"Nostakaa minut ylös! Minä tahdon, minä itse, astua parlamenttini
eteen, ja omalla kädelläni tahdon minä leimata sen vakuuden, joka
pelastaa minut -- --"
Hänen äänensä petti. Tuhanharmaa kalpeus huuhtoi punan hänen
poskiltaan; ja palvelevat aatelismiehet auttoivat hänet jälleen hänen
tyynyillensä ja ojensivat hälle lievityksiä. Hän lausui surumielisenä --
"Oi, kuinka olenkin ikävöinnyt tätä armasta hetkeä! ja katso, liian
myöhään tulee se, ja minä en saa nauttia tätä ikävöittyä iloa. Mutta
joutukaa, joutukaa! Antakaa toisten toimittaa tämä onnellinen tehtävä,
koska se on kielletty minulta. Minä annan valtiosinettimen teille
valtuudeksi; valitkaa itse se, joka toimittaa vahvistamisen sinetillä,
ja käykää toimeen. Mutta joutukaa! Ennekun aurinko nousee ja laskee
taas, tuokaa minulle hänen päänsä, että mun silmäni saavat siitä
iloita."
"Niinkuin kuningas käskee, niin pitää tapahtuman. Suvaitseeko teidän
majesteettinne määrätä, että sinetin jätetään minulle, niin että minä
voin välimmiten ryhtyä toimeen."
"Sinetin? Kuka muu pitää sinetintä kuin te?"
"Kuten teidän majesteettinne suvaitsee muistaa, otitte te sen multa
kaksi päivää sitten, jolloin te sanoitte, ettei se tulisi enään
käytäntöön, ennenkun teidän oma kuninkaallinen kätenne tulisi
käyttämään sitä Norfolkin herttuan tuomion alla."
"Niin, niin tein totta tosiaan. Muistan sen nyt... Mutta mihin minä sen
panin?... Mä olen hyvin heikko. Niin usein näinä päivinä mun muistini
on tahtonut minut pettää -- -- Se on merkillistä, merkillistä -- --"
Kuningas vaipui vaipumistaan epäselvään muminaan, ravistellen tuon
tuostakin kehnoa, harmaata päätään ja kokien epätoivoisena muistaa
mihin oli kätkenyt sinettimen. Viimein lordi Hertford polvistui ja
tarjosi tiedoksi --
"Teidän majesteettinne, täällä on, jos saan olla niin rohkea
ilmoittamaan, useampia, jotka minun kanssani muistavat, kuinka te
jätitte valtakunnan sinettimen hänen korkeutensa Walesin prinssin
käsiin säilytettäväksi siihen päivään, kun -- --"
"Totta, aivan totta!" keskeytti kuningas. "Noutakaa se! Joutukaa, aika
rientää!"
Lordi Hertford lensi Tomin luo, mutta palasi ennen pitkää takaisin,
huolestuneena ja tyhjin käsin. Hän kertoi matkansa tuloksen, lausuen --
"Se surettaa minua, herrani ja kuninkaani, tuodakseni niin huonoja
ja epämiellyttäviä sanomia; mutta se on Jumalan tahto, että prinssin
onneton tila vielä jatkuu, ja hän ei voi muistaa, että hän on
vastaanottanut sinettimen. Niin tulin minä pikaisimmasti takaisin tätä
asiaa ilmoittamaan, ajatellen, että se olisi kalliin ajan haaskaamista
ja samalla vähäisestä arvosta, jos etsiskeltäisiin läpi tuon pitkän
jonon huoneita ja saleja, jotka kuuluvat hänen kuninkaallisen korkeut
-- --"
Huokaus kuninkaan suusta keskeytti my lordin tässä. Hetken perästä
sanoi hänen majesteettinsa syvällä synkeydellä äänessään --
"Älkää kiusatko lapsi parkaa enää. Jumalan käsi makaa raskaana hänen
päällänsä, ja minun sydämmeni on sulava rakastavasta säälistä häntä
kohtaan, ja minä suren, etten voi kantaa hänen taakkaansa omilla
vanhoilla, kovasti painetuilla hartioillani ja siten saattaa hänelle
rauhaa."
Hän sulki silmänsä, rupesi mumisemaan jotakin ja hiljeni pian. Hetken
päästä avasi hän silmänsä jälleen ja tuijotti elottomasti ympärilleen,
kunnes hänen silmäyksensä sattui polvistuvaan lordkansleriin. Paikalla
hänen kasvojaan punasi vihan vimma --
"Mitä, oletteko täällä vielä? Jumalan kunnian kautta, jos ette heti
tule selville tuon kavaltajan asiassa, on teidän hiippanne pian saava
lepopäivän huomenna, kun puuttuu pää, jota voitaisiin sillä koristaa!"