Sinä syksynä tuli talvi tavallista aikaisemmin. Ennen joulua jo
ajettiin hevosilla yli meren.
Piki-Juoseppi ei päässytkään kuuttoineen jouluksi vaimonsa luo, vaan
jäi hoitamaan kauppaansa, johon onnistui ennen jäiden tuloa saamaan
Mantan avulla vielä kerran tavaraa talven varalta.
Alkutalven vietti Piki-Juoseppi juopottelemalla Pohjoisrivin
loistonpäällikön kanssa: milloin meni Juoseppi loistolle, milloin
loistonpäällikkö Juosepin luo Ruokolahteen.
Loistonpäällikön vaatimukset lisääntyivät -- hän otti nyt jo
viisikymmentä markkaa kuussa vaitiolostaan, ja se piti maksaa
täsmälleen jokaisen kuun viimeisenä päivänä.
Juoseppia alkoi vaivata synkkämielisyys ja unettomuus. Usein meni
kokonainen yö raskaisiin ajatuksiin. Hän koetti päästä unesta kiinni
sanomalla itselleen: "Ei mitään hätää! Nuku rauhassa!", mutta siitähän
synkät mielialat vasta liekkiin nousivatkin!
Matinpäivän jälkeen hän läksi pitemmälle hylkeenpyyntiretkelle,
päästäkseen kerran huolistaan irti. Hänellä oli iso haapio, johon
kuului kuusi miestä ja saman verran koiria. Retki kesti toista
kuukautta, ja saalis oli hyvä. Kävely jäällä, hylkeen pyytäminen,
sen vetäminen pitkin lumista jäätä pitkät matkat leiripaikalle,
säännöllinen elämä, voimakas ruoka, yönvietot teltassa pakkasessa
ja iloinen seura -- hauskat teenjuontihetket lyhdyn valossa illalla
teltassa monine tarinoineen ennen maatapanoa, myrskyn pärisyttäessä
kireälle pingoitettua telttavaatetta, nukkuminen nahkapeitteiseen
kääriytyneenä, herääminen huurteisessa teltassa viluisena ja taas uudet
pitkät kierrot pakkasessa paukkuvalla auringonpaisteisella jäällä
koiran kanssa tekivät hänestä jälleen terveen miehen. Mutta kun hän
palasi kotiin, alkoi entinen elämä ja sen mukana entinen levottomuus,
unettomuus ja pelko, jonka syytä ja alkua hän ei yrittänytkään, ei
rohjennut ruveta itselleen selittämään. Häntä peloitti aina. Hän rupesi
vähitellen pelkäämään sitäkin, että muka pimeässä vaanii hänen henkeään
joku, joka kuuluu silkkilaivaan. Eräänä yönä hän oli siinä määrässä
kauhun vallassa, että vuodekin tuntui millä hetkellä hyvänsä vajoavan
aukenevan maan kitaan. Ei auttanut muu kuin nousta ylös ja tehdä tuli
hät'hätää ensin kynttilään ja sitten takkaan. Täytyi saada paljon
valoa! Kun tuli kerran tuli tehdyksi, lämmitti hän vettä ja alkoi
ryypiskellä -- täytyi paljon ryypätä, ennenkuin alkoi tuntua lystiltä
ja ennenkuin kuoleman pelko ja muut kauhistukset menivät tiehensä.
Jo ensimmäisenä iltana tuli loistonpäällikkö Pohjoisriviltä hänen
luokseen.
-- Hyvää iltaa, hyvää iltaa, herra kauppaneuvos.
-- Iltaa iltaa.
-- Olen saanut käydä täällä sinua etsimässä senkin seitsemän kerrat.
-- Aika veitikka, aika veitikka! Juottaa miehet humalaan, sammuttaa
loiston ja antaa laivojen ajaa maalle, eikä maksa ajallaan siitä
veroansa. Missä sinä olet ollut! He he! Helmikuun vero on maksamatta...
-- Hylkeenpyynnissä minä olin.
-- Niin niin. Kyllä tiedän, kyllä tiedän.
Piki-Juosepin teki mieli antaa aika selkäsauna ukolle ja ajaa hänet
tiehensä, mutta hän malttoi sitten mielensä ja maksoi velkansa ja
laittoi tavallista komeammat kemut: hankki soittajan, kutsui tyttöjä ja
poikia ja koko yö tanssittiin ja juotiin. Kun aamuyöstä hajaannuttiin,
olivat tytötkin humalassa.
* * * * *
Keväällä heti tuli Manta ensi kertaa katsomaan uutta puotiaan.
Hän oli talvella Viron-ajomiehien kautta kuullut, mitenkä Juoseppi
elää. Hän tahtoi sen nähdä omin silmin ja sitä varten hän tuli salaa,
odottamatta. Hän oli päättänyt järjestää ikävän yllätyksen miehelleen.
Perille tultuaan hän kuitenkin sai pojaltaan kuulla, että Juoseppi
oli jo viikko sitten vielä ajojäiden aikana, lähtenyt "Onnettarella",
sanomatta minne. Hukkaan menivät Mantan haukkumasanat, kokonainen
toraryöppy, jonka hän oli varannut Juosepille ja jota hän viimeisteli
koko sen kuusituntisen matkan, minkä hän istui jaalan kajuutassa
kotoaan tänne.
Manta kannatti kaikki tavarat, tyhjät säkit ja laatikotkin jaalaan,
teki puodin aivan putipuhtaaksi ja aitat myös. Kaikki otettiin: hyllyt,
tiskit, vaa'at, mitat, tuolit, pöydät ja mitä hyvänsä puotiin kuuluvaa
oli. Sitten sulki Manta ovet, jätti avaimet eräälle naapurille ja meni
poikineen ja tavaroineen omalle saarelleen.
Piki-Juoseppi oli lähtenyt tietämättä itsekään minne kääntyä, --
läksihän vain minne tuuli parhaiten vei, pois maalta, niinkuin silloin
ensimmäisellä jaalallaan.
Kesät pitkät hän purjehti satamasta satamaan. Joka satamassa hänen
täytyi vaihtaa miehiä, sillä kukaan ei voinut purjehtia yhtä matkaa
pitemmältä. Häntä alettiin yhtä usein nimittää Hulluksi-Juosepiksi kuin
Piki-Juosepiksikin.