Merelläkin on toisinaan tyyntä, keväin, syksyin ja kerran keskikesällä,
ellei oteta lukuun talvityyntä, joka on maaliskuussa.
Keskikesän tyyni on heinä- ja elokuun vaiheessa ja kestää se useita
päiviä, toisinaan viikonkin.
Silloin loppuu laine niin tarkoin, että vain rannoilla tarkkaan ja
kauan katsottuna huomataan, että meri hiukan ja hitaasti nousee ja
laskee. Se liikkuu niin vähän, että on aivan läheltä katsottava
vesirajaa kiven tai kallion kupeessa, jotta liikkeen huomaa.
Sitä on sanottu meren hengitykseksi sen nukkuessa. Toisinaan tämä
hengitys tunniksi tai pariksi vilkastuu -- sanotaan sen johtuvan siitä,
että jossain satojen kilometrien päässä tuulee ja aaltoilee. Meri
uneksii silloin kaukaisista tuulista.
Yöt päivät on meri niinä aikoina kirkas kuin kuvastin.
Ei erota missä taivas ja meri yhtyvät. Kaikki on yhtä ja samaa
taivasta, tai yhtä ja samaa merta. Purjelaivat ja -veneet seisovat
paikallaan kristallikirkkaassa avaruudessa, johon ovat eksyneet,
eivätkä enää löydä oikeaa suuntaansa. Vain auringon tai kuun noustessa
ja laskiessa näkyy taivaan ja meren saarre, sekin vain sillä kohdalla,
missä aurinko tai kuu nousevat.
Eräänä sellaisena keskikesän tyynenä nähdään Piki-Juosepin kuutto
Suomenlahden laajimman ulapan keskellä mustine runkoineen, valkeine
kajuuttoineen, tummanharmaine purjeineen, joista joka-ikinen on auki
ja riippuu velttona. Vuorokausimääriin ei ole ainoakaan tuulenhenkäys
puhaltanut sen purjeisiin. Laine on niin lopussa, ettei alus yhtään
heilu. Reivinauhat riippuvat hiljaa. Ainoakaan ei niistä kertaakaan
tapaa purjeeseen, vaikka riippuu niin lähellä purjekangasta, että
tuskin tavallinen purjelanka sopisi väliin.
Laiva kuvastelee itseään veteen.
Se on kuin jättiläispeilin päällä.
Kuvastuva laiva näkyy yhtä kirkkaana kuin oikeakin. Runko kuvastuvassa
laivassa näyttää olevan yhtä kovaa ja sileää kuin oikeassakin, samoin
joka purje, joka nuora ja rungon yksityiskohdatkin, kuten piipattimet,
laitasaumat pikiriiveineen, naulojen kannat ja purjeet niin tarkkaan,
että erottaa kuvastavan laivan purjeissa paikkatilkut, liikkien
kuluneet osat, kasatilkut ja kasarenkaat, reivinauhat ja kaikki ihan
ylintä raakapurjetta myöten.
Ja mastojen kullatut nupit!
Nekin välkkyivät keskipäivän auringossa yhtä kirkkaina alhaalla kuin
ylhäälläkin.
Tekisi mieli uskoa, ettei se mikään oikea laiva olekaan, ei enemmän
tuo, jonka mastot ovat ylöspäin, kuin tuokaan, jonka mastot ovat
alaspäin, vaan että jossain näköhermoissa kuvastelee peritty kuva
muinaisajoilta laivasta, jota ei enää ole elävien joukossa, vaan
joka kuuluu vainajien ja ammoin kuolleiden joukkoon, -- etenkin kun
äänettömyys sen ympärillä on niin syvä.
Ei kuulu mitään.
Lokit ja tiirat eivät lennä näin ulos ulapalle, jossa ei ole ainoaakaan
karia, eikä niiden ääni kuulu tänne luodoilta ja saarilta, jotka ovat
jossain tuon kristallikirkkaan tyhjyyden ja äänettömyyden takana ja
josta ei mikään ääni kanna tänne.
Tuntuu kuin korvat olisivat jääneet kotiin.
Odottaisi, että edes tuo korkealla heloittava aurinko ei olisi noin
ääneti.
Tuntuu siltä, että ainakin sen pitäisi kulkiessaan, vaikkapa miltei
kuulumattoman hiljaa suhista ja palaessaan ritistä ja sihistä.
Kun korvilla ei ole mitään tekemistä, katselevat silmät sitä
hartaammin, ja harhailtuaan ympäri pysähtyy katse erääseen pienen
pienoiseen tummaan pisteeseen, auringon hohtavasta pyörästä suoraan
alas.
Lähempää katsoen se on jaala, jonka kannella kolme nuorta miestä syö
päivällistä, joka on katettu kajuutan katolle -- keitettyjä perunoita,
niiden päällä keitettyjä silakoita, paistinpannulla käristettyä
sianläskiä ja leipää.
Tyyni on siellä yhtä raukea kuin kuutonkin luona, purjeet yhtä
velttoina ja alus yhtä hiljaa ja kuvastelee veteen -- jos se mitään
oikeaa vettä tuollainen onkaan -- yhtä tunnontarkasti itseään kuin
kuuttokin, se erotus vain, että täällä toki kuuluu ääntäkin.
Miehet nimittäin keskustelevat syödessään.
Panevat ensin ruokaa suuhunsa ja sitten sanovat jotakin veltosti
ja laiskasti, sillä tässä kuumuudessa ei viitsisi keskustella,
eikä ole keskusteltavaakaan, sillä ajatukset eivät toimi. Sanoohan
vain joku heistä jonkin yksinäisen huomion kuorimastaan perunasta,
sulaan sianrasvaan kastamastaan keitetystä silakasta, leivästä tai
läskinpalasta, joka putosi veitsenkärjestä kannelle, herättämättä
toisissa sen suurempaa osanottoa pilkan tai naurun muodossa, sillä
kukaan ei viitsi seurata tapauksia, jotka eivät tapahdu itselle, ja jos
sen näkeekin, ei viitsi ajatella loppuun asti, mitä näki.
-- Onkohan tuolla meressä halko, vai muuta merenajoa, sanoo vanhin
joukosta. Jotain nimittäin kiiluu hänen silmäänsä mereltä hänen
edestään.
Toiset eivät viitsi kääntää itseään, katsoakseen, mistä on kysymys,
eikä edes ajatella sen enempää koko huomautuksesta.
Pitkään aikaan ei virka kukaan mitään.
Syönti on jo lopetettu aikoja sitten.
Vanhin loikoo kajuutan katolla selällään, kädet päänaluksena ja
katselee tummansinistä taivaan korkeinta kupua ja oman aluksensa
mastoja ja purjeita. Nuoremmat ryhtyvät korjaamaan pois astioita ja
ruuan jätteitä. Siinä hommassa he hiukan vilkastuvat ja toinen sanoo
vanhimman äskeiseen huomioon halosta tai muusta merenajosta:
-- Jaa, että mikä halko? -- Tuoko, jolla on kaksi mastoa ja purjeet?
Vanhin kuulee tämän, kohottaa päätään, tähystelee äskeistä löytöään ja
sanoo:
-- Kas pakana, kun minä äsken luulin, että se on jokin halko tai muu
sellainen tuossa muutaman sylen päässä ja tämähän onkin matkojen päässä
ja taitaa olla kuutto. -- Mikähän sitäkin kuljettaa, kun ei sillä
näy olevan tuulta enemmän kuin meilläkään, eikä sitä aamulla eikä
syömäänkään käydessä vielä näkynyt.
-- Virta. -- Virta tuopi -- vastasi toinen sangen veltosti.
Niin oli asia.
Näkymätön ja kuulumaton merivirta kuljetti aluksia toisiansa kohti.
Meressähän usein kulkee kaksi virtaa vastakkain ja yhdyttyään ottavat
uuden, molemmille yhteisen suunnan.
Toinen virroista kuljetti jaalaa toiseen suuntaan kuin mihin sen olisi
pitänyt mennä, poispäin kotoa.
Toinen vastaan tuleva virta kuljetti kuuttoa, jolla ei mitään omaa
suuntaa nykyään ollutkaan, tavallaan oikeaan suuntaan, sen entistä
kotia kohti, sillä se oli Piki-Juosepin kuutto "Onnetar", jonka jo
tunsi kullatuista mastojen nupeistakin.
Jaalaa kuljetti länteen menevä itävirta.
Kuuttoa kuljetti itään menevä länsivirta.
Illalla, jo kauan ennen auringonlaskua olivat virrat kohdanneet
toisensa ja kääntyivät suuressa kaaressa kohti etelää. Sillä hetkellä
olivat alukset likimpänä toisiaan. Välimatka oli tuskin kahta
meripenikulmaa.
Jaalassa olivat miehet silloin kaikki kannella seisomassa ja
tähystelemässä kuuttoa, sillä mitä lähemmäksi se tuli, sitä tutummalta
se alkoi näyttää.
He vaihtoivat ajatuksiaan siitä jo sangen vilkkaasti.
-- Jos tämä ei ole meidän entinen "Onnetar", niin sitten ei mikään,
sanoi vanhin.
-- Sitä minäkin olen katsellut jo kauan, sanoi keskimmäinen.
-- Mutta missä on Piki-Juoseppi ja hänen miehensä!?, huudahti kolmas,
nuorin.
He nimittivät Piki-Juosepiksi isäpuoltaan, kuin mitäkin vierasta
henkilöä, ja nykyään olikin yhdentekevää, nimitti häntä miksi hyvänsä.
Hän ei ollut enää kenenkään ystävyyden ja osanoton tarpeessa!
-- Siellä ei näy tosiaankaan olevan ainoaakaan elävää olentoa, ja
jotain sieltäkin olisi jo pitänyt ennättää näkyä, sanoi keskimmäinen.
Miehet olivat tarkastelleet nimittäin kuuttoa jo ainakin tunnin.
Jostain syystä, nähtävästi virran hitaasta pyörteestä, kuutto
parhaillaan kääntyi ympäri myötäpäivää -- perä oli jo jaalaan päin --
näkyi sen nimilauta, jota ei voinut lukea tänne asti, ja hakkilaudan
yli melkein veteen asti riippuva jalusnuora kaikkine pohteineen --
kuutto näyttää siis viimeksi purjehtineen myötätuulta, ja siitähän...
-- Siitähän on jo viikko!!, huudahti nuorin.
Viikko takaperin oli puhaltanut länsituuli, joka eräänä yönä loppui, ja
nyt ei näytä olevan tietoa tuleeko tuulta ennen tuomiopäivää.
Miehiä ihan kammotti nähdä lähellään purjealus, jossa ei edes
peräpurjeen jalusnuoraan ole koskettu viikkokauteen!
Kuutto kääntyi yhä. Jo alkoi tulla näkyviin sen ylihangan puoli.
-- Mitä helkkaria tuolla vokkaraa'an ylihangan puoleisessa nokassa
riippuu?!, huudahti vanhin.
Se ei voinut olla mikään muu kuin hirtetty ihminen. Käsivarret
riippuivat selvästi kahden puolen ja jalat ojentunein polvin ja pää,
joka oli eteenpäin kumarassa -- kaikki näkyi selvästi näinkin kauas.
Kiireen kaupalla panivat miehet jollansa vesille, ja vanhin ja
keskimmäinen sousivat katsomaan, mitenkä asiat ovat kuutolla. Nuorin
jäi vahtimaan jaalaa.
Lähemmä tultua nähtiin, että ei kukaan muu kuin Piki-Juoseppi itse
siinä riippunut puolivälissä raa'an nokkaa ja laivan parraspuuta.
Ainoaakaan elävää olentoa ei laivalla näkynyt.
Huutoon ei sieltä kukaan vastannut.
Tirkistettiin yli laivan partaan kannelle. Siellä ei näkynyt laivan
jollaa. Asia oli selvä: Piki-Juosepin toverit olivat jo jossain
kaukana lännessä aluksen jättäneet ja soutaneet ties minne, mutta
se asia ei Piki-Juosepin poikapuolista ollut ensinkään selvä, oliko
heidän isäpuolensa itse itsensä hirttänyt, vai olivatko hänet sinne
vetäneet hänen omat miehensä. Tämä asia ei selvennyt ikinä vainajan
poikapuolille, jotka eivät koskaan tavanneet niitä miehiä, jotka olivat
ottaneet osaa Piki-Juosepin viimeiseen retkeen. Nämä miehet tiesivät
kyllä osan asiaa, nimittäin, että sinä yönä, jolloin tyyni tuli,
olivat kuutossa muut makaamassa ja Piki-Juoseppi itse pitämässä vahtia
ja että hänet päivännousun tienoissa, kun tultiin kannelle, nähtiin
riippumassa raa'an nokassa ja että sillä hetkellä miehet kauhuissaan
jättivät aluksen. Hekään eivät olleet nähneet itse tapausta: Kuinka
Piki-Juoseppi puolenyön tienoissa vaaniskeli ja kuunteli kajuutan
luukulla tullakseen vakuutetuksi, ettei kukaan muu koko laivassa valvo
ja sitten päästi auki naakelistaan vokkaraa'an ylihangan prassin,
kiipesi ylös vokkaraa'alle, jonka ylihangan nokkaan päästyään hän
veti ylös prassin, laittoi siihen silmukan, sovitti sen kaulaansa,
laskeutui riippumaan raa'an nokkaan, sitten molemmin käsin prassiin
ja vuorotellen käsiään prassissa muutellen antoi itsensä käsivarassa
hiljalleen ja äänettömästi valua alaspäin, kunnes nuora alkoi tiukata
kurkkua, jolloin hän päästi kätensä irti ja jäi riippumaan puoliväliin
raa'an nokkaa ja kuuton parrasta. Heikko ähkäisy, joka silloin syntyi
hänen kurkussaan ja puhaltautui viimeisen ilman kanssa ulos keuhkoista,
ei kuulunut kajuuttaan ja jos kuuluikin, oli se liian heikko
herättääkseen sikeästi nukkuvat miehet.
Kauan eivät voineet Piki-Juosepin poikapuolet olla niin lähellä alusta,
sillä riippujasta läksi epämiellyttävä löyhkä. He soutivat vähän matkan
päähän kuutosta neuvotellakseen, mitä ruumiille ja kuutolle olisi
tehtävä.
Nuorempi esitti, että heistä jompikumpi kiipeää raa'alle, leikkaa
köyden poikki ja antaa ruumiin pudota mereen ja sitten viedään kuutto
kotiin.
Vanhempi oli sitä mieltä että kuutto on ruumiineen päivineen upotettava.
-- Sehän olisi suuri vahinko! Vielähän tuolla purjehtisi monta kesää,
kun sitä korjailisi, sanoi toinen.
-- Tämän jälkeenkö?! Ei ikinä!!, sanoi vanhin.
-- No vaikka myisi sitten sen. Saisihan siitä rahaa.
-- Tämä kuutto on meille ollut olematon jo vuosikymmenen, enemmänkin.
Se saa sitä olla edelleenkin. Me ei tulla siitä sen rikkaammiksi eikä
köyhemmiksi, vaikka annetaan sen pohjaan mennäkin.
-- Antaa sitten mennä minunkin puolestani. Mitä tuumannee vain kolmas
mies.
Soudettiin takaisin jaalalle, jossa jatkettiin neuvottelua, jonka tulos
oli, että kuutto kauheine isäntineen on hävitettävä -- polttamalla.
Jaalassa oli miehillä tuohia, joita mantereelta toivat kotiin
kattotarpeiksi, sillä heidän saarellaan ei kasvanut tarpeeksi koivuja.
Näitä tuohia otettiin jollaan ja tervapytty. Sitten soudettiin kuutolle
takaisin.
Tervanhajun turvissa voitiin nousta kuuton kannelle, sillä nyt ei
riippujasta lähtevä löyhkä niin pahasti tuntunut.
Tuohet asetettiin alas ruomaan, perälle kajuutan seinää vasten
ja keulaan tupattiin toinen osa tiukalle keulapiikkiin, ahtaalle
keulapuun ja kannen väliin ja eräs lankku vinosti pystyyn tueksi,
etteivät syttyessään ja palaessaankaan tuohet vieriäisi sieltä alas.
Molemmissa paikoissa voideltiin tuohia tervalla että sitäkin iloisemmin
syttyisivät.
Sitten noustiin kannelle, jossa myös ryhdyttiin loppuvalmistuksiin.
Riippuja oli vokkaraa'an nokasta lähtevässä prassissa, ja raa'an
nokka, koska viimeksi oli purjehdittu myötätuulta ja raa'at olivat
poikki laivan prassattuina, oli partaan ulkopuolella ja olisi riippuja
pudonnut mereen, kun nuorat palaessaan taittuu. Irroitettiin siis
vokan alihangan prassi ja annettiin sen juosta vapaaksi, jolloinka
raaka kääntyi purjeineen, sillä Piki-Juoseppi itse viimeistä kertaa
ruumiinsa painolla veti ylihangan prassista ja laskeutui samalla alas
ja raaka kääntyessään toi hänet partaan sisäpuolelle, miltei ison
luukun karvelin viereen. Niin alas laskeutui Piki-Juoseppi, että hänen
jalkansa koskettivat jo kantta. Siihen se jäikin, hiukan etukumaraan
asentoon, kädet kankeina riippuen, pää kumarassa, kuin katsellen alas
ruomaan.
-- Hyvä tulee, hyvä tulee, sanoi vanhin päästäessään alihangan prassia
ja huomatessaan isäpuolivainajansa vetävän ylihangan prassia. --
Eipä olekaan tähän asti meitä nähty näin yhteisessä työssä, samoissa
prasseissa!
Alihangan prassi kiinnitettiin jälleen naakeliinsa ja laiva oli valmis
poltettavaksi.
Molemmat miehet laskeutuivat vielä kerran alas ruomaan, sytyttivät
toinen keulassa ja toinen perällä tuohet palamaan ja sitten kiireen
kaupalla kannelle ja jollaan ja omaan jaalaan.
Kansiluukut oli jätetty auki.
Pian niistä alkoi nousta savua.
Ensin hienoja vaaleita kiemuroita, jotka kujeillen pyörivät ylös
kiiriessään.
Sitten tuprahteli suurempia ja suurempia, ja mustempia ja mustempia
savupilviä, lopulta hulmahti savun mukana liekki, toinen ja kolmas --
yhä korkeampia ja korkeampia.
Yks kaks remahtivat tuleen kaikki purjeet. Koko laiva oli savun ja
tulen sisässä.
Kuului liekkien huminaa, ritinää ja räiskettä. Lokkeja putoili paukkuen
kannelle, kun nuorat paloivat, samoin kasarenkaita palavista purjeista.
Roikinalla putosivat kahvelit alas. Liekit nousivat yhä korkeammalle.
Jo syöksyi liekki sieltä ja täältä läpi rungon. Isoja aukkoja ilmaantui
aivan vesirajaan.
Vantit, jotka siihen aikaan olivat tervattua liinaköyttä, paloivat
samaan aikaan kuin muutkin köydet, ja kun kansi ja kansipiitat alkoivat
muuttua kekäleiksi ja karreksi, ei mastoille jäänyt mitään tukea.
Ensin retkahti keulamasto alihangan puolelle raakoineen. Ei kaatunut
kuitenkaan heti, mutta kallisti kuuttoa niin paljon, että vesi pääsi
syöksymään laitoihin palaneista aukoista koskina sisään. Koko alus
alkoi horjua. Savu muuttui höyrynsekaiseksi. Liekit hävisivät. Koko
alus ja koko se paikka jäi valtavan höyrypilven sisään, ja kun se alkoi
hälvetä ja seurata savupilviä ylös taivaalle, ei merenpinnalla enää
nähty muuta kuin muutamia savuavia ja höyryäviä kekäleitä.
Savupilvet nousivat yhä korkeammalle ja korkeammalle ja alkoivat
lopulta hiljakseen painua itää kohti. Ylhäällä näytti siis puhaltavan
länsituuli.
Jolla oli jo aikoja sitten soutanut takaisin jaalalle. Kaikki kolme
nuorta miestä seisoivat vaieten ja katselivat laivanpaloa ja sen
häviämistä.
Kun kaikki oli ohi, sanoi vanhin, tupaten valkeaan savipiippuunsa
tupakkaa:
-- Ukko sai komean hautajaiskokon!
Niin se olikin!
Ei sitä kuka hyvänsä sen näköistä uhrisavua kuoltuaan saakaan!