Lähes kymmenen vuotta on kulunut.
Sameli on vanhettunut. Hänellä on iso punertava parta, mutta hiuksissa
on paljon harmaata ja päälaki kiiltää paljaana. Silmät ovat säilyneet
parhaiten: ne hymyilevät yhä niinkuin ennenkin.
Samelilla on ollut asiaa naapurikylään.
Hän palaa sieltä hevosella ajaen talvi-iltana, kuutamossa.
Hän on saapunut Liivalahdenjärvelle ja hevonen ravaa jäätä pitkin.
Sameli muistelee iltaa, jolloin hän ajoi tästä kerran ennen, vuosia
sitten, Piki-Juosepin kanssa ja Havukkavuoren Ukko oli siepannut heiltä
heinäkulin ja hevosloimen tuolla ylempänä pykälässä.
Tämä johtui Samelille mieleen erikoisesti siitä syystä, että
äsken päivällä, kun hän menomatkallaan juuri ajoi hiljakseen alas
Havukkavuoren pykälästä, tuntui kuin joku olisi seisonut reen
kannaksilla ja puhutellut häntä ja hän vielä siihen jotain vastannut,
ja kun hän oli äkkiä vilkaissut, että kukas sinne reen kannaksille
hyppäsi, jolla on niin outo ääni, oli se kadonnut heti ja keskustelu
taittunut siihen.
Hevonen alkoi nousta ylämäkeä.
Havukkavuoren pykälä lähestyi.
No niin!
Siellä se taas tuntuu seisovan reen kannaksilla, mutta Sameli ei
uskalla katsoa taakseen, ettei kävisi kuin päivällä, sillä hänellä on
halu kuulla, mitä sillä Ukolla on sanottavaa.
Samelin onnistui olla katsomatta taakseen, ja keskustelu sujui esteettä.
Sameli: Sinäkös se oletkin, Piru itse?
Ukko: En minä Piru ole. Minua sanotaan Havukkavuoren Ukoksi, vaikka ei
se minun oikea nimeni ole.
Sameli: Mietitkö sinä mitään pahaa minun suhteeni?
Ukko: En. Minä olen sinun ystäväsi. Minä laitan vielä sinulle joskus
pidot. -- Olen minä asunut ennen sinua lähempänäkin, vanhassa petäjässä
puutarhassasi, lähellä rannanpuolista porttia, siinä petäjässä,
jonka juurella on pöytä ja penkkejä kesäiltoja varten. Asuin siinä
väliaikaisesti monta vuotta -- jo isävainajasi aikana -- vaikka tämä
Havukkavuori olikin jo silloin vakinainen asuinpaikkani. Kun sitten
alkoi se Piki-Juoseppi kuutamoisina syysiltoina hiipiä puutarhaasi ja
siellä emäntäsi hänet kohtasi puiden varjossa ja alkoivat pitää sen
sipinää ja sen supinaa myöhään yöhön asti, aloin minä karttaa pihaasi.
Varo Piki-Juoseppia!
Sameli: Piki-Juoseppia!
Ukko: Niin. Minä olen sinun ystäväsi ja hyvä oli, että rupesit
kantamaan uhria minulle -- anna kultaa paremminkin kuin hopeaa. Niin
isäsi antoi ja toi siankintun jouluaattoiltana.
Minä laitan sinulle vielä kerran pidot!
Mutta Piki-Juoseppi ei ole sinun ystäväsi -- ei ole koskaan ollutkaan,
vaikka niin olet luullut.
Sanoit kerran emännällesi eräänä kesäisenä sunnuntai-iltana näin ikään:
"Piki-Juoseppi ja minä olimme aina ennen hyviä ystäviä." Minä nauroin
silloin ja emäntäsi nauroi kanssa.
Piki-Juoseppi syöttäisi sinut koiralleen milloin vain, kesällä tai
talvella.
Piki-Juosepin ainoa rukous on, että hän saisi elää niin kauan että
löytäisi sopivan tilaisuuden tappaa sinut.
Älä pelkää niin paljon vihamiehiäsi kuin kadehtijoitasi.
Ei viha pure eikä syö, vaan kateus!
Älä pelkää vihamiehiäsi, vaan kadehtijoitasi!
Ne sinut syöttäisivät koirilleen, vaikka jo tänä iltana. Piki-Juoseppi
on sinun kadehtijasi!
Kateellinen ei lepää yöllä eikä päivällä. Hän toimii aina sinun
vahingoksesi.
Unessakin hänen ajatuksensa repivät ja syövät sinua ja tahtovat tuhota
sinun yrityksesi ja aikomuksesi.
Päivänsä hän kuluttaa viritellen ansoja sinun tiellesi, tuhotakseen
sinun kotielämäsi noituakseen sinut keppikerjäläiseksi, polttaakseen
sinun talosi, puutarhasi ja metsäsi, hävittääkseen sinun rahasi.
Mikään ei tuota hänelle suurempaa nautintoa kuin nähdä elonlankojen
perheessäsi taittuilevan, yksi toisensa perästä, niin että talosi
seisoisi lopulta apo autiona, typö tyhjänä, vuotavin katoin, särkynein
ikkunaruuduin, lahovin seinin ja murenevin savupiipuin.
Hänen suurin hekumansa olisi nähdä sinut itsesi raatona rannalla, meren
ajona aalloilla.
Hänelle on suurin ilo ja nautinto johtaa sinun laivasi harhaan ja meren
pohjaan kaikkine miehineen ja kalleine kuormineen.
Piki-Juoseppi kadehtii sinun rikkauttasi ja yhä enenevää
rikastumistasi, ja hänpä se upottikin "Silkkilaivan"...
Sameli: Piki-Juoseppi!
Näin huudahtaessaan katsahti Sameli taakseen, mutta eihän siellä ketään
reen kannoilla seisonut, eikä mitään puhetta kuulunut.
Hevonen vain oli seisahtunut Havukkavuoren pykälän jyrkimmässä paikassa
ja haukkoi lunta tien sivusta, ja hän, Sameli itse, oli hiukan
torkahtanut.
Sameli sipaisi piiskalla hevosta ja ajoi kotiin täyttä laukkaa koko
matkan.