Tuvassa oli kangaspuut.
Anna-Marja kutoi kangasta.
Oli keskipäivä ja kevät.
Aurinko paistoi sisään Anna-Marjan vasemmalla olevasta ikkunasta. Hän
kutoi nimittäin ikkunan vieressä. Hänen oikealla puolellaan, läheisellä
tuolilla, istui Sameli.
Sameli oli puheliaalla tuulella.
Häh tunsi olevansa onnellinen.
Hänen teki mielensä sanoa Anna-Marjalle, että hän on onnellinen.
Että hänellä ei ole nyt enää mitään peljättävää, eikä epäselvää asiaa.
Ettei mikään paha ajatus häntä vaivaa.
Että hän tuntee varmuutta kaikessa ja ennen kaikkea siinä että -- että
-- että -- Anna-Marja on hänen, eikä kenenkään muun -- jos nimittäin
ihminen voi toisesta ihmisestä niin sanoa -- niinkuin laivasta,
talosta, tavarasta, rahasta ynnä muusta jota koi syö ja ruoste raiskaa
ja varkaat varastavat. Sama se! Mikä sanottu se sanottu! Anna-Marja,
olet minun!
Sinä olet minun!
Sinä olet minun!
Ja jos pahaa tykkäät, niin sano sinä minusta samalla tavalla!
Ei sitä muutenkaan voi sanoa.
Ja asiahan onkin tärkeä, eikä sana.
Samelilta jäi kuitenkin tämä kaikki sanomatta ja koko hänen
puheliaisuutensa olikin vain sisäistä laatua. Siellä, päänsä sisällä,
hän haastaa paukutti Anna-Marjalle, ettei loppuakaan tullut.
Sameli pani tupakaksi.
Silmin hän seurasi Anna-Marjan sukkulan lentoa, käämin hyrinää, pirran
pauketta, niisilokkien rasahtelua, niisien huisketta, jalkojen polkua
suksilla, Anna-Marjan käsivarsien notkeita ja voimakkaita liikkeitä,
kasvoja ja kullalle hohtavia hiuksia, joissa päivänpaiste välähteli ja
Anna-Marjan sinikukkaista pukua ja punaruusuista silkkihuivia, joka oli
hänen harteillaan ja jonka Sameli oli juuri tuonut tuliaisiksi Saksan
matkaltaan vanhalla "Anna-Marjalla".
Samelillakos oli puhetta!
Töin tuskin kykeni hän itse seuraamaan sen vauhtia!
Sameli pani tupakaksi.
Hän latasi valkean savipiippunsa, sytytti sen ja veteli hyvätuoksuisia
ihania savuja.
Anna-Marja kysyi:
-- Miksi et sinä haasta, Sameli?
-- Haastako?
-- Niin.
-- Minä vain ajattelen. Ensin ajattelen, mitä haastaisin.
-- Mitä sinä sitte oikein ajattelet? Sinulla taitaa olla jotain pahaa
mielessäsi, vaikka toitkin tämän silkkihuivin ja muuta. Sano, mitä sinä
ajattelet!
-- Sitä vain, että eipäs tuo sukkula lennä sinulta koskaan permannolle.
Ja Anna-Marjakos siitä nauramaan.
Hänen naurunsa soi ja helisi.
Se miltei pyörrytti Samelia.
Samassa helähti ja paukahti. Sukkula lensi ikkunaan ja kirposi siitä
kolisten permannolle, josta Anna-Marja sen sieppasi käteensä niin että
Sameli töintuskin ennätti nähdä mitä tapahtui.
-- No meni se sinne nyt kuitenkin -- lopultakin, sanoi Sameli.
-- Oli onni, ettei särkynyt ikkuna!, huudahti Anna-Marja. -- Se meni
sinun toivotuksestasi! Kaikkea sinun pitää siinä odottaakin ja toivoa!
-- Ei tuo mitään ollut!
-- Vai ei mitään! Läpi ikkunanko minun olisi pitänyt viskata?!
-- Niin, niinkuin se entinen morsian.
-- Mikä morsian?
-- Kerrotaan vain, että kerran jossain mantereella istui morsian
niinikään kangasta kutomassa, kun tuli sulhaset taloon.
Emäntä istui ja kehräsi.
Tytär kutoi kangasta.
Kuului ulkoa koiran haukunta.
Kuului kulkusten helinä ja reen jalasten ratina ja narina pakkaslumessa.
Tulivat kosijat sisään, sulhanen ja puhemies.
Emäntä tunsi kyllä tulijat ja mitä varten ne tulivat.
Tytär arvasi myös ja pani parastaan, mutta sattui kuin sattuikin
hänelle onnettomuus. Sukkula kirposi kädestä kauas permannolle, melkein
sulhasten jalkoihin, yli tuvan.
Iski siitä silmää puhemies sulhaselle ja sanoi: "Katsos, katsos, miten
kutoo!", jonka kuuli tytön äiti ja sanoi: "Mitäs tämä nyt on, mutta
olisittepas nähneet eilen, kun tämä kutoi ja sukkula lensi ikkunasta
aina tuonne noin sikopahnan katolle astikka! Vieläkin on ruutu rikki,
niinkuin näette. Ei ole ennätetty sitä paikata."
-- Voi voi! Sepä oli vasta morsian!, sanoi Anna-Marja nauraen.
-- Oli se! Ja sinä et saanut edes ikkunaa rikki!
-- Jaa jaa! Mutta minäpä en morsian olekaan, enkä morsiameksi pyri!
-- Niin -- no -- enkä minäkään sulhanen, eikä tässä ole puhemiestäkään.
-- Ottaisitko sinä puhemiehen, kun tulisit kosimaan?
-- Kun tulisin kosimaan!
-- Tulisit tai menisit?
-- En.
-- Et ottaisi!?
-- En.
-- No miten sitte?
-- Ilman kosimista sanoisin sille vain, että koska minä olen sinut
valinnut vaimokseni ja koska sinä olet valinnut minut mieheksesi, niin
anna kätesi tänne niin pannaan sormus sormeen ja mennään pappilaan.
Niin minä tekisin ja teen.
-- Entä pitäähän puhua rakkaudesta ja sanoa rakastavansa, vannoa
uskollisuutta ja luvata olla aina hyvä -- jo ennen sitä.
-- Se sisältyy jo kaikki siihen mitä sanoin.
-- Ee-i! Ei ensinkään! Voi kuinka pitkä matka siitä on vielä
rakastamiseen!
-- Minä tarkoitan, että se pitkä matka on ensin mennyt menojaan, joko
ääneti tai meluten, ja sitten vasta minä sanon niin. Ei sitä kenelle
hyvänsä niin sanotakaan!
-- Sinä olet kauppias. Sinä katsot vain tavaran, ja jos se sinua
miellyttää, sanot sinä: "Hyvä. Minä ostan tämän. Tässä on rahat." --
Hyi, mikä sinä olet!
-- Olisiko minun pikemmin jätettävä kauppa tekemättä, vaikka tavara
miellyttäisi ja vaikka kaupan hylkääminen tuottaisi minulle vahinkoa?
-- Hyi, sanon minä vielä kerran!! Sinä et ymmärrä mitään!
-- No -- voinhan minä tuoda puhemiehenkin, jos niin tahdot.
-- Tuoda!?
-- Niin niin!
-- Sinäpä olet varma, kun puhut jo puhemiehen tuomisesta!
-- Itsehän kysyit, ottaisinko puhemiehen, jos tulisin kosimaan.
-- Ai ai ai! Sinun kanssasi täytyy puhua varovasti!
He nauroivat molemmat.
Anna-Marjan äiti tuli tupaan.
He istuivat vielä kolmin ääneti, ja sitten Sameli läksi.
Kangaspuut paukkuivat säännöllisesti ja rauhallisesti. Sukkula lensi
puoleen ja toiseen. Pirta löi kuteen toisensa jälkeen edelliseen
kiinni, ja kangas kasvoi.
Anna-Marjan äiti parsi verkkoa.
Anna-Marjan isä oli Virossa.
Kissa istui lattialla Anna-Marjan äidin helmoissa.
Ikkunasta paistoi päivä lattialle ja äidin hameelle.
Kissalla oli siinä lämmin ja hyvä olla.
Anna-Marja keskeytti kutomisensa.
Hän katseli onnellisena ulos ikkunasta.
Ikkunalaudalla kukki punainen verenpisara.
Valkoiset matalat ikkunaverhot olivat syrjään lykätyt.
Ikkunan takana kukki omenapuu.
Anna-Marja työnsi ikkunan auki.
Lämmin kevättuuli henkäili sieltä sisään.
Ikkunan takana, miltei käden ulottuvilla keinui tuulessa auringon
huikaisevasti valaisema valkean punertavia kukkia täynnä oleva
omenapuun oksa, ja kauempana ja toinen toisiaan ylempänä ja edempänä
toisia ja toisia, kaikki täynnä kukkia, joista silloin tällöin
irtaantui iso terälehti, joka alkoi leijailla alas nurmelle, jossa
niitä jo oli kirjavanaan.
Pihan takana oli rakennuksia. Niiden yli näkyi naapurin kukkivia
omenapuita, kattoja ja savupiippuja ja niiden takana vihertävälle
kimalteleva meri ja lakea, syvä taivas, jolla vaelsi idästä länteen
kulkeva valkea yksinäinen pilvi.