Tomin ensimmäiset kuninkaalliset päivälliset.
Vähän päälle kello yhden iltapäivällä alistui Tom nurisematta
määräykseen pukeutua päivälliseksi. Hän näki nyt itsensä puettuna
yhtä ylpeästi kuin ennen, mutta kaikki oli toista, kaikki erilaista,
kauluksesta sukkiin asti. Hän saatettiin suoraa päätä suurella
komeudella tilavaan, hienoon huoneeseen, jossa pöytä oli valmiiksi
katettuna yhtä varten. Sen tarvekalut olit paksua kultaa ja
kaavauksilla koristetut, jotka tekivät ne arvaamattoman kalliiksi,
sillä ne olit Benvenuton teosta. Huone oli puoleksi täynnään aatelisia
palvelijoita. Eräs hovipappi lueskeli pöytärukouksen, ja Tom tuumasi
heti ryhtyä ruokiin, sillä nälkä oli kauvan häntä kiusannut. Mutta
häntä keskeytti tässä Berkeley'n kreivi, joka kiinnilti ruokaliinan
hänen kaulaansa; sillä tuo tärkeä toimi Walesin prinssin ruokaliinan
pitäjänä oli perinnöllinen tämän aatelisherran perheessä. Tomin
juomanlaskija oli saapuvilla ja kerkesi jokaisen hänen yrityksensä
edelle koettaa auttaa itseänsä viininjuonnissa. Hänen korkeutensa
Walesin prinssin ruoanmaistaja oli myös siellä, valmiina käskystä
maistelemaan jokaista luulonalaista ruokalajia ja, jos siksi kävi,
tulemaan myrkytetyksi. Hän oli ainoastaan jonakuna koristavana
lisäkaluna tähän aikaan, ja harvoin häntä kutsuttiin toimittamaan
virkaansa; mutta oli ollut aikoja, eikä niin monta miespolvea sitten,
jolloin ruoanmaistajan toimella oli vaaransa, ja jolloin se ei ollut
niinkään haluttuna kunniavirkana. Näyttää tosiaan kummalliselta, miksi
sitä ei annettu jollekin koiralle; mutta kuninkuuden keinot ja temput
ovatkin jotakuinkin kierot. My lord d'Arey, Ensimmäinen Kamariherra,
oli niinikään siellä, taivas ties mitä tekemässä; mutta siellä hän
oli -- sanalla sanoen. Lordi Ylin Kyökkiherra oli siellä ja seisoi
Tomin tuolin takana, katsoen yli juhlallisuuden, jota johti lordi
Suur-Muonanhankkija ja lordi Pää-Kokki, jotka seisoivat lähellä. Paitsi
näitä oli Tomilla kolmesataa kahdeksankymmentä neljä palvelijaa, mutta
he eivät tietysti olleet kaikki sisällä, ei edes neljättä osaa. Tom
sentähden ei tietänyt, että heitä oli olemassakaan.
Kaikki läsnäolijat olit saaneet läksyksi muistaa, että prinssi oli
satunnaisesti kipeä päästään, ja että heidän tuli huolellisesti välttää
kaikkea kummaksumista hänen oikuistaan. Nämä "oikut" olivat pian heidän
nähtävinä, mutta ne herättivät heidän surkutteluaan ja suruaan, eikä
suinkaan mitään naurua. Se oli heille kova murhe nähdä rakkahaisen
prinssinsä sillä lailla iskettynä.
Tom parka vei ruoan suuhun paraasta päästä sormillaan; mutta ei kenkään
nauranut sille taikka edes näkynyt sitä hoksaavan. Hän tutkiskeli
ruokaliinaansa uteliaisuudella ja syvällä hartaudella, sillä olipa se
hyvin hienoa ja kaunista tekoa. Sitten sanoi hän yksinkertaisesti --
"Ottakaa se pois, minä pyydän, etten tapaturmassa satu sitä likaamaan."
Perinnöllinen Ruokaliinan-Säilyttäjä otti sen pois nöyryyden
osoituksilla ja virkkamatta sanaakaan vastaan.
Tom tarkasteli nyt suurella innolla nauriit ja salaatin, ja kysyi,
mitä ne oikeastaan olit, ja olivatko ne syötävää, sillä se oli vielä
jotenkin uutta, että oli ruvettu viljelemään näitä aineksia Englannissa
eikä tuotu niitä ylellisyystavarana Hollannista.[3] Hänen kysymykseensä
vastattiin syvällä vakavuudella, eikä kukaan näyttänyt hämmästyneeltä.
Lopetettuaan jälkiruoat, täytti hän taskunsa pähkinöillä; mutta ei
kenkään näkynyt sitä huomaavan tai osoittavan hämmästystä. Mutta
seuraavassa hetkessä oli hän itse hämmästynyt siitä ja näytti olevan
kovin mielipahoillaan; sillä tämä oli ainoa palvelus, jonka hän oli
saanut tehdä omilla käsillään koko aterian aikana, eikä hän epäillyt
nyt tehneensä jotakin hyvin sopimatonta ja epäprinssillistä. Tällä
hetkellä alkoi hänen nenänsä jänteret värähtää ja tämän jäsenen
nippu vähän nousta ja käydä ryppyyn. Tätä jatkui yhä, ja Tom rupesi
osoittamaan kasvavaa tuskistusta. Hän katsoi rukoilevasti ensin yhtä,
sitten toista lordia hänen ympärillään, ja kyyneleet tulit hänen
silmiinsä. Kauhistus kasvoissaan juoksivat nämä esiin ja pyysivät
tietää mikä häntä vaivasi. Tom vastasi oikein ahdistuneena --
"Minä pyydän anteeksi teiltä, mutta minun nenäni syhyy niin julmasti.
Mitä vaatii yleinen tapa tässä pulassa? Sanokaa joutuun, mä rukoilen,
sillä en totta maar kauvan voi tätä kestää."
Ei kukaan nauranut, vaan kaikki seisoivat kuni puusta pudonneet ja
katsoivat toinen toiseensa, tietämättä laisinkaan mitä heidän tuli
vastata. Sillä miten lieneekään, olihan tässä kauhea, korkea muuri,
eikä Englannin historia tietänyt kertoa mitään, miten oli päästävä
sen yli. Ylimmäinen hovitapainmestari ei ollut saapuvilla; eikä ollut
ketään, joka olisi uskaltanut ulos tämän kartoittamattoman meren
ulapalle tahi kokenut käydä ratkaisemaan tätä ylen tärkeää solmua.
Ah! eihän löytynyt mitään Perinnöllistä Nenänkynsijää koko hovissa.
Kuitenkin oli kyyneleet vuotaneet yli partaittensa ja rupesivat jo
vierimään alas pitkin Tom-paran poskia. Hänen tärisevä nenänsä rukoili
apua vielä kiivaammasti kuin koskaan. Viimeinkin luonto raivasi
itselleen tietä läpi hovitapain sulkujen, Tom pyysi anteeksi itsekseen,
jos hän teki väärin, ja kevensi sitten hovimiestensä sydänten raskasta
taakkaa raappimalla itse nenäänsä.
Aterian kuluttua loppuun tuli eräs lordi ja piti hänen edessään
suurta, laatteaa kultavatia, jossa oli tuoksuavaa ruusuvettä, jolla
hänen tuli huuhtoa suunsa ja sormet; ja my lord Perinnöllinen
Ruokaliinan-Säilyttäjä seisoi lähellä ruokaliina kädessään hänen
tarpeeksensa. Tom tuijotti kovin hämillään vatiin hetkisen pari, sitten
kohotti hän sen huulilleen ja otti hyvin vakavana siitä kulauksen. Sen
perästä ojensi hän sen takaisin vartoavalle lordille ja sanoi --
"Ei tämä maistu mulle, my lord; se haisee tosin hyvältä, mutt' ei ole
kylliksi karvasta."
Tämä uusi puuskaus prinssin sairaasta mielialasta teki kaikki sydämmet
hänen ympärillään kipeiksi; mutta luo surullinen juttu ei saanut ketään
naurutuulelle.
Tomin seuraava hairaus, joka niinikään tapahtui hänen siitä
tietämättään, oli että hän nousi ylös ja jätti pöydän juuri kun
hovipappi oli asettunut hänen tuolinsa taakse ja, kädet ja ummistuneet
silmät taivasta kohden, oli alkamaisillaan siunauksen ruoan jälkeen. Ei
kukaan ollut huomaavinansa, että prinssi oli tehnyt mitään tavatonta.
Omasta pyynnöstään vietiin nyt pieni ystävämme yksityiseen
kabinettiinsa ja jätettiin siellä yksikseen miettimään. Riippuen
koukuista tammipaneilissa oli täällä useita kappaleita loistavasta
teräs-asepuvusta, kaikkialla peitetyt kauniilla taiteellisilla
kaavauksilla kullassa. Tämä sotainen puku oli todellisen prinssin oma
-- sen oli äsken hälle lähettänyt lahjaksi madam Parr, kuningatar. Tom
pani ylleen säärystimet, rautakintaat, töyhtökypärit ja muut sellaiset
esineet, jotka hän ulottui saamaan ilman avustusta, ja tuumasi jo
hetkisen kutsua jotakin apulaiseksi, saadaksensa täydellisentää
yritystään; mutta silloin juolahti hänen mieleensä pähkinät, jotka
hän oli pistänyt taskuunsa päivällisistä, ja mikä ilo olisi syödä ne
suuhunsa ilman väkijoukon katselematta ja ilman noiden Suur-Perillisten
kiusaamatta häntä palveluksilla, joita hän ei ollut pyytänyt. Hän siis
pani takaisin nuo sievät kalut paikoillensa ja oli pian paukkaamassa
pähkinöitä, tuntien itsensä ikäänkuin onnelliseksi ensimmäisen kerran,
siitä kun Jumala hänen syntiensä tähden oli muuntanut hänet prinssiksi.
Kun pähkinät olit kokonaan lopussa, sattui hänen silmänsä muutamiin
houkuttaviin kirjoihin eräässä kaapissa, joista yksi koski hovitapoja
Englannin hovissa. Tämä oli hälle hyvä saalis. Hän heittäytyi alas
kallisarvoiselle sohvalle ja rupesi opettamaan itseänsä kiitettävällä
innolla. Jättäkäämme hänet siihen toistaiseksi.