Vieras mies tuli helmikuun lopussa talvisena päivänä, purevan
tuulen pyryttäessä talven viimeistä lumisadetta, marssien nummea
pitkin Bramblehurstin rautatieasemalta, pieni musta matkalaukku
paksukintaisessa kädessään. Hän oli verhoutunut huppuun päästä
jalkoihin asti, ja hänen pehmeän huopahattunsa reuna peitti joka
tuuman hänen kasvoistaan, paitsi kiiltävää nenänpäätä. Lunta oli
kasaantunut hänen hartioilleen ja rinnalleen, ja samaten se lisäsi
hänen kantamaansa taakkaa valkealla harjalla. Hän meni hoiperrellen
sisälle "Vaunuja ja hevosia" nimiseen majataloon paremminkin kuolleena
kuin elävänä ja paiskasi matkalaukkunsa lattialle.
"Tulta", huusi hän, "ihmisrakkauden nimessä! Huone ja tulta!"
Hän tömisteli jalkojaan, pudisti lunta vaatteistaan tarjoiluhuoneessa
ja seurasi sitten rouva Hallia tämän vierashuoneeseen sopiakseen
lähemmin asiasta. Sen enempää esittelemättä itseään ja heitettyään pari
kultarahaa pöydälle hän asettui majataloon asumaan.
Rouva Hall sytytti tulta ja jätti hänet yksin, mennen omakätisesti
valmistamaan hänelle ateriaa. Sellainen vieras, joka jäi Ipingiin
talvisaikana, oli ennenkuulumaton onnensattuma, puhumattakaan siitä,
että tämä tulokas ei ollut kitsastelija. Emäntä päättikin osoittautua
hyvän onnensa arvoiseksi.
Niin pian kuin liikkiön paistaminen oli saatu hyvälle alulle ja
Millie, vähäverinen palvelijatar, hiukan elvytetyksi muutamien
näppärästi valittujen halveksivien sanojen voimalla, vei rouva Hall
pöytäliinan, lautaset ja lasit vierashuoneeseen ja alkoi järjestellä
pöytää erinomaisen komeaksi. Vaikka tuli paloikin vireästi, huomasi
hän hämmästyksekseen vieraan yhä seisovan hattu päässä ja päällystakki
yllään selin häneen tuijottamassa ikkunasta, kuinka lunta tuprutti
pihalle.
Hän piti kintailla verhottuja käsiään ristissä selkänsä takana ja
näytti vaipuneen ajatuksiin. Rouva Hall huomasi hänen hartioilleen
sataneen lumen sulavan ja valuvan matolle.
"Saanko ottaa hattunne ja takkinne, herra", sanoi hän, "ja viedä ne
keittiöön kunnollisesti kuivamaan?"
"Ette", vastasi vieras kääntymättä.
Emäntä ei ollut varma siitä, oliko kuullut oikein, ja aikoi uudistaa
kysymyksensä.
Silloin vieras käänsi päätään ja katsahti häneen olkansa yli. "Pidän
ne mieluummin ylläni", virkkoi hän painokkaasti. Rouva Hall huomasi
hänellä olevan suuret siniset silmälasit, joihin tuli valoa sivultakin,
ja tuuhean poskiparran, joka ulottui takin kauluksen yli ja peitti
kokonaan hänen poskensa ja kasvonsa.
"Hyvä on, herra", vastasi emäntä. "Niinkuin haluatte. Hetkisen kuluttua
huone lämpenee."
Vieras ei vastannut mitään, vaan oli taas kääntänyt kasvonsa poispäin.
Rouva Hall, joka huomasi keskusteluyritystensä sattuneen sopimattomaan
aikaan, pani loput pöytäkalut nopeasti paikoilleen ja pujahti ulos
huoneesta. Palatessaan hän näki vieraan yhä seisovan entisellä
paikallaan kuin kivipatsaana, selkä kumarassa, kaulus ylös käännettynä
ja vettä tippuva hatunreuna taivutettuna alas, niin että se peitti
hänen kasvonsa ja korvansa. Emäntä laski munat ja sianlihan pöydälle
jokseenkin pontevasti ja paremminkin huusi kuin sanoi:
"Aamiaisenne on valmis, herra."
"Kiitos", vastasi vieras heti eikä liikahtanutkaan, ennenkuin rouva
Hall sulki oven. Sitten hän käännähti ja astui pöydän luo jokseenkin
kiivaasti.
Mennessään tarjoilupöydän takaa keittiöön rouva Hall kuuli äänen,
joka toistui säännöllisten väliaikojen kuluttua: sirk, sirk, sirk;
sen sai aikaan lusikka, jota kierrettiin nopeasti vadissa. "Voi sitä
tyttöä!" mutisi hän. "Sepä se, unohdin koko asian. Tuolla lailla hän
vitkastelee!" Samalla kun hän itse lopetti sinapin valmistamisen,
antoi hän Millielle muutamia pistoksia äärettömästä hitaudesta. Hän
oli paistanut sianlihan ja keittänyt munat, itse kattanut pöydän ja
tehnyt kaiken muun, jolla välin Millie (auttaja, mukamas!) oli vain
nahjustellut sinapin valmistamisessa. Ja nyt oli tullut uusi vieras,
jonka toivottiin viipyvän! Sitten hän täytti sinappipullon, pani sen
aika komeasti kullan- ja mustankirjavalle teetarjottimelle ja vei
vierashuoneeseen.
Hän koputti ovelle ja astui kohta sisälle. Silloin vieras liikahti
äkkiä, niin että rouva Hall näki vain vilahdukselta jonkin valkean
esineen katoavan pöydän taakse. Näytti siltä kuin vieras olisi
ottanut jotakin lattialta. Emäntä laski sinappiastian pöydälle ja
huomasi samassa, että päällystakki ja hattu oli riisuttu ja pantu
tuolille tulen ääreen. Ja pari märkiä kenkiä uhkasi ruostuttaa hänen
teräksisen tuliristikkonsa. Hän meni päättävästi näiden kapineiden
luo. "Luullakseni saan ne nyt viedä kuivamaan?" kysyi hän sellaisella
äänellä, joka ei tuntunut sietävän kieltoa.
"Jättäkää hattu", vastasi vieras tukehtuneella äänellä.
Käännyttyään rouva Hall huomasi hänen nostaneen päänsä ja sai nyt
katsella hänen kasvojaan. Mutta tuokion aikaa emäntä tuijotti häneen
liian hämmästyneenä saadakseen sanaa suustaan.
Vastatulleella oli valkea vaate -- mukanaan tuomansa lautasliina
-- kasvojen alaosan peittona, niin että hänen suunsa ja leukansa
olivat ihan piilossa. Senvuoksi hänen äänensäkin oli tuntunut niin
tukehtuneelta. Se ei kuitenkaan ollut syynä siihen, että rouva Hall
hätkähti, vaan pelästyksen aiheutti se, että sinisten silmälasien
yläpuolella peitti otsaa valkoinen side ja toinen korvia, eikä hänen
kasvoistaan näkynyt muuta kuin vaaleanpunainen, terävä nenä. Se oli
loistava, helakka ja kiiltävä kuten hänen tullessaankin. Hänellä
oli päällään tummanruskea samettitakki, jossa oli korkea musta,
liinakankaalla koristettu, niskasta ylös käännetty kaulus. Paksu musta
tukka työntyi niin paljon kuin suinkin esille poikittaisten siteiden
alta ja välistä omituisina tupsuina ja sarvina, tehden hänet peräti
oudoksi ilmiöksi. Tämä siteitten verhoama pää oli niin toisenlainen
kuin rouva Hall oli odottanut, että hän hetkiseksi jäykistyi.
Vieras ei siirtänyt lautasliinaa pois, vaan piteli sitä yhä, niinkuin
rouva Hall nyt huomasi, ruskean hansikkaan peittämällä kädellään
ja katseli häntä selittämättömien, kiiltävien silmälasiensa läpi.
"Jättäkää hattu", sanoi hän puhuen epäselvästi valkean liinan takaa.
Rouva Hallin hermot alkoivat rauhoittua pelästyksen jälkeen. Hän pani
hatun jälleen tuolille tulen ääreen. "En tiennyt, herra", aloitti hän,
"että..." Ja hän vaikeni hämillään.
"Kiitos", virkkoi vieras kuivasti, katsahtaen hänestä oveen ja sitten
taas häneen.
"Toimitan ne paikalla hyvin kuivamaan", sanoi emäntä ja vei vaatteet
pois huoneesta.
Vielä ovesta mennessään hän katsahti vieraan valkeiden kääreiden
peittämään päähän ja kiiltäviin silmälaseihin, mutta lautasliina
oli yhä paikallaan. Häntä värisytti vähän ovea sulkiessaan, ja
hänen kasvoiltaan kuvastui selvästi hämmästys ja neuvottomuus. "En
_koskaan!"_ kuiskasi hän. "Sepä oli!" Hän meni keittiöön ihan hiljaa ja
oli sinne tultuaan äskeisen kokemuksensa liiaksi järkyttämä voidakseen
kysyä Millieltä, mitä hän nyt töhersi.
Vieras istui kuunnellen hänen eteneviä askeleitaan. Sitten hän
vielä vilkaisi tutkivasti ikkunaan, ennenkuin otti lautasliinan
pois ja ryhtyi jatkamaan ateriaansa. Hän puraisi suupalan, katsahti
epäluuloisesti ikkunaan ja puraisi toisen suupalan. Noustuaan
seisomaan hän otti lautasliinan käteensä, käveli huoneen poikki ja
veti ikkunankaihtimen alas siihen valkeaan palttinaverhoon asti,
joka varjosti alempia ruutuja. Nyt huone jäi hämärään. Hän palasi
rauhoittuneen näköisenä pöydän luo ja kävi taas ruokaan käsiksi.
"Tuota miesparkaa on kohdannut onnettomuus tai sitten on hänessä tehty
leikkaus tai jotakin sentapaista", sanoi rouva Hall. "Kylläpä totisesti
pelästyin noita siteitä!"
Hän lisäsi vähän hiiliä tuleen, avasi vaateripustimen ja levitti
matkustajan takin sille. "Ja ne silmälasit! Hänhän näytti enemmän
sukeltajan kypäriltä kuin ihmisolennolta!" Hän pani vieraan kaulahuivin
erääseen ripustimen kulmaan. "Ja pitää tuota nenäliinaa koko ajan
suunsa kohdalla. Ja puhuu sen läpi!... Kukaties oli hänen suunsakin
vioittunut."
Hän kääntyi kuin muistaen äkkiä jotakin. "Siunatkoon ja varjelkoon!"
huudahti hän lähtien äkkiä liikkeelle, "etkö _vieläkään_ ole saanut
noita rääsyjä kuntoon, Millie?"
Kun rouva Hall meni korjaamaan pöydältä vieraan aamiaisruokia,
varmistui yhä hänen käsityksensä, että miehen suukin oli leikattu
tai vioittunut hänen kuvittelemassaan tapaturmassa, sillä koko sinä
aikana, jonka rouva Hall oli huoneessa, hän ei hellittänyt kasvojensa
alaosan ympäri käärittyä silkkistä kaulahuivia pistääkseen piipun
imukkeen huuliensa väliin, vaikka juuri tupakoitsi. Se ei suinkaan
johtunut unohtamisesta, koska rouva Hall näki hänen katselevan
piipunpesää, kuinka tuli kyti siinä loppuun. Hän istui nurkassa
selkä ikkunankaihtimeen päin ja puheli nyt, syötyään ja juotuaan
ja kunnollisesti lämmettyään, vähemmän ärtyisästi ja jurosti kuin
aikaisemmin. Tulen heijastus antoi hänen suurille silmälaseilleen
jonkinlaista punaista eloisuutta, joka oli niiltä puuttunut tähän asti.
"Minulla on vähän matkatavaroita Bramblehurstin asemalla", virkkoi
hän ja kysyi emännältä, kuinka saisi ne toimitetuiksi haltuunsa. Hän
kumarsi kääreiden peittämää päätään hyvin kohteliaasti kiitokseksi
selityksistä. "Huomennako?" sanoi hän. "Eikö käy päinsä hakea niitä
aikaisemmin?" Hän näytti pettyneeltä rouva Hallin vastatessa: "Ei."
"Oletteko aivan varma? Eikö kukaan voisi lähteä sinne hevosella?"
Rouva Hall vastaili hyvin auliisti ja yritti sitten panna keskustelua
alulle. "Tie hiekkanummen yli on jokseenkin jyrkkä", sanoi hän,
kun tuli puhe hevosella ajamisesta, ja jatkoi käyttäen hyväkseen
tilaisuuden tarjoamaa aihetta: "Vähän toista vuotta sitten eräät
ajoneuvot kaatuivat siellä. Muuan herra kuoli, paitsi ajajaa.
Tapaturmathan sattuvat yhdessä hetkessä, eikö niin?"
Mutta vierasta ei saanut niin helposti mukaan. "Aivan niin", virkkoi
hän kaulahuiviinsa, katsellen emäntää rauhallisesti läpitunkemattomien
lasiensa takaa.
"Mutta kestää kauan, ennenkuin niistä paranee, eikö niin? Minun
sisarenpoikanikin, Tom, leikkasi käsivarteensa viikatteella --
kompastui siihen niityllä -- ja varjelkoon, sai kolme kuukautta olla
käsi siteessä! Tuskin uskonettekaan sellaista. Se on saanut minut ihan
pelkäämään viikatetta."
"Voin hyvin ymmärtää sen", sanoi matkustaja.
"Pelkäsimme jonkin aikaa, että hänet pitäisi leikata, kun hän oli niin
huonossa kunnossa."
Vieras naurahti katkonaisesti -- se oli jonkinlainen naurunhaukahdus,
jonka hän tuntui nielaisevan ja tukahduttavan suussaan. "Niinkö?"
virkkoi hän.
"Aivan niin. Eikä se ollut mikään naurunasia niille, joiden piti
puuhailla hänen kanssaan, niinkuin minun, sillä sisareni aika meni
melkein kokonaan pienokaisten hoitoon. Siinä sai sitoa kääreitä, herra,
ja avata kääreitä. Niin että jos uskallan sanoa..."
"Annatteko minulle vähän tulitikkuja?" keskeytti vieras jyrkästi.
"Piippuni on sammunut."
Rouva Hall vaikeni äkkiä, matkustaja menetteli tosiaankin tylysti häntä
kohtaan kaiken sen jälkeen; mitä hän oli tehnyt. Hän tuijotti hetkisen
vieraaseen, muisti sitten kultakolikot ja lähti noutamaan tulitikkuja.
"Kiitos", sanoi vieras lyhyesti rouva Hallin pannessa ne pöydälle.
Sitten hän kääntyi syrjittäin ja tuijotti taas ulos ikkunasta.
Ilmeisestikin oli leikkauksia ja kääreitä koskeva keskusteluaihe
hänelle arka kohta. Rouva ei sittenkään "uskaltanut sanoa". Mutta
vieraan töykeä käytös oli ärsyttänyt häntä, ja Milliellä oli sinä
iltapäivänä kuumat paikat.
Matkustaja pysyi vierashuoneessa kello neljään asti, antamatta
emännälle pienintäkään aihetta tulla huoneeseen. Enimmäkseen hän oli
aivan hiljaa koko ajan. Tuntui siltä kuin hän istuisi sakenevassa
pimeässä, poltellen tulen ääressä -- ehkäpä torkkuenkin.
Kerran tai pari olisi utelias kuuntelija voinut kuulla hänen
kohentelevan hiiliä, ja viiden minuutin ajan hän asteli huoneessa
edestakaisin. Hän kuulosti puhelevan itsekseen. Sitten nojatuoli
rasahti hänen taas istuutuessaan.