KOLMASNELJÄTTÄ LUKU.

Edvard kuninkaana.

Miles Hendon oli koko joukon ihantava nähdä jo ennen hänen jouduttuaan

meteliin Londonin sillalla -- hän oli vielä ihantavampi päästyään

siitä. Hällä oli ainoastaan vähän rahaa sinne tullessaan, mutt' ei

penniäkään siirryttyään sieltä pois. Taskuvarkaat pesivät hänet puti

puhtaaksi.

Mutta vähät siitä, kun hän vain voi löytää poikansa. Sotamiehenä ollen

ei hän koskaan jättänyt tehtäväänsä sattumuksen varaan, vaan ryhtyi

aina sotaretkeensä tarkan suunnitelman mukaan.

Mitä nyt poika luultavimmin tekisi? Minnekkä hän luultavasti lähtisi?

Hyvä -- arvasi Miles -- hän tietysti menee entisiin hökkeliinsä, sillä

sellainen on mielenvikaisten tapa, kun heillä ei ole kotia, ei turvaa

ja niin sitä kait viisaatkin tekevät. Ja missä olit nuo hänen entiset

tyyssijansa? Hänen repaleensa, otettuna yhteen sen alhaisen roiston

kanssa, joka näkyi tuntevan hänet ja joka tahtoi olla hänen isänsäkin,

osoittivat, että hänen kotinsa oli jossakin Londonin köyhimmässä ja

kurjimmassa korttelissa. Kävisikö siis hänen etsimisensä vaikeaksi

tai pitkäksi? Ei, se tulisi varmaankin yhtä helpoksi kuin lyhyeksi.

Miles ei tahtonut ajaa takaa poikaa, vaan ainoastaan ajaa jotain

ihmistelmettä takaa. Keskellä paksua parvea tai pienessä semmoisessa

löytäisi hän varmaankin ennemmin tai myöhemmin pienen ystävänsä; ja

rahvas, jonka sappi aina syhyi, kai -- - huviksensa muka -- kiusaisi

ja ärsyttäisi poikaa, joka tavallisuuden mukaan olisi julistettava

kuninkaaksi. Silloin Miles Hendon suorastaan rampauttaisi muutamat

moskaväestä ja ottaisi pienen suosikin hoiviinsa ja hoiventaisi ja

hellittelisi häntä sydämmin ja sanoin, eikä mikään enää ajaisi heitä

erilleen tässä elämässä.

Niin Miles siis ryhtyi etsintäänsä. Tunti tunnilta poljeskeli hän

takakadun toisensa perästä, lokaisia kujia, etsien läpi jokaisen

ihmisjoukon ja -telmeen, joita olikin loppumattomiin asti, mutta ei

vaan merkkiäkään pojasta. Tämä tosin suuresti kummastutti Miles'ia,

mutt' ei suinkaan masentanut häntä. Mikäli hän voi nähdä, ei ollut

mitään vikaa hänen suunnittelussaan; ainoa oli se, että sotaretki

varmaankin oli käypä pitkäksi, kun hän päin vastoin oli luullut sen

jäävän lyhyeksi.

Päivän vihdoinkin noustessa oli hän kulkenut monta penikulmaa[16] ja

etsiskellyt monen ihmisjoukon läpi, mutta ainoana tuloksena siitä oli

se, että hän oli jotenkin väsynyt, melkoisesti nälissään ja hirveän

uninen. Hän tunsi kyllä aamiaisen puutetta, mutt' ei voinut sitä

millään tavoin hankkia. Ryhtyä kerjäämiseen, se ei maittanut; panna

miekkaansa panttiin, se ei kelvannut hänen kunnialleen; kyllä voi hän

tulla toimeen ilman jotakuta vaatettaan, -- kyllä, mutta yhtä helposti

voi hän löytää ostajan jollekin taudille kuin moisille vaatteille.

Puolipäivän aikaan hän vielä vaelteli kaiken sen moskan seassa,

joka seurasi kuninkaan juhlakulkuetta; sillä hän arvasi, että tämä

kuninkaallinen prameus vetäisi puoleensa hänen pientä mielenvikaista

poikaansa. Hän seurasi kulkuetta koko tuon pitkän, mutkaisen matkan

Londonin katuja, aina Westminster'iin ja Abbey'hin asti. Hän tunkeutui

sinne tänne väkijoukkojen läpi, joka oli kokoontunut läheisyyteen

pitkän aikaa. -- Viimein meni hän tiehensä hämillään ja hämmästyneenä,

aprikoiden pitkin päätänsä ja kokien etsiä jotakin keinoa

sotasuunnitelmansa parantamiseen. Viimeinkin herätessään haaveiluistaan

näki hän kaupungin kaukana takanansa ja päivän kulumassa. Hän oli joen

varrella maalla; seutu oli kauniita maatiloja täynnä -- ei juur sitä

laatua, joka tervehtisi vaatteita kuin hänen.

Ei ollut ensinkään kylmä. Sentähden hän pani pitkälleen maahan erään

pensasaidan suojaan, levätäkseen ja ajatellakseen. Mutta uneliaisuus

rupesi pian laskeutumaan hänen aistimilleen, etäinen ja uupunut tykkien

ääni tuli tuulahdellen hänen korviinsa, ja hän sanoi itsekseen: "Uusi

kuningas on kruunattu" ja vaipui kohdastaan uneen. Siitä olikin jo

neljättäkymmentä tuntia kun hän oli unta maistanut. Hän ei herännyt

ennenkuin seuraavana aamupäivänä myöhään.

Hän nousi ylös kangistuneena ja kontistuneena ja puoleksi nälistyneenä,

peseytyi joella, hillitsi himoavan vatsansa parilla kulauksella

vettä ja lähti nahjustamaan Westminster'iin päin, mutisten itsekseen

tuhlaamastaan kalliista ajasta. Nälkä toi hänelle nyt uuden

suunnitelman; hän kokisi päästä vanhan sir Humphrey Marlow'in puheille

ja lainata häneltä muutaman markan ja -- mutta siinäkin oli kylliksi

suunnitelmaa vastaiseksi; sitten olisi aikaa sen laventamiseen, kun

tämä ensimmäinen tuuma oli pantu toimeen.

Kello yhdentoista aikaan läheni hän palatsia; ja vaikka joukko hienoa

väkeä oli hänen ympärillään, liikkuen samaan suuntaan kuin hänkin, ei

hän kuitenkaan jäänyt huomaamatta -- hänen pukunsa piti siitä huolen.

Hän tähysti nyt tarkasti näiden ihmisten kasvoja toivoen löytävänsä

hyväntahtoiset, joiden omistaja suostuisi viemään hänen nimensä ja

asiansa vanhan päällikön luo -- sillä itse hän ei tietysti saattanut

tuumiakaan pääsyä palatsiin.

Juur nyt kävi piiska-poikamme hänen ohitsensa, pyörähti sitten yhtäkkiä

takaisin ja sanoi itseksensä: "Jos ei tämä ole sama maankiertäjä, jota

hänen majesteettinsa ajaa takaa, niin olen kai minä aasi vaikka aasi

minä muutenkin olen. Hänhän on ihan säntilleen niinkuin kerrotaan

-- että Jumala olis tehnyt kaks ihan samanlaista, olis todellakin

tuhlausta ihmeiden luomisessa. Kunhan vain nyt keksisin jotain syytä

puhutellakseni häntä."

Miles Hendon pelasti hänet huolesta, sillä hän kääntyi -- niinkuin

tavallisesti ihminen tekee, kun joku oikein tarmokkaasti katselee

ja tuijottaa häneen takaapäin -- ja kun hän huomasi harrastuneen

silmäyksen pojan katseessa, läheni hän häntä ja sanoi --

"Te olette varmaan juur tullut palatsista; kenties kuulutte te siihen?"

"Kyllä, teidän ylhäisyytenne."

"Sitten te ehkä tunnette sir Humphrey Marlow'in?"

Poika katsoi silmät selällään kysyjään ja sanoi itseksensä: "Herra

Jumala! Minun vanha isävainajani!" Sitten vastasi hän ääneensä: "Kyllä,

varsin hyvin, teidän ylhäisyytenne."

"Hyvä -- asuuko hän tuolla?"

"Asuu," vastasi poika ja lisäsi itseksensä: "tuolla haudassansa."

"Saanko sitten pyytää teitä kantamaan mun nimeni hänelle ja sanomaan,

että mä pyydän kuiskata pari sanaa hänen korvaansa?"

"Varsin kernaasti, rehellinen herra."

"Sanokaa sitten, että Miles Hendon, sir Richardin poika, on täällä

ulkona -- ja minä oon teille suuresti kiitollinen, hyvä nuorukainen."

Poika näytti pettyneeltä -- "kuningas ei nimittänyt häntä niin", sanoi

hän itseksensä -- "mutta yks kaikki, hän on hänen kaksoisveljensä ja

voi antaa hänen majesteetilleen tietoja toisesta Maailman-Matista, s'on

vissi se." Sitten vastasi hän Miles'ille:

"Astukaa sisään tänne, hyvä sir, ja odottakaa kunnes minä tulen

takasin."

Hendon vetäytyi osoitettuun paikkaan -- syvennykseen linnan muurissa,

jonka sisässä oli kivipenkki -- se oli suojus vahtimiehille

rajuilmassa. Hän oli tuskin istunut sinne, kun muutamat partuskamiehet,

upseerin johtamina, kulkivat ohi. Upseeri näki hänet, pidätytti

miehensä ja komensi Hendonin tulemaan esille. Hendon totteli ja

vangittiin heti paikalla henkilönä, jota epäiltiin muka nuuskimisesta

palatsin ympärillä. Asia rupesi näyttämään arveluttavalta. Miles parka

oli alkaa selityksillä, mutta upseeri vaiensi hänet röyhkeästi ja käski

miestensä riisua häneltä ase ja tutkia hänet tarkasti.

"Jumala suokoon, että he löytäsit jotakin", sanoi Miles parka; "olenhan

etsinyt kylliksi enkä löytänyt mitään, ja kuitenkin on minun tarpeeni

suurempi kuin heidän."

Ei mitään löytynyt kuin eräs asiakirja. Upseeri aukaisi sen, ja

Hendon hymähti tuntiessaan kadonneen pikku ystävänsä harakanjäljet

tuona onnetonna päivänä Hendon Hallissa. Upseerin kasvot mustenit

mustenemistaan, hänen lukiessaan englantilaista osaa asiakirjasta, ja

Miles'in kasvot saivat päinvastaisen värin, hänen sitä kuullessaan.

"Uusi pyrkijä valtaistuimelle!" huusi upseeri. "Niitä kasvaa kuin

sieniä maasta tänään. Pankaa tuo rosvo kiinni, miehet, ja pitäkää

hänestä lujasti, sillaikaa kun minä vien tämän tärkeän paperin sisään

ja lähetän sen kuninkaalle."

Hän meni matkoihinsa jättäen vangin partuskamiesten käsiin.

"Nyt on kova onneni täysi," mutisi Hendon; "ja loppu lorusta on, että

minä saan kunnian heilua hirsinuorassa tuon viattoman kirjoituksen

tähden. Ja mitähän tulee poika parastani! -- ooh, Jumala yksin tietää."

Heti jälkeenpäin näki hän upseerin palaavan suurella kiireellä. Hän

kokoili siis koko rohkeutensa ja ylpeytensä yhteen ja tahtoi tavata

surmansa kuin mies. Silloin upseeri käski partuskamiesten päästämään

vangin ja ojentamaan hänelle miekan takaisin; sitten kumarsi hän

kunnioittaen ja sanoi --

"Tehkää hyvin, sir, ja seuratkaa minua".

Hendon seurasi mutisten itsekseen: "Jos en nyt olisi vaelluksella

kuolemaan ja tuomioon, ja jos minun ei sopisi tuhlata uusia syntejä,

niin tahtoisin minä, totta tosiaan, kuristaa tuon konnan hänen

ivallisesta kohteliaisuudestaan."

Molemmat kävit nyt väkirikkaan pihan poikki ja tulivat linnan suurelle

sisäänkäytävälle, jossa upseeri kumartaen jätti Hendonin komealle

virkamiehelle, joka vastaanotti hänet suurimmalla alamaisuudella

ja vei hänet suuren salin läpi, jossa oli riveissä pitkin molempia

pitkiä-seiniä loistavat lakeijat (jotka kumarsivat syvään sitä

mukaa kuin nämä kaksi kulkivat ohitse, mutta purskuivat pidätettyyn

naurun-hirnumiseen, meidän linnunpelätyksemme käännettyä heihin

selkänsä), ja siitä marssittiin leveitä rappusia myöten, jossa liikkui

hienoa, ylhäistä väkeä, marssittiin sisään suureen huoneeseen, jossa

opastaja raivasi Hendonille tietä Englannin kokoontuneen aatelin

läpi, teki sitten uuden kumarruksen, muistutti häntä ottamaan hatun

päästään ja jätti hänet keskelle huonetta, kaikille silmäiltäväksi,

kaikille rypistettäväksi otsaa ja kaikille ivallisesti ja pilkallisesti

hymyiltäväksi.

Miles Hendon oli aivan hämillään. Tuossa istui nuori kuningas

kunniakatoksen alla ainoastaan viisi askelta hänestä. Hänen

majesteettinsa oli kääntänyt painuneen päänsä sivulle päin,

puhutellakseen erästä inhimillistä riikinkukkoa -- herttuaa kenties.

Hendon tuumasi, että olihan katkeraa kyllä tulla tuomituksi kuolemaan

miesikänsä täysissä voimissa tämmöistä julkista nöyryytystä

ilmankin. Hän toivoi kuninkaan tekevän siitä lopun -- sillä muutamat

ihmiset, jotka seisoivat häntä lähinnä, rupesit käymään kovin

tunkeileviksi. Samassa kuningas kohoitti hieman päätänsä, ja Hendon

sai tilaisuuden katsella häntä kasvoihin. Mitä hän näki -- s'oli

suorastaan paiskata hänet maahan! Kuni kivettyneenä paikalleen katsoa

töllisteli hän kauniita nuorekkaita kasvoja; huudahti sitten -- "Pyhä

Jumala! Tuossahan istuu istuimellaan kuningas unelmain ja varjojen

valtakunnassa!"

Hän mumisi muutamia katkaistuja lauseita yhä hämmästyksen ja ihmetyksen

vallassa. Sitten hänen silmänsä kääntyivät ja vaelsivat valtavasta

ihmisryhmästä muihin aloihin suurta salia, ja hän lausui itsekseen:

"Mutta tämähän kaikki on _totta_ -- ihan täydellä todella onkin se

_totta_ -- eikä ensinkään unta."

Taas tuijotti hän kuninkaaseen -- ja ajatteli: "_Onko_ tää unta? ...

vai _onko_ hän todellakin Englannin kuningas eikä se turvaton Hupsulan

Tommi parka kuin minä luulin -- kuka selittää mulle tään arvoituksen?"

Yhtäkkiä nousi aatos hänen aivoissaan, hän meni seinälle, sieppasi

tuolin, kantoi sen takaisin, iski sen lattiaan ja istui sen päälle!

Yleinen harmin hämmästys nousi, törkeä käsi paiskautui häneen ja eräs

ääni huusi --

"Ylös, sinä siivoton narri! -- istutko kuninkaan läsnä-ollessa?"

Prinssi ja kerjäläispoika · 第 113 / 116 题