Toukok. 9:nä 1893.
Yksin, yksin!
Irene ja minä elelemme, kuljemme vierekkäin kuin kaksi rauhatonta
sielua. Minun katseeni ikävöi häntä. Hän on kalpea, hänen kasvoilleen
on ilmestynyt eräänlainen marttyyrinilme. Mistä lähtien? Eilisestäkö?
Siitä päivästäkö, kun Albert lähti pois?
Ja kuinka kaunis hän on! Voi, miten rakastankaan häntä!
Marttyyrinilme hänen kasvoillaan kiusaa minua. Sieluni vääntelee
tuskissaan hänen edessään. Voi, eikö hän näe, että minä kuljen kohti
tuhoani? Jos hän rakastaa minua, niin miksi hän ei tule, miks'ei hän
nöyrry säälimään minua, miks'ei kutsu minua luokseen?...
Ja taas säteilisi aurinko meidän kodissamme, kuten silloin kun
ei yksikään katse, ei yksikään ajatus murtautunut pois pienestä,
onnellisesta ryhmästämme.
Mladen leikki puutarhassa. Tunsin tarvetta etsiä apua lapselta. Lähdin
sinne tapaamaan häntä. Poika kuuli askeleeni. Äkkiä hän kääntyi ympäri
ja juoksi kaaressa ohitseni sisälle.
Katselin tuskallisen hämmästyksen valtaamana hänen menoaan.
Johtui mieleeni koira, pieni koira, jonka isäni kerran lahjoitti
minulle. Olin rajattoman onnellinen kun isä uskoi sen minun
suojelukseeni, ja eläin alkoi kaivata hemmotteluani. Olin ylpeä, sillä
olihan se ensimmäinen olento, joka kuului kokonaan minulle. Suojelin,
ruokin ja hoidin sitä; pentu valloitti koko viisitoistavuotiaan
sydämeni, ja melkein suutuin, kun joku toinen sitä silitteli, tai se
itse lähestyi vierasta. Oli sunnuntai, tahdoin kävellä sen kanssa,
näyttääkseni sitä kaikille tovereilleni. Sidottuani sen nuoraan,
lähdin sen kanssa metsään, missä meillä pojilla oli tapana kokoontua;
mutta sinne oli jotensakin pitkä matka, päivä oli helteinen, ja pentu
heittäytyi pitkälleen tavantakaa. En ymmärtänyt, ettei se jaksa; olin
varma, ettei se tahdo käydä. Vedin sitä nuorasta, se nousi, mutta
kaatui taas. Ja kun tämä oli uudistunut muutaman kerran, vimmastuin
niin, että otin raipan ja pieksin koiraa...
Vielä tänään näen sen silloisen katseen... Otin sen syliini, se
painautui valittaen rintaani vasten, ja surullisena kannoin sen kotiin;
kaduin tekoani ja hoidin sitä hellästi, hyväilin enemmän kuin ennen —
eikä se kuitenkaan antanut minulle koskaan anteeksi. Omasta tahdostaan
se ei tullut koskaan luokseni; jos kutsuin, tuli se häntä koipien
välissä, peläten, pahaa aavistaen, ja kun se luuli, etten näe sitä,
silloin se juoksi suuressa kaaressa pois... aivan kuin Mladen nyt.
Olenko menettänyt lapseni? Heidät molemmat samalla kertaa?
Oi niin, kumpikin ovat hienoja sieluja, ja minä olen varjellut heitä
kaikesta pahasta, suojellut pienintäkin varjoa vastaan. He eivät
nähneet milloinkaan minua äreänä, ei koskaan röyhkeänä.
Mutta olenko minä yksin syypää? Eikö Irene tiedä, mikä minussa on? Ja
jos olisinkin syyllinen, niin eikö hänen pitäisi antaa se anteeksi?
Eikö rakkaus anna kaikkea anteeksi?
Se antaa anteeksi. Miksi en siis minäkin anna? Oh, rakastanhan minä
häntä niin, että antaisin hänelle vaikka mitä anteeksi. Jos vain
tietäisin — ellei olisi tätä epäilystä, joka minut myrkyttää. — En
tiedä mitään, uskon kaikki.