Tämä omituinen mies singahti siis äärettömyydestä Ipingin kylään
helmikuun yhdeksäntenäkolmatta päivänä suojasään juuri alkaessa.
Seuraavana päivänä tulivat hänen matkatavaransa sohjukelillä -- ja
kerrassaan ihmeelliset ne olivatkin. Niihin kuului pari matka-arkkua,
tosiaan sellaisia kuin järkimiehellä voisikin olla, mutta niiden
lisäksi tuli laatikko kirjoja -- suuria, paksuja kirjoja, joista
muutamissa oli käsittämätöntä kirjoitusta -- ja tusinan verran tai ehkä
enemmänkin koreja, laatikoita ja lippaita. Näissä oli olkiin pakattuja
esineitä, jotka Hallin mielestä olivat lasipulloja hänen sivumennen
uteliaasti penkoessaan olkia. Matkustaja, jolla oli verhonaan hattu,
takki, hansikkaat ja viitta, tuli kärsimättömänä ulos Fearensiden
ajoneuvoja vastaan, Hallin vaihtaessa ajajan kanssa muutamia sanoja,
ennenkuin ryhtyisi auttamaan tavarain kantamista sisälle, eikä
ollenkaan huomannut Fearensiden koiraa, joka ihastellen nuuski Hallin
jalkoja.
"Tuokaa vihdoinkin ne arkut", virkkoi hän. "Olen jo tarpeeksi
odottanut".
Ja hän astui rappusia myöten vaunujen peräpäätä kohti kuin tarttuakseen
pienempään koriin.
Mutta tuskin oli Fearensiden koira nähnyt hänet, kun sen korvat
nousivat pystyyn, ja se alkoi hurjasti murista. Vieraan kiirehtiessä
alas portaita se loikkasi epävarmasti ja karkasi sitten suoraa päätä
kiinni hänen käteensä. "Voih!" huudahti Hall peräytyen, sillä hän ei
ollut mikään sankari koirien parissa, ja Fearenside kiljui: "Maahan!"
ja läiskäytti ruoskaansa.
He näkivät koiran irroittaneen hampaansa kädestä, kuulivat potkaisun ja
huomasivat koiran tekevän syrjähypyn, tarttuvan kiinni vieraan sääreen,
jolloin hänen housunsa kuuluivat repeävän. Silloin sattui Fearensiden
ruoskan ohuempi pää koiraan, joka kauhusta ulvahtaen peräytyi vaunujen
pyörien alle. Kaikki tuo kesti vain vajaan puolen minuutin. Ei kukaan
puhunut, kaikki huusivat. Vieras vilkaisi pikaisesti repeytyneeseen
hansikkaaseensa ja sääreensä, näytti aikovan kumartua katsomaan
jälkimäistä, mutta kääntyi sitten ja syöksyi nopeasti portaita ylös
majataloon. He kuulivat hänen päistikkaa rientävän käytävän poikki ja
ylös makuuhuoneeseensa matottomia portaita pitkin.
"Kuuleppas sinä, peto", sanoi Fearenside kömpien vaunuista maahan
ruoska kädessään, koiran katsellessa häntä pyörän läpi. "Tulehan
tänne!" jatkoi hän. "Parasta on nyt tulla."
Hall oli seisonut suu ammollaan. "Koira puri häntä", sanoi hän. "Minun
täytyy lähteä häntä katsomaan."
Ja hän juosta hölkytti vieraan jäljessä. Käytävässä hän tapasi rouva
Hallin. "Ajajan koira", virkkoi hän, "puri häntä".
Hän asteli kiireesti yläkertaan, ja kun matkustajan huoneen ovi oli
raollaan, työnsi hän sen auki ja aikoi astua sisään muitta mutkitta,
sillä hän oli myötätuntoisella mielellä.
Ikkunankaihdin oli vedetty alas ja huone hämärä. Hän huomasi
vilahdukselta kerrassaan oudon ilmiön, joka näytti häntä kohti
heiluvalta poikkihakatulta käsivarrelta, ja kasvot, joissa oli kolme
suurta epämääräistä valkoista läikkää aivan kuin vaalean orvokin
terässä. Silloin hän sai kovan iskun rintaansa ja singahti takaisin.
Ovi läjähti kiinni vasten hänen kasvojaan ja väännettiin lukkoon.
Kaikki tapahtui niin nopeasti, ettei hänellä ollut ollenkaan aikaa
tarkasteluun. Muodottomien hahmojen vilahdus, isku ja tärähdys. Siinä
hän seisoi pienellä hämärällä portaiden siltamalla ihmetellen, mitä hän
oikein olikaan nähnyt.
Muutamien minuuttien kuluttua hän yhtyi siihen pieneen ryhmään, joka
oli kokoontunut "Vaunujen ja Hevosten" ulkopuolelle. Fearenside kertoi
juttua taas toiseen kertaan. Rouva Hall sanoi, ettei hänen koirallaan
ollut mitään oikeutta purra majatalon vieraita. Sekatavarakauppias
Huxter tien toiselta puolelta seisoi siinä kyselemässä, niinikään seppä
Sandy Wadgers arvostelemassa, sitäpaitsi vaimoja ja lapsia, jotka
kaikki puhelivat tylsästi: "Äläppäs vain anna sen purra minua, muista
se"; "ei ole oikein pitää sellaisia koiria"; "miksi se sitten puri
häntä?" ja niin edespäin.
Hallista, joka tuijotti heihin portailta ja kuunteli, tuntui
uskomattomalta, että hän oli nähnyt jotakin niin kummallista
yläkerrassa. Sitäpaitsi oli hänen sanavarastonsa liian rajoitettu
riittääkseen hänen vaikutelmiensa kuvailemiseen.
"Hän väittää tulevansa toimeen ilman apua", virkkoi hän vastaukseksi
vaimonsa kysymykseen. "Meidän on kai parasta ruveta kuljettamaan
sisälle hänen matkatavaroitaan."
"Hänen pitäisi heti syövyttää sitä tulella", sanoi rouva Hall,
"varsinkin jos se on vähänkään tulehtunut".
"Minä ampuisin koiran, niin minä vain tekisin", huomautti eräs nainen
joukosta.
Äkkiä alkoi koira uudelleen ulvoa.
"Tulkaahan viimein!" huusi vihainen ääni oviaukosta. Siinä seisoi
vieras, huivi leuan ympäri käärittynä, kaulus pystyssä ja hattu
taivutettuna alaspäin. "Mitä pikemmin saatte tavarat sisälle, sitä
parempi." Eräs pihalla seisojista väitti hänen vaihtaneen housuja ja
hansikkaita.
"Saitteko pahan haavan, herra?" kysyi Fearenside. "Minä olen peräti
pahoillani, että koira..."
"En pienintäkään", vastasi vieras. "En edes nahan repeämää. Tuokaa nyt
tavarat joutuin."
Sitten hän kirosi hiljaa, niin väitti Hall.
Kohta kun ensimmäinen kori oli matkustajan määräysten mukaan kannettu
vierashuoneeseen, kävi hän siihen käsiksi tavattoman kiihkeästi
ja alkoi purkaa sitä, hajoittaen olkia, vähintäkään välittämättä
rouva Hallin matosta. Sieltä hän otti pulloja -- pieniä, paksuja,
jauhetta sisältäviä pulloja, pieniä ja hoikkia pulloja, joissa oli
värillisiä ja valkeita nesteitä, pitkulaisia sinisiä pulloja, joissa
oli nimilappu _myrkkyä_, pyöreitä pulloja, joilla oli hoikat kaulat,
suuria vihreitä lasipulloja, suuria valkeita lasipulloja, pulloja,
joissa oli lasikorkit ja nimilappu kiiltävästä lasista, pulloja, joissa
oli puiset tuppilot, viinipulloja, ruokaöljypulloja -- ja laski ne
riveihin lipastolle, uunin reunalle, ikkunan edessä olevalle pöydälle,
ympäri lattiaa, kirjahyllylle -- kaikkialle. Bramblehurstin apteekki
ei voinut kerskailla niin monista pulloista. Se oli merkillinen näky.
Kori toisensa jälkeen työnsi esiin pulloja, kunnes kaikki kuusi
olivat tyhjät ja pöydällä korkea kasa olkia. Ainoat esineet, jotka
ilmestyivät näistä koreista pullojen keralla, olivat joukko koeputkia
ja huolellisesti pakattu vaaka.
Purettuaan korien sisällyksen vieras siirtyi ikkunan luo ja ryhtyi
työhön, vähintäkään välittämättä hujan hajan jääneistä oljista,
sammuneesta tulesta, ulkona olevasta kirjalaatikosta tai muista
yläkertaan kannetuista matka-arkuista ja kapineista.
Kun rouva Hall toi hänelle päivällistä, oli hän jo niin kokonaan
vaipunut työhönsä, tiputellen pulloista pieniä pisaroita koeputkiin,
ettei kuullut emännän askeleita, ennenkuin tämä oli lakaissut
pois olkikasan ja pannut tarjottimen pöydälle, ehkä jonkun verran
tarmokkaasti, nähdessään missä kunnossa lattia oli. Sitten vieras
puolittain käänsi päätään ja palautti sen taas paikalla entiseen
asentoon. Mutta rouva Hall huomasi hänen ottaneen silmälasit pois.
Ne olivat hänen vieressään pöydällä, ja näytti siltä kuin hänen
silmäkuoppansa olisivat olleet kerrassaan tyhjät. Sitten vieras pani
silmälasit jälleen kohdalleen ja kääntyi katselemaan emäntää. Tämä
aikoi juuri ryhtyä valittelemaan lattialle kasatuista oljista, kun
vieras ennätti hänen edelleen.
"Toivoisin, ettette tulisi sisälle koputtamatta", virkkoi hän ihan
luonnotonta kiukkua ilmaisevalla äänenpainolla, joka oli hänelle niin
ominainen.
"Minä koputin, mutta nähtävästi..."
"Ehkä niin. Mutta minun tutkimuksissani -- minun peräti tärkeissä
ja välttämättömissä tutkimuksissani -- pieninkin häiriö, oven
raottaminen... Minun täytyy pyytää teitä..."
"Aivan niin, herra. Voittehan lukita oven, jos kerran olette
tuollainen. Milloin tahansa."
"Siinäpä hyvä aate", vastasi vieras.
"Nämä oljet sitten. Jos uskaltaisin huomauttaa..."
"Älkäähän nyt! Jos oljista on kiusaa, niin merkitkää ne laskuun."
Ja hän mutisi emännälle sanoja, jotka epäilyttävästi muistuttivat
kirouksia.
Hän oli niin kummallisen näköinen seisoessaan siinä hyökkäävänä ja
vimmastuneena pullo toisessa ja koeputki toisessa kädessä, että rouva
Hall melkein pelästyi. Mutta hän oli päättäväinen nainen. "Siinä
tapauksessa haluaisin tietää, herra, mitä pidätte kohtuullisena..."
"Shillingiä -- merkitkää shillingi. Varmaankin shillingi riittää?"
"Olkoon niin", sanoi rouva Hall, ottaen esille liinan ja ruveten
levittämään sitä pöydälle. "Jos olette tyytyväinen, niin tietysti..."
Vieras kääntyi ja istuutui takinkaulus emäntään päin.
Koko iltapäivän hän työskenteli ovi lukittuna. Ja enimmäkseen hiljaa,
niinkuin rouva Hall saattoi todistaa. Mutta kerran kuului tärähdys ja
yhteen kalahtavien pullojen helinää, ikäänkuin olisi isketty nyrkkiä
pöytään. Sitten saattoi erottaa lattialle viskattujen lasien kilinää ja
vähän myöhemmin nopeaa astelua huoneen poikki. Peläten, että jotakin
oli hullusti, rouva Hall meni ovelle ja kuunteli välittämättä koputtaa.
"En voi jatkaa tätä", raivosi vieras, "en _voi_ jatkaa! Kolmesataa
tuhatta, neljäsataa tuhatta! Tuollainen hirveä määrä! Petetty!
Koko elämäni ajan se voi ahdistaa minua!... Kärsivällisyyttä!
Kärsivällisyyttä sentään!... Hullu! hullu!"
Tarjoiluhuoneesta kuului kengännaulojen kopinaa kivilattialla ja rouva
Hallin täytyi, vastoin tahtoaankin poistua siitä paikasta, jossa oli
kuunnellut vieraan yksinpuhelua. Hänen palatessaan oli huoneessa ihan
hiljaista, paitsi että kuului sen tuolin heikkoa narinaa, jolla vieras
istui, ja pullon helinää silloin tällöin. Kaikki oli ohi, vieras oli
taas ryhtynyt työhönsä.
Viedessään sisälle teetä rouva Hall huomasi eräässä huoneen nurkassa
koveron peilin alapuolella lasinsirpaleita ja keltaisen tahran, joka
oli huolimattomasti pyyhkäisty pois. Hän huomautti siitä.
"Merkitkää se laskuun", sähisi vieras. "Älkää Jumalan tähden vaivatko
minua! Jos tapahtuu vahinkoa, niin merkitkää se laskuun", ja hän
merkitsi yhä numeroita edessään olevaan muistikirjaan.
"Sanonpa teille jotakin", virkkoi Fearenside salaperäisesti.
Oli myöhäinen iltapäivä, ja he istuivat Iping Hangerin pienessä
oluttuvassa.
"No mitä?" kysyi Teddy Henfrey.
"Se koskee sitä miestä, jota koirani puri. Kuulkaapas, hän on musta.
Ainakin hänen säärensä. Näin sen hänen housujensa ja hansikkaan
repeämästä. Olisi voinut odottaa näkevänsä jotakin vaaleaa, eikö niin?
Mutta ei -- mitään sellaista ei näkynyt. Vain mustaa. Sanonpa teille,
että hän on yhtä musta kuin minun hattuni."
"Sepä kummaa!" ihmetteli Henfrey. "Kerrassaan merkillinen juttu. Mutta
hänen nenänsähän on yhtä heleä kuin maalattu!"
"Niin on", myönsi Fearenside. "Sen tiedän. Nyt kerron sinulle, mitä
arvelen. Se mies on kirjava, Teddy, toisin paikoin musta, toisin
valkea. Ja hän häpeää sitä. Hän on jotakin sekarotua, ja väri on
levinnyt häneen eri läikkinä eikä ole sekaantunut. Olen kuullut
sellaisesta ennenkin. Ja niin käy tavallisesti hevosten, niinkuin kuka
tahansa voi huomata."