään.
Siihen aikaan laulettiin yleisesti erästä laulua, jonka nimi oli
"Mörkömies". Neiti Satchell oli laulanut sen koulusalissa pitämässään
konsertissa -- kirkon lamppujen hyväksi ja senjälkeen, milloin tahansa
pari kyläläistä oli yhdessä vieraan ilmestyessä, kuuli vihellettävän
tahtia tai paria tästä säveleestä enemmän tai vähemmän selvästi.
Myöskin myöhästyneillä pikku lapsilla oli tapana huutaa "Mörkömies"
hänen jälkeensä ja lähteä juoksemaan vavisten ja ylpeinä uskaliaasta
teostaan.
Haavuri Cuss oli ihan menehtymäisillään uteliaisuudesta. Siteet
kiihoittivat hänen ammatillista harrastustaan, huhu tuhannesta yhdestä
pullosta herätti hänessä kateellista huomiota. Koko huhti- ja toukokuun
ajan hän tavoitteli tilaisuutta puhella vieraan kanssa ja vihdoin
helluntain tienoilla hän ei malttanut enää kauemmin, vaan keksi
puolustuksekseen avustuslistan kylän sairaanhoitajattaren hyväksi.
Hämmästyksekseen hän huomasi, ettei Hall tiennyt vieraansa nimeä.
"Hän mainitsi nimen", virkkoi rouva Hall -- mikä väite oli aivan
perusteeton, "mutta minä en kuullut sitä oikein". Hänestä tuntui kovin
typerältä olla tietämättä matkustajan nimeä.
Cuss koputti vierashuoneen ovelle ja astui sisään. Sieltä kuului
selvästi kirous.
"Suokaa anteeksi tunkeilevaisuuteni", virkkoi Cuss. Samassa ovi
sulkeutui ja katkaisi rouva Hallilta tilaisuuden kuulla keskustelun
jatkoa.
Hän saattoi erottaa äänten mutinaa seuraavien kymmenen minuutin
kuluessa, sitten hämmästyksen huudon ja jalkojen kopinaa; tuoli
paiskattiin sivulle, joku räjähti nauramaan, nopeat askeleet lähenivät
ovea, ja Cuss ilmestyi takaisin kasvot valkeina ja silmät tuijottavina.
Hän jätti oven auki takanaan ja katsahtamatta rouva Halliin syöksi
käytävän poikki ja hyppäsi alas portaita, ja pian hän kuului
päätäpahkaa juoksevan pitkin tietä. Hänellä oli hattu kädessään. Rouva
Hall seisoi tarjoilupöydän takana katsellen avointa vierashuoneen ovea
kohti. Silloin hän kuuli vieraan naurahtavan rauhallisesti ja astuvan
huoneen poikki. Hän ei voinut nähdä miehen kasvoja siltä paikalta,
missä hän seisoi. Vierashuoneen ovi paukahti kiinni, ja taas oli kaikki
hiljaa.
Cuss meni suoraa päätä kylän ylälaitaan Buntingin kappalaisen puheille.
"Olenko minä hullu?" kysyi Cuss ensi sanoikseen astuessaan sisälle
pieneen viheliäiseen lukuhuoneeseen. "Näytänkö minä mielipuolelta?"
"Mitä on tapahtunut?" tiedusti kappalainen pannen ison kiekuraisen
simpukankuoren valmistuvan saarnansa irtolehdille.
"Majatalossa asustava mies..."
"No mitä hänestä?"
"Antakaa minulle vähän juomista", virkkoi Cuss ja istuutui.
Kun hänen hermonsa olivat rauhoittuneet lasillisesta halpaa
sherryviiniä -- muuta juomaa ei kunnon kappalaisella ollut -- kertoi
hän äskeisestä keskustelustaan.
"Menin sisälle", huohotti hän, "ja aloin pyytää nimikirjoitusta
sairaanhoitajattaren avustuslistaan. Hän oli pistänyt kädet taskuunsa
minun tullessani sisälle ja istuutui raskaasti tuoliinsa. Tuhahti
sitten nenäänsä. Mainitsin hänelle kuulleeni hänen harrastavan
tieteellisiä asioita. Hän sanoi: 'Kyllä'. Tuhahti sitten taas.
Tuhahteli sitten kaiken aikaa, ilmeisesti hän oli perinpohjin
vilustunut. Eikä ihmekään, kun tuolla lailla käärii itsensä. Minä
esitin sairaanhoitajattaren asian ja pidin silmiäni kaiken aikaa
auki. Pulloja -- kemiallisia aineita -- kaikkialla. Vaaka, koeputkia
pienillä jalustoilla ja keltaesikon tuoksua. Kirjoittaisiko hän alle?
Sanoi miettivänsä sitä. Kysyin häneltä suoraan, tutkiko hän. Sanoi
tutkivansa. Oliko pitkä työ? Hän kävi kovin ärtyisäksi ja sanoi:
'Kirotun pitkä', puhaltaen korkin ulos, niin sanoakseni. 'Niinkö?'
virkoin minä. Ja silloin pääsi kiukku valloilleen. Mies oli ihan
kiehumispisteessä, ja minun kysymykseni sai hänet kuohahtamaan yli
äyräittänsä. Hänelle oli annettu ohje -- mitä kallisarvoisin ohje --
mihin tarkoitukseen, sitä hän ei tahtonut sanoa. Oliko se lääkärin
resepti? 'Lempo teidät vieköön! Mitä te oikein kalastelette?' Minä
puolustauduin. Arvokasta nuuskahtelemista ja yskimistä. Hän tyyntyi
taas. Hän oli lukenut sen. Viisi ainesta. Hän pani sen pöydälle. Sitten
hän käänsi päätään. Ikkunasta käyvä tuulenveto kohotti paperin ilmaan.
Suhinaa ja kahinaa. Hän sanoi työskentelevänsä huoneessa, jossa oli
avoin tulisija. Näin vain välähdyksen, ja resepti syttyi tuleen ja
nousi savupiippuun. Hän hyökkäsi sitä kohti, juuri kun se kohahti ylös.
Noin! Samassa pisti hänen käsivartensa esiin kuin valaistakseen hänen
juttuaan."
"Entä sitten?"
"Ei mitään kättä. Vain tyhjä hiha. Voi ihmettä! Ajattelin, että se on
epämuodostuma. Hänellä on korkista käsivarsi, otaksuin, ja nyt hän
on ottanut sen pois. Mutta siinä on sittenkin jotakin kummallista,
mietiskelin. Mikä hitto pitää hihaa ylhäällä ja avoinna, jollei siellä
ole mitään sisällä? Siellä ei ollut mitään, sen vakuutan. Ei mitään
ainakaan taipeeseen asti. Saatoin nähdä hihan sisälle ihan kyynärpäähän
saakka, ja vaatteen repeämän läpi paistoi valoa. 'Hyvä Jumala!' sanoin.
Sitten hän seisahtui. Tuijotti minuun tyhjillä mulkosilmillään ja
sitten hihaansa."
"Entä sitten?"
"Siinä kaikki. Hän ei lausunut sanaakaan, tuijotti vain ja pani hihan
nopeasti takaisin taskuunsa. 'Aioin sanoa', virkkoi hän, 'että resepti
paloi, eikö palanut?' Kysyvä yskähdys. 'Kuinka lemmossa', sanoin,
'voitte liikuttaa tyhjää hihaa tuolla lailla?' 'Tyhjää hihaa?' 'Niin',
vastasin, 'tyhjää hihaa'. 'Sehän on tyhjä hiha, vai mitä? Tehän
näitte, että se oli tyhjä hiha?' Hän nousi seisomaan suoraksi. Minäkin
nousin. Hän tuli minua kohti kolmella hyvin hitaalla askeleella ja
jäi seisomaan ihan viereeni. Sitten hän nuuskahti häijysti. Minä en
räpyttänyt silmäänikään, vaikka menenpä hirteen, jolleivät siteisiin
kääritty nuppi ja silmäkaihtimet ole kyllin kauheita hermostuttaakseen
ketä tahansa."
'Sanoitte hihan olleen tyhjän?' sanoi hän taas. 'Aivan niin', sanoin.
Tuijottamisesta ja sanattomuudesta voi paljaskasvoinen ja silmälasiton
mies pelästyä. Sitten hän hyvin hitaasti veti hihan jälleen taskustaan
ja nosti käsivartensa minua kohti kuin olisi taas tahtonut näyttää sitä
minulle. Hän teki sen hyvin, hyvin hitaasti. Minä katselin sitä. Tuntui
kestävän iankaikkisen kauan. 'No niin', virkoin rykäisten, 'siellä ei
ole mitään'.
"Täytyihän jotakin sanoa. Aloin tuntea pelkoa. Saatoin selvästi nähdä
hihan sisälle. Hän ojensi sen suoraksi minua kohti, hitaasti, hitaasti
-- aivan näin, -- kunnes kalvosin oli kuuden tuuman päässä kasvoistani.
Kauhean kummallista oli nähdä tyhjän hihan tuolla lailla lähestyvän! Ja
sitten..."
"Entä sitten?"
"Jokin -- se tuntui etusormelta ja peukalolta -- nipisti nenääni."
Bunting alkoi nauraa.
"Siinä ei ollut kuitenkaan mitään!" sanoi Cuss, ja hänen äänensä
kohosi ihan huudoksi "mitään" sanan kohdalla. "Kyllähän teidän sopii
nauraa, mutta uskokaa pois, että silloin pelästyin. Löin kovasti hänen
kalvosintaan, käännyin ja syöksin ulos huoneesta -- jätin hänet..."
Cuss vaikeni. Ei voinut epäilläkään, että hänen pakokauhunsa oli
vilpitön. Hän käännähti avuttoman näköisenä ja otti toisen lasin
erinomaisen kappalaisen hyvin huonoa viiniä. "Lyödessäni hänen
kalvosintaan", lisäsi Cuss, "tuntui minusta aivan kuin olisin lyönyt
käsivartta, uskokaa pois."
"Eikä siinä kuitenkaan ollut minkäänlaista käsivartta! Ei käsivarren
ituakaan!"
Herra Bunting ajatteli asiaa. Hän katsahti epäluuloisesti Cussiin. "Se
on peräti merkillinen juttu", sanoi hän. Hän näytti tosiaankin kovin
viisaalta ja vakavalta. "Sepä on kerrassaan merkillinen juttu", sanoi
herra Bunting pontevasti kuin tuomiota julistaen.