"Seis! Riittää! Oliko se pyöreä? -- ja paksu? -- ja oliko siihen
piirretty kirjaimia ja kuvia? -- Oli, sanotte. Ooh, _nyt_ tiedän mitä
tuo valtion sinetti on, jost' on ollut niin paljon kiusaa ja vaivaa
viime aikoina. Jos olisitte sanonut mulle millainen se on, niin olisi
se ollut käsissänne kolme viikkoa sitten. Minä tiedän varsin hyvin
missä se on; mutta _minä_ en sitä sinne pannut -- ensiksi."
"Kuka sitten, herra kuninkaani?" kysyi lordprotektori.
"Hän, joka seisoo tuossa -- Englannin oikea kuningas. Ja hän on teille
itse kertova missä se on, -- sitten kai te uskotte, että hän tuntee
asian omasta tiedostaan. Ajatelkaa tarkoin, kuninkaani -- ponnistelkaa
muistianne -- se oli viimeinen teko, ihan _viimeinen_ teiltä sinä
päivänä, kuin te, minun repaleisiini puettuna, sänttäsitte ulos
palatsista rangaistaksenne sotamiestä, joka oli solvannut minua."
Seurasi hiljaisuus, jota ei hämmentänyt yhtään liikuntaa tai
kuiskausta, ja kaikkein silmät oli suunnatut pieneen vieraaseen, joka
seisoi siinä pää painuneena ja kulmakarvat rypyissään etsien muistinsa
komeroista, joissa joukottain vähäpätöisiä juttuja pyöriskeli, yhtä
ainoaa pikkuista kapinetta, joka -- jos sitä löytyisi -- nostattaisi
hänet valtaistuimelle, mutta jos ei löytynyt, jättäisi hänet ikuiseksi
kerjäläiseksi ja hylkiöksi. Sekunti kului toinen toisensa perästä --
sekunnit laajenivat minuuteiksi -- yhä poika kamppaili hiljaa muistinsa
kanssa eikä antanut elon merkkiäkään. Mutta viimein hän huokasi
syvään, pudisteli viivytellen päätänsä ja sanoi vapisevin huulin ja
epätoivoisella äänellä --
"Muistan koko kohtauksen -- kaikki tyyni -- mutta sinettiä en vain
muista." Hän pysähtyi, katsoi ylös ja sanoi lempeän arvokkaasti: "Hyvät
lordit ja herrat, jos tahdotte teidän oikealta hallitsijaltanne riistää
hänen omansa sentähden, että tämä todistus puuttuu, jota hän ei kykene
tuomaan esiin, niin minulla ei ole täällä mitään tekemistä enää. Mutta
-- --"
"Oh, älkäähän mielettömiä, älkää hulluutta, kuninkaani!" huusi Tom
Canty pelästyneenä, "oottakaa! -- ajatelkaa! älkää jättäkö epätoivolle
sijaa! -- asia ei ole hukassa. Eikä se saa _joutua_ hukkaan! Kuulkaa
nyt mitä sanon -- joka sanaa! Minä kerron teille kaikki mitä tuona
aamuna tapahtui, pienimmätkin seikat. Me juttelimme keskenämme -- minä
kerroin teille sisaristani, Nan'ista ja Bet'istä -- oh, jopa muistatte!
ja vanhasta isoäidistäni -- ja Offal Courtin poikain monista leikeistä
-- kas niin, jopa muistatte nämäkin. No, hyvä on! Seuratkaa vain
kertomustani, te muistatte kyllä loputkin. Te annoitte mulle syödäkseni
ja juodakseni ja ruhtinaan hienoudella lähetitte pois palvelijat,
jottei minun alhainen kasvatukseni saattaisi minua häpeään heidän
silmissään -- oh, senkin te muistatte."
Mikäli Tom paljasti nämä seikat ja toinen poika nyykytti päätään
-- tuntien niitä, sikäli suuret virkamiehet hovista ja koko tuo
loistava kuulijakunta tuijotti toinen toiseensa ihan ymmällään. Olihan
kertomus kuin tosi tapausta, mutta kuinka saattoi siitä johtua tuo
mahdoton prinssin ja kerjäläispojan sekaannus? Ei konsanaan ole mikään
seurakunta ollut niin hämmästynyt, niin utelias ja niin puusta pudonnut.
"Me vaihdoimme vaatteet, prinssi. Sitten seisoimme erään peilin eteen,
ja me olimme niin toinen toisemme näköiset, että me molemmat sanoimme,
että nähtävästi ei ollut mitään muutosta tapahtunut -- niin, te
muistatte senkin. Sitten te huomasitte, että sotamies oli haavoittanut
minua käteen -- katsokaas! tähän paikkaan. Minä en voi vieläkään
kirjoittaa sillä, sormet ovat niin kankeat. Tässä teidän korkeutenne
hypähti ylös, te lupasitte kostaa sotamiehelle ja juoksitte ovelle --
syösten siinä erään pöydän ohi -- se kappale, jota te sanotte valtion
sinetiksi, oli tämän pöydän päällä -- te sieppasitte sen ja katsoitte
sille malttamattomasti jotain piilopaikkaa huoneessa -- silloin teidän
silmiinne sattui -- --"
"Seis! jo riittää! Jumalalle olkoon kiitos!" huudahti repaleinen
kruunun vaatija, kovin kiihtyneenä. "Menkää, St. John hyvä, -- sen
Milanolaisen asepuvun toisessa hihassa, joka riippuu, seinällä te
löydätte valtion sinetin!"
"Oikein, herra kuninkaani, oikein!" huusi Tom Canty; "nyt on Englannin
valtikka teidän kädessänne, ja parempi sille, ken sen tahtoisi kieltää,
että olis mykkänä syntynyt! Menkää, lordi St. John, ja antakaa
jaloillenne siivet!"
Koko seurakunta oli jaloillaan nyt ja melkein tolkuiltaan pelkästä
pelosta, pinnistyksestä ja pöyristyksestä. Lattialla ja platformulla
nousi huumaava, rähisevä pauhina, ja hetkeksi aikaa ei kenkään kuullut
mitään muuta eikä huolinut muusta, kuin mitä lähin naapuri huusi
hälle korvaan taikka hän naapurin. Kului aikaa -- ei kukaan tietänyt
paljonko, ei kukaan sitä huomannut. Viimein tuli kerrassaan hiljaisuus,
ja samassa silmänräpäyksessä ilmestyi St. John platformulle ja piti
valtion sinettiä ylhäällä kädessään. Silloin kajahti kirkossa hurraava
huuto --
"Kauvan eläköön oikea kuningas!" Viisi minuuttia ilma tärähti
eläköön-huudoista ja soittokoneiden pauhinasta ja oli ihan valkeana
huiskuvista nenäliinoista. Ja kaiken tämän kestäessä seisoi repaleinen
poika, etevin ilmiö Englannissa, punaisin poskin, onnellisena ja jalon
ylpeänä keskellä platformua, ja kuningaskunnan vasallit polvistuivat
hänen ympärillään.