Edvard kuninkaana.
Miles Hendon oli koko joukon ihantava nähdä jo ennen hänen jouduttuaan
meteliin Londonin sillalla -- hän oli vielä ihantavampi päästyään
siitä. Hällä oli ainoastaan vähän rahaa sinne tullessaan, mutt' ei
penniäkään siirryttyään sieltä pois. Taskuvarkaat pesivät hänet puti
puhtaaksi.
Mutta vähät siitä, kun hän vain voi löytää poikansa. Sotamiehenä ollen
ei hän koskaan jättänyt tehtäväänsä sattumuksen varaan, vaan ryhtyi
aina sotaretkeensä tarkan suunnitelman mukaan.
Mitä nyt poika luultavimmin tekisi? Minnekkä hän luultavasti lähtisi?
Hyvä -- arvasi Miles -- hän tietysti menee entisiin hökkeliinsä, sillä
sellainen on mielenvikaisten tapa, kun heillä ei ole kotia, ei turvaa
ja niin sitä kait viisaatkin tekevät. Ja missä olit nuo hänen entiset
tyyssijansa? Hänen repaleensa, otettuna yhteen sen alhaisen roiston
kanssa, joka näkyi tuntevan hänet ja joka tahtoi olla hänen isänsäkin,
osoittivat, että hänen kotinsa oli jossakin Londonin köyhimmässä ja
kurjimmassa korttelissa. Kävisikö siis hänen etsimisensä vaikeaksi
tai pitkäksi? Ei, se tulisi varmaankin yhtä helpoksi kuin lyhyeksi.
Miles ei tahtonut ajaa takaa poikaa, vaan ainoastaan ajaa jotain
ihmistelmettä takaa. Keskellä paksua parvea tai pienessä semmoisessa
löytäisi hän varmaankin ennemmin tai myöhemmin pienen ystävänsä; ja
rahvas, jonka sappi aina syhyi, kai -- - huviksensa muka -- kiusaisi
ja ärsyttäisi poikaa, joka tavallisuuden mukaan olisi julistettava
kuninkaaksi. Silloin Miles Hendon suorastaan rampauttaisi muutamat
moskaväestä ja ottaisi pienen suosikin hoiviinsa ja hoiventaisi ja
hellittelisi häntä sydämmin ja sanoin, eikä mikään enää ajaisi heitä
erilleen tässä elämässä.
Niin Miles siis ryhtyi etsintäänsä. Tunti tunnilta poljeskeli hän
takakadun toisensa perästä, lokaisia kujia, etsien läpi jokaisen
ihmisjoukon ja -telmeen, joita olikin loppumattomiin asti, mutta ei
vaan merkkiäkään pojasta. Tämä tosin suuresti kummastutti Miles'ia,
mutt' ei suinkaan masentanut häntä. Mikäli hän voi nähdä, ei ollut
mitään vikaa hänen suunnittelussaan; ainoa oli se, että sotaretki
varmaankin oli käypä pitkäksi, kun hän päin vastoin oli luullut sen
jäävän lyhyeksi.
Päivän vihdoinkin noustessa oli hän kulkenut monta penikulmaa[16] ja
etsiskellyt monen ihmisjoukon läpi, mutta ainoana tuloksena siitä oli
se, että hän oli jotenkin väsynyt, melkoisesti nälissään ja hirveän
uninen. Hän tunsi kyllä aamiaisen puutetta, mutt' ei voinut sitä
millään tavoin hankkia. Ryhtyä kerjäämiseen, se ei maittanut; panna
miekkaansa panttiin, se ei kelvannut hänen kunnialleen; kyllä voi hän
tulla toimeen ilman jotakuta vaatettaan, -- kyllä, mutta yhtä helposti
voi hän löytää ostajan jollekin taudille kuin moisille vaatteille.
Puolipäivän aikaan hän vielä vaelteli kaiken sen moskan seassa,
joka seurasi kuninkaan juhlakulkuetta; sillä hän arvasi, että tämä
kuninkaallinen prameus vetäisi puoleensa hänen pientä mielenvikaista
poikaansa. Hän seurasi kulkuetta koko tuon pitkän, mutkaisen matkan
Londonin katuja, aina Westminster'iin ja Abbey'hin asti. Hän tunkeutui
sinne tänne väkijoukkojen läpi, joka oli kokoontunut läheisyyteen
pitkän aikaa. -- Viimein meni hän tiehensä hämillään ja hämmästyneenä,
aprikoiden pitkin päätänsä ja kokien etsiä jotakin keinoa
sotasuunnitelmansa parantamiseen. Viimeinkin herätessään haaveiluistaan
näki hän kaupungin kaukana takanansa ja päivän kulumassa. Hän oli joen
varrella maalla; seutu oli kauniita maatiloja täynnä -- ei juur sitä
laatua, joka tervehtisi vaatteita kuin hänen.
Ei ollut ensinkään kylmä. Sentähden hän pani pitkälleen maahan erään
pensasaidan suojaan, levätäkseen ja ajatellakseen. Mutta uneliaisuus
rupesi pian laskeutumaan hänen aistimilleen, etäinen ja uupunut tykkien
ääni tuli tuulahdellen hänen korviinsa, ja hän sanoi itsekseen: "Uusi
kuningas on kruunattu" ja vaipui kohdastaan uneen. Siitä olikin jo
neljättäkymmentä tuntia kun hän oli unta maistanut. Hän ei herännyt
ennenkuin seuraavana aamupäivänä myöhään.
Hän nousi ylös kangistuneena ja kontistuneena ja puoleksi nälistyneenä,
peseytyi joella, hillitsi himoavan vatsansa parilla kulauksella
vettä ja lähti nahjustamaan Westminster'iin päin, mutisten itsekseen
tuhlaamastaan kalliista ajasta. Nälkä toi hänelle nyt uuden
suunnitelman; hän kokisi päästä vanhan sir Humphrey Marlow'in puheille
ja lainata häneltä muutaman markan ja -- mutta siinäkin oli kylliksi
suunnitelmaa vastaiseksi; sitten olisi aikaa sen laventamiseen, kun
tämä ensimmäinen tuuma oli pantu toimeen.
Kello yhdentoista aikaan läheni hän palatsia; ja vaikka joukko hienoa
väkeä oli hänen ympärillään, liikkuen samaan suuntaan kuin hänkin, ei
hän kuitenkaan jäänyt huomaamatta -- hänen pukunsa piti siitä huolen.
Hän tähysti nyt tarkasti näiden ihmisten kasvoja toivoen löytävänsä
hyväntahtoiset, joiden omistaja suostuisi viemään hänen nimensä ja
asiansa vanhan päällikön luo -- sillä itse hän ei tietysti saattanut
tuumiakaan pääsyä palatsiin.
Juur nyt kävi piiska-poikamme hänen ohitsensa, pyörähti sitten yhtäkkiä
takaisin ja sanoi itseksensä: "Jos ei tämä ole sama maankiertäjä, jota
hänen majesteettinsa ajaa takaa, niin olen kai minä aasi vaikka aasi
minä muutenkin olen. Hänhän on ihan säntilleen niinkuin kerrotaan
-- että Jumala olis tehnyt kaks ihan samanlaista, olis todellakin
tuhlausta ihmeiden luomisessa. Kunhan vain nyt keksisin jotain syytä
puhutellakseni häntä."
Miles Hendon pelasti hänet huolesta, sillä hän kääntyi -- niinkuin
tavallisesti ihminen tekee, kun joku oikein tarmokkaasti katselee
ja tuijottaa häneen takaapäin -- ja kun hän huomasi harrastuneen
silmäyksen pojan katseessa, läheni hän häntä ja sanoi --
"Te olette varmaan juur tullut palatsista; kenties kuulutte te siihen?"
"Kyllä, teidän ylhäisyytenne."
"Sitten te ehkä tunnette sir Humphrey Marlow'in?"
Poika katsoi silmät selällään kysyjään ja sanoi itseksensä: "Herra
Jumala! Minun vanha isävainajani!" Sitten vastasi hän ääneensä: "Kyllä,
varsin hyvin, teidän ylhäisyytenne."
"Hyvä -- asuuko hän tuolla?"
"Asuu," vastasi poika ja lisäsi itseksensä: "tuolla haudassansa."
"Saanko sitten pyytää teitä kantamaan mun nimeni hänelle ja sanomaan,
että mä pyydän kuiskata pari sanaa hänen korvaansa?"
"Varsin kernaasti, rehellinen herra."
"Sanokaa sitten, että Miles Hendon, sir Richardin poika, on täällä
ulkona -- ja minä oon teille suuresti kiitollinen, hyvä nuorukainen."
Poika näytti pettyneeltä -- "kuningas ei nimittänyt häntä niin", sanoi
hän itseksensä -- "mutta yks kaikki, hän on hänen kaksoisveljensä ja
voi antaa hänen majesteetilleen tietoja toisesta Maailman-Matista, s'on
vissi se." Sitten vastasi hän Miles'ille:
"Astukaa sisään tänne, hyvä sir, ja odottakaa kunnes minä tulen
takasin."
Hendon vetäytyi osoitettuun paikkaan -- syvennykseen linnan muurissa,
jonka sisässä oli kivipenkki -- se oli suojus vahtimiehille
rajuilmassa. Hän oli tuskin istunut sinne, kun muutamat partuskamiehet,
upseerin johtamina, kulkivat ohi. Upseeri näki hänet, pidätytti
miehensä ja komensi Hendonin tulemaan esille. Hendon totteli ja
vangittiin heti paikalla henkilönä, jota epäiltiin muka nuuskimisesta
palatsin ympärillä. Asia rupesi näyttämään arveluttavalta. Miles parka
oli alkaa selityksillä, mutta upseeri vaiensi hänet röyhkeästi ja käski
miestensä riisua häneltä ase ja tutkia hänet tarkasti.
"Jumala suokoon, että he löytäsit jotakin", sanoi Miles parka; "olenhan
etsinyt kylliksi enkä löytänyt mitään, ja kuitenkin on minun tarpeeni
suurempi kuin heidän."
Ei mitään löytynyt kuin eräs asiakirja. Upseeri aukaisi sen, ja
Hendon hymähti tuntiessaan kadonneen pikku ystävänsä harakanjäljet
tuona onnetonna päivänä Hendon Hallissa. Upseerin kasvot mustenit
mustenemistaan, hänen lukiessaan englantilaista osaa asiakirjasta, ja
Miles'in kasvot saivat päinvastaisen värin, hänen sitä kuullessaan.
"Uusi pyrkijä valtaistuimelle!" huusi upseeri. "Niitä kasvaa kuin
sieniä maasta tänään. Pankaa tuo rosvo kiinni, miehet, ja pitäkää
hänestä lujasti, sillaikaa kun minä vien tämän tärkeän paperin sisään
ja lähetän sen kuninkaalle."
Hän meni matkoihinsa jättäen vangin partuskamiesten käsiin.
"Nyt on kova onneni täysi," mutisi Hendon; "ja loppu lorusta on, että
minä saan kunnian heilua hirsinuorassa tuon viattoman kirjoituksen
tähden. Ja mitähän tulee poika parastani! -- ooh, Jumala yksin tietää."
Heti jälkeenpäin näki hän upseerin palaavan suurella kiireellä. Hän
kokoili siis koko rohkeutensa ja ylpeytensä yhteen ja tahtoi tavata
surmansa kuin mies. Silloin upseeri käski partuskamiesten päästämään
vangin ja ojentamaan hänelle miekan takaisin; sitten kumarsi hän
kunnioittaen ja sanoi --
"Tehkää hyvin, sir, ja seuratkaa minua".
Hendon seurasi mutisten itsekseen: "Jos en nyt olisi vaelluksella
kuolemaan ja tuomioon, ja jos minun ei sopisi tuhlata uusia syntejä,
niin tahtoisin minä, totta tosiaan, kuristaa tuon konnan hänen
ivallisesta kohteliaisuudestaan."
Molemmat kävit nyt väkirikkaan pihan poikki ja tulivat linnan suurelle
sisäänkäytävälle, jossa upseeri kumartaen jätti Hendonin komealle
virkamiehelle, joka vastaanotti hänet suurimmalla alamaisuudella
ja vei hänet suuren salin läpi, jossa oli riveissä pitkin molempia
pitkiä-seiniä loistavat lakeijat (jotka kumarsivat syvään sitä
mukaa kuin nämä kaksi kulkivat ohitse, mutta purskuivat pidätettyyn
naurun-hirnumiseen, meidän linnunpelätyksemme käännettyä heihin
selkänsä), ja siitä marssittiin leveitä rappusia myöten, jossa liikkui
hienoa, ylhäistä väkeä, marssittiin sisään suureen huoneeseen, jossa
opastaja raivasi Hendonille tietä Englannin kokoontuneen aatelin
läpi, teki sitten uuden kumarruksen, muistutti häntä ottamaan hatun
päästään ja jätti hänet keskelle huonetta, kaikille silmäiltäväksi,
kaikille rypistettäväksi otsaa ja kaikille ivallisesti ja pilkallisesti
hymyiltäväksi.
Miles Hendon oli aivan hämillään. Tuossa istui nuori kuningas
kunniakatoksen alla ainoastaan viisi askelta hänestä. Hänen
majesteettinsa oli kääntänyt painuneen päänsä sivulle päin,
puhutellakseen erästä inhimillistä riikinkukkoa -- herttuaa kenties.
Hendon tuumasi, että olihan katkeraa kyllä tulla tuomituksi kuolemaan
miesikänsä täysissä voimissa tämmöistä julkista nöyryytystä
ilmankin. Hän toivoi kuninkaan tekevän siitä lopun -- sillä muutamat
ihmiset, jotka seisoivat häntä lähinnä, rupesit käymään kovin
tunkeileviksi. Samassa kuningas kohoitti hieman päätänsä, ja Hendon
sai tilaisuuden katsella häntä kasvoihin. Mitä hän näki -- s'oli
suorastaan paiskata hänet maahan! Kuni kivettyneenä paikalleen katsoa
töllisteli hän kauniita nuorekkaita kasvoja; huudahti sitten -- "Pyhä
Jumala! Tuossahan istuu istuimellaan kuningas unelmain ja varjojen
valtakunnassa!"
Hän mumisi muutamia katkaistuja lauseita yhä hämmästyksen ja ihmetyksen
vallassa. Sitten hänen silmänsä kääntyivät ja vaelsivat valtavasta
ihmisryhmästä muihin aloihin suurta salia, ja hän lausui itsekseen:
"Mutta tämähän kaikki on _totta_ -- ihan täydellä todella onkin se
_totta_ -- eikä ensinkään unta."
Taas tuijotti hän kuninkaaseen -- ja ajatteli: "_Onko_ tää unta? ...
vai _onko_ hän todellakin Englannin kuningas eikä se turvaton Hupsulan
Tommi parka kuin minä luulin -- kuka selittää mulle tään arvoituksen?"
Yhtäkkiä nousi aatos hänen aivoissaan, hän meni seinälle, sieppasi
tuolin, kantoi sen takaisin, iski sen lattiaan ja istui sen päälle!
Yleinen harmin hämmästys nousi, törkeä käsi paiskautui häneen ja eräs
ääni huusi --
"Ylös, sinä siivoton narri! -- istutko kuninkaan läsnä-ollessa?"