"Anna suuta, mun prinssini. Kas niin ... mitä sä pelkäät? Enkö mä ole
sun rakas isäsi?"
"Te olette hyvä minulle, joka en sitä ansaitse, oi te mahtava ja
armollinen herra; se on todellakin totta. Mutta -- mutta -- se surettaa
minua, kun ajattelen häntä, joka on kuoleva, ja --"
"Ooh, se on sinun tapaistasi, se on sinun tapaistasi! Minä tunnen, että
sydämmesi on samanlainen, vaikka ymmärryksesi onkin kovia kärsinyt,
sillä sinulla onkin aina ollut lempeä mieli. Mutta tämä herttua on
sinun ja sun kuninkaallisen kunniasi välillä. Minä tahdon toisen hänen
sijaansa, joka ei ole tahraava korkeaa kutsumustansa. Lohdu nyt,
prinssini, äläkä häiritse ymmärrystäsi tämän asian tähden."
"Mutta enkö minä jouduta hänen kuolemaansa, armollinen ruhtinas? Kuinka
kauvan hän olisikaan elänyt, jos ei minua olisi ollut?"
"Älä ajattele häntä, prinssini; hän ei sitä ansaitse. Anna mulle suuta
taas ja mene sitten pikku toimiisi ja huvituksiisi; sillä minun tautini
tuskauttaa minua. Minä olen väsynyt ja tahdon levätä. Mene enosi
Hertfordin ja väkesi kanssa ja tule takaisin, kun minun terveyteni on
siksi palannut."
Synkkäsydämin vietiin Tom pois puheillepääsöstä, jonka viimeinen lause
jakasi kuoloa sille toivolle, että hän nyt laskettaisiin vapauteen.
Vielä kerran kuuli hän hiljaisten äänien kuiskaavan: "Prinssi, prinssi
tulee!"
Hänen vakavuutensa vaipui syvemmälle yhä, mikäli hän liikkui
kumartavien hovimiesten loistavain rivien välissä; sillä hän tunsi
todellakin olevansa vankina nyt ja jäävänsä ainiaaksi tähän kultaiseen
häkkiin, häipyneenä ja orpoprinssinä, jollei Jumala laupeudessaan olisi
hänelle armollinen ja päästäisi häntä vapauteen.
Ja minne hän kääntyikin, oli hän näkevinään ilmassa uivana mahtavan
Norfolkin herttuan katkaistun pään ja ikimuistettavat kasvot, josta
silmät tuijottivat nuhdellen häneen.
Hänen vanhat unelmansa olit olleet niin ihanat; mutta tämä todellisuus
oli niin synkkä!