Talvi oli kulunut laskiaiseen.
Samelin elämään oli tullut kokonainen uusi maailma tänä talvena.
Se maailma piti hallussaan hänen ajatuksiaan aina.
Kun hän heräsi aamulla, oli se maailma hänen edessään: Anna-Marja
hymyilevine kasvoineen.
Se seurasi häntä pitkin päivää kauppoja tehdessä, jutellessa ihmisten
kanssa ja illalla rahoja lukiessa -- venäläisissä paperirahoissa hän
tarkasti erästä rouvan kuvaa nähdäkseen, olisiko siinä Anna-Marjan
näköä: Ei ollut. Anna-Marja ei ole noin lihava ja noin vanha, eikä
Anna-Marjalla ole noin monta leukaa, eikä hänen katseensa ole noin
röyhkeä ja lihallinen -- se sana ei Samelia miellyttänyt, mutta
parempaa ei löytynyt -- eikä Anna-Marjasta vanhetessaankaan tulle tuon
näköistä leveää rouvasihmistä.
Rahoja laskiessaan ajatteli Sameli: "Jos olisi minun vallassani, toisin
puotiin kerääntyneet rahat joka ilta sinulle, Anna-Marja, ja sanoisin:
Nämä ovat sinun!" --
Kun puoti tyhjeni hetkiseksi ostajista ja apulainen oli mennyt hakemaan
jauhosäkkiä, tupakkakulia, tai muuta alhaalta ranta-aitoista, jäi
Sameli yksin puotiinsa tuijottamaan ulos ikkunasta merelle ja ajatteli
Anna-Marjaa ja ihmetteli usein, miksi hän vasta viime syksynä löysi
Anna-Marjan, jonka hän on nähnyt lapsesta asti.
Hän koetti etsiä muistinsa jo miltei sammuneista komeroista löytääkseen
edes yhden tapauksen, jolloin -- jo muka vuosia sitte, jo rippikoulussa
-- olisi huomannut Anna-Marjan ja sanonut hänelle hyvän sanan ja
auttanut häntä ja ollut hänelle hyvä ja jolloin Anna-Marja olisi
hymyillyt hänelle samalla tavalla kuin viime syksynä tansseissa Esalla,
kun hän, Sameli, Jumala ties mistä onnenpotkauksesta, joutui viemään
Anna-Marjaa tanssimaan hampuria. Sameli olisi toivonut, että sellaisia
tapauksia olisi löytynyt paljon, loppumattomasti, että he ensi kerran
taas kohdatessaan olisivat voineet toinen toisilleen niistä kertoa.
Ei ainoaakaan löytynyt!
Sameli koetti usein tekaista sellaisen jutun, jutun jossa ulkopiirteet
olisivat totta ja johon hän, Sameli, puhaltaisi hengen.
-- -- Esimerkiksi -- -- keväällä monta vuotta sitte -- --
verkkorannalla -- -- hailinkutuaikana maan takana, länsirannalla
Simonapajalla, nuotiolla, valoisan keskiyön aikaan, aamuapajan vetoa
odotellessa, -- -- toiset pojat pilkkasivat sinua ja minä puolustin
sinua ja sinä otit minua kädestä ja katsoit minua silmiin -- --
muistatko --. Minä olen sen aina muistanut ja olen pitänyt sinua aina
mielessäni, enkä nyt vasta...
Sameli oli pitkin syksyä ja alkutalvea ja joulukisojen aikana ja
niiden jälkeen aina tähän asti etsinyt tilaisuutta päästä Anna-Marjan
kanssa kahdenkesken ja haastaa hänelle sillä tavalla ja vielä kysyä
Anna-Marjalta, "ajatteleeko hänkin samalla tavalla minusta, eikä voi
minua mielestään pois ajaa -- eikä tahdokaan sitä tehdä." --
Sameli tahtoi päästä varmuuteen.
Viis siitä jos hänen omaisuutensa karttuu ja hänellä on varmuus
siitä mitä syö ja juo ja millä itsensä vaatettaa, kun hänellä ei ole
varmuutta, mitä Anna-Marja ajattelee ja ketä ajattelee -- niin, niin --
ketä ajattelee.
Hän katui tuhmuuttaan, ettei puhunut suutaan puhtaaksi silloin kun
Anna-Marjan kanssa kahden joutui.
Joulunaikoina hän saattoi Anna-Marjaa kotiin kaksikin kertaa, eikä
kummallakaan kerralla puhunut sanaakaan.
Tänään on laskiainen ja Esalla on laskiaistanssit.
Tänä iltana pitää kaiken tulla selväksi.
Näin ei saa jatkua!
Vuoden päästä on luultavasti kaikki jo ohi.
Jospa nyt jo tietäisin, mitä tiedän vasta vuoden päästä!!
Viime laskiaisena en tietänyt mitään siitä, mitä nyt tiedän.
Viime laskiaisena ja kaikkina aikoina ennen viime syksyä, oli minulle
yhdentekevää, kenen kanssa Anna-Marja tanssii, kenen kanssa hän
juttelee, kenelle hymyilee ja kuka häntä kotiin saattaa -- vaikka se
olisi sitte itse Piki-Juoseppi!
Niin, niin!
Piki-Juoseppi saisi pysyä loitolla Anna-Marjasta.
Hän saisi ruvetakin kulkemaan toisen kylän tansseissa ja kisoissa!
Parasta olisi, että hän purjehtisi meren pohjaan heti ensi matkallaan
jaalalla, jonka hänelle ostin.
Sitävarten sen hänelle ostinkin!
Tänä iltana, se olkoon sanottu, minä kiellän Anna-Marjaa sanomasta
sanaakaan enää Piki-Juosepille, hymyilemästä hänelle samalla tavalla
kuin minulle, tanssimasta hänen kanssaan, vielä vähemmin suostumasta
hänen saatettavakseen.
Tänä iltana minä käsken Anna-Marjan sanomaan Piki-Juosepille,
mokomallekin naisten viettelijälle, että: "En tule sinun kanssasi!
Sameli saattaa minut kotiin!"
Niin, siitä sait! -- Mokomakin Piki-Juoseppi!
Ja Piki-Juosepille minä sanon myös selvät sanat!
Sille en sano muuta kuin: "Jumal'aut! Älä pyri varpailleni!!" --
Ymmärtäköön siitä itse lopun!
* * * * *
Sameli katsoi niin tiukasti että ikkuna oli puhjeta ja siruset lentää
kauas meren jäälle, ja hänen oikea kätensä kouraisi monta arkkia
ruskeaa käärepaperia, joka ratisten rutistui yhdeksi palleroksi hänen
nyrkkinsä sisään.
* * * * *
Siitä on sinun, Piki-Juoseppi, ymmärrettävä, että pysy loitolla!
Syytä itseäsi, ellet siitä ymmärrä mikä sinua odottaa!
Että sinua odottaa kuolema suolaiseen meriveteen, että sinusta tulee
kilkkien ruokaa, jos kerrankaan, jos kerrankaan astut varpailleni, jos
kerrankaan Anna-Marja hymyilee sinulle samalla tavalla kuin minulle!
Ymmärrä ja pidä varasi!
Minä ostin sinulle veijarille vanhan jaalahaiskan. Vielä minä annan
sinulle romurautaakin jaalan täyden toisensa perästä ja vaanin merellä
sumussa, milloin voin karata kimppuusi.
Näin se käy:
Jumala lähettää sumua meren päällyksen täyteen ja sinulle vastatuulen.
Sumu on niin sakea, ettet sinä näe edes jaalasi keulapurjeita.
Silloin minä olen "Anna-Marjoineni" saapuvilla.
Muista se, ettet sinä yksin seilaa, vaikk'ei sumutorvesi ääneen kukaan
vastaakaan.
Muista se, että minä itse tähystelen silloin laivani keulamaston
huipussa, siellä ylhäällä, missä sumua ei ole ja näen missä sinun
jaalasi kaksi mustaa mastonnokkaa piirtelee sumun ylempiä harsoja.
Sieltä ylhäältä, ymmärrätkö, minä annan ohjeita perämiehelleni ja annan
"Anna-Marjani" syöksyä täysin purjein sinun mastojesi väliin.
Kuuletko, miten ryskää ja rutisee, suhisee ja kohisee ja tunnetko
vauhtia, jolla putoat jaaloinesi pohjaan ja kenties pullahdat vielä
kerran veden pinnalle, etkä näe enää mitään ja haukot vettä suuhusi ja
vedät sieraimiisi ja painut vihoviimeisen kertasi!
Tiedä ettei minun tarvitse edes odottaa syksyä!
Kevät on matalain ja sakeain sumujen aika!
Niin!
Tänä iltana en sano sinulle kuin pari kolme kovaa sanaa ja ymmärrä
loput itse!!
Jumal'aut! Älä pyri varpailleni, jos henkesi on kallis!
* * * * *
Samassa tuli apulainen sisään. Reestä he nostivat yhdessä säkit ja
kulin puotiin ja sen päätyttyä sanoi Sameli apulaiselleen:
-- Kuules, Riko?
-- No?
-- Eik' se olisi mukavaa, jos ihminen tietäisi, mitä tuleva vuosi tuo
mukanaan?
-- Miks'ei olisi! Olishan se!
-- Tietäisi, mitenkä asiat ovat ensi laskiaisena.
-- Saahan sen tietää.
-- Saako!?
-- Miksikäs ei? Elää vain rauhassa vuoden kaikki päivät ja niin on taas
laskiainen ja sittepähän tietää, mitä se on. Eikö vain liene niinkuin
tämäkin laskiainen: Myydään tavaraa ja kootaan rahaa. Lunta on, ja
pakkasta tai lämmintä, lumituiskua tai poutaa, tyyntä tai tuulta.
Tietäähän tämän nyt. Jos taas sitä ennen kuollaan, niin ei tiedetä,
eikä ole sitte tarvis tietääkään. No?
-- Sinä olet lysti poika!
-- Tiedän minä muutakin.
-- No?
-- Monet ovat ensi vuonna naimisissa, jotka nyt eivät ole. Monta
vainajana, joka nyt parsii tai kutoo verkkoa, sahaa tai halkoo puita,
kulkee jäällä hylkeenpyynnissä ja niin edespäin. Moni uusi ihminen
on syntynyt, jota nyt ei ole. Monella rahaa enemmän kuin nyt. Kaikki
viisaampia kuin nyt...
-- Niinhän sinulta tulee kuin papilta! Tuon kuitenkin tietää joka mies.
En minä sitä tahdo tietää.
-- No mitäs sitte?!
-- Sitähän minä juuri sanoinkin, ettei sitä voi kukaan tietää, eikä
sitä voi keneltäkään kysyä.
-- No sitte minä tiedän mitä ainakin tänä laskiaisena on!
-- No?
-- Sinä olet -- hunningolle menossa!
-- Kuinka niin?
-- Sellaista, mitä ei kukaan tiedä, ei kukaan kysy muulloin kuin vähää
ennen hulluutta, tai muuta tapaturmaa. Setä-vainaja sanoi niin ja
ettei laivassa kysytä, että mihinkähän tästä oikein mennään, ennenkuin
eksyksissä ja vähää ennen matalalle tärähtämistä. Ja se oli viisas
mies. Ota siis tarkka peilaus, missä olet ja heitä luoti mereen ja
hiljennä vauhtia, ettet aja matalalle.
-- Et sinä ymmärrä, mistä on kysymys! Ehkä joskus ymmärrät, jos satut
samaan hätään, missä minä nyt olen.
-- Hätään!? Onko jotain varastettu?
-- Ei mitään. Ole huoletta! Ei puhuta tästä enää. Tänään on laskiainen,
ja kun nyt on jo hämärä ja kukaan ei tulle enää puotiin, saat sinä
mennä minne haluat.
Sameli itse päätti mennä Anna-Marjan luo, nyt heti, hänen kotiinsa.
Kun ei tilaisuutta hänen tapaamiseensa ja puhumiseen näy odottaen
tulevan, niin se on ottaen otettava, päätteli Sameli.
Vaikeinta oli keksiä asia.
Jos nimittäin Anna-Marjan isä ja äiti tai jompikumpi sattuu myös
olemaan kotona, on hänellä oltava jokin oikea asia.
Hän päätti mennä Anna-Marjan isältä pyytämään lainaksi -- niin mitä hän
sitten lainaisi?
Kirves, näveri, purjekinnas, höylä (minkälainen hyvänsä), vasara,
hohtimet...
Ei sovi!
Tätä mietti Sameli mennessään, ja aika loppui kesken, sillä hän oli
jo Anna-Marjan kodin portilla. Siinä pälkähti hänelle päähän sepittää
seuraava juttu:
Jo tänään hän, Sameli, oli aikonut ruveta paikkaamaan "Anna-Marjan"
huippupurjetta, mutta ei löytänyt purjekinnastaan -- ei niin mistään.
Aamulla olisi työhön viimeistään käytävä ja täytyy nyt naapurista
pyytää lainaksi tuo kinnas.
Hyvä on.
Rohkeasti vain sisään!
Onneksi oli Anna-Marja yksin sisällä.
Samelin suuret ja laajat aikomukset puhua Anna-Marjalle kaikki asiat
selviksi supistuivat sangen vähiin.
Hän vain kysyi:
-- Kuules, Anna-Marja?
-- No?
-- Lähdetkö sinä tänä iltana laskiaistansseihin Esalle?
-- Menetkö sinä?
-- Menen.
-- Minä en voi mennä.
-- Miksi et, eivätkö vanhempasi laske?
-- Ehkä niinkin, mutta minua ei itseänikään haluta lähteä mihinkään.
-- Lähde vain. Mennään nyt jo ulos kävelemään. Olisi niin paljo
puhuttavaa.
-- Ei. Ei. Ei. -- Puhu nyt vain tässä. En minä lähde. En minä lähde
mihinkään -- kuuletko?
-- Miksi?
-- Siksi, että en lähde. -- Minun on pää kipeä. En jaksa. Käyn
maata aikaisin. En välitä koko laskiaisista. Olkoot ja pitäkööt.
Tyttöjä on käynyt ja juossut tässä koko päivän pyytämässä mukaansa
laskiaispannukakkuja paistamaan ja leikkimään ja selittäneet, että
nyt pidetään laskiaista tänä talvena monta päivää. -- Pitäkööt --
"Pitäkööt minun puolestani", -- sanoin heille. -- Jo sunnuntaina
kävivät ensimäiset pyytäjät. Kehuivat jo alkaneensa laskiaista pitää
sunnuntaista asti ja jatkavansa ainakin tämän viikon. Minä sanoin, että
pitäkää vaikka helluntaihin asti, ei se minua liikuta. -- En minä mene
mihinkään.
-- Et mihinkään!?
-- En. Pysyn kotona, ja kun saan tämän sukan parsituksi, käyn maata.
Älä sinäkään mene mihinkään. Mene sinäkin kotiisi ja käy maata. Niin on
parempi. Antaa toisten pitää lystiä!
-- Mutta olethan sinä aina ennen ollut -- joka laskiainen.
-- Mutta nyt en. En, vaikka tekisit mitä!
-- Ja kun minä ajattelin näinikään, että kun minä en ole sinun kanssasi
ollut koskaan samoja laskiaisia viettämässä...
-- Et ole ollut?!
-- Niin. En ole ollut, niin mentäisiin nyt.
-- Sinulla on huono muisti! Viime vuonna Esalla. Sen edellisenä
Liiva-Simolla. Sen edellisenä meillä. -- -- Sehän on kiertänyt kuin
kinkeri, vuosi ja talo. Esalla sentään useimmin. -- Mene nyt vain
kotiisi. Älä sinäkään mene tänä vuonna. Ollaan molemmat pois. Minun
kivistää päätäni. -- Mitä tuijotat! Totta se on -- ja on niin vilu ja
aivastuttaa. -- Taidan tulla sairaaksi.
Anna-Marja katseli Samelia kuin vierasta, tai korkeintaan kuin talon
palvelijaa.
Samelia kummastutti tuo soinnuton ääni, hymyttömät huulet ja
hymykuopattomat posket.
Anna-Marja nauroi kyllä, mutta se oli tyhjää ja vierasta.
Anna-Marja näytti tällä kertaa siltä, miltä hän oli näyttänyt Samelille
aikaisempinakin aikoina, ei siltä, miltä tässä välillä, ja niinpä ei
Samelilla ollutkaan mitään erikoista sanottavaa enää Anna-Marjalle, ei
mitään, ei mitään varoituksia -- esimerkiksi Piki-Juosepin suhteen,
niinkuin oli tarkoitus ja aikomus. --
Mokomakin!
Menköön kenen kanssa haluaa ja mihin haluaa!!
Samelia harmitti ja hävetti, että tuli pyytäneeksi sitä kanssaan
kävelemään, koska hänellä, Samelilla, on muka tärkeää haastettavaa.
Luulee vielä, että olen rakastunut!
Ylpeilee vielä sillä, että minä olisin nyt joutunut hänen tähtensä
ikävöimään koko pitkäksi laskiaisillaksi!
Tulin mokomallekin sanoneeksi, että olisi kahdenkeskistä puhuttavaa!
Luulee vielä, että olisin aikonut kosia ja mitä luullee!
Parempi olisi ollut, etten olisi tullut ensinkään!
"Ota sinä tämä Anna-Marja", sanoi Esa, se yksi hölmö ja tolvana, ja
minäkös siitä ja koko illasta Anna-Marjaan niin ihastuin, että olin
pilata koko elämäni rauhan.
Onni että pääsin näin helpolla eroon.
Hyvä se sentään oli, että tulin. Olisin muuten tehnyt mitä hyvänsä --
ainakin vaivannut itseäni turhilla kuvitteluilla.
-- Mitä sinä nyt niin tiukasti tuijotat tähän sukkaan ja mietit?, kysyi
Anna-Marja.
-- Mietinpähän vain, että taidat parsia omaa sukkaasi.
-- Ha, ha, ha! Voi voi kuitenkin sinun mietteitäsi! No onpas siinä nyt
ja asia, jota kannattaa noin miettiä!
-- Ja sitä, että jos tästä sitte lähtisi kotiin -- illalliselle -- ja
maata -- ja aamulla taas varhain virkeänä työhön. -- Hyvää yötä sitten!
Väsyttää ja nukuttaa tässä minuakin -- eikä minulla oikeastaan sen
enempää sanottavaa ollutkaan -- eikä se kävely ja laskiaistanssi niin
välttämätöntä ole. Onhan tässä haastettu jo se mitä pitikin haastaa --
turhaa juttua. Isällesi minulla oikeastaan asiaa olisi ollutkin, mutta
kun ei sattunut olemaan kotona ja kun näin sinut laskiaistasi viettävän
sukanparsimisella ja yksin, niin vähän ihmettelin ja tulin kysyneeksi...
-- Niin -- niinhän se on. Mene nyt vain sinäkin maata. Hyvää yötä,
hyvää yötä.
Sameli palasi kotiinsa rauhallisena ja ikäänkuin tyhjenneenä. Hänellä
oli tunne, niinkuin olisi kauan purjehtinut merellä sumussa kohti
merimerkkiä, jota ei määräaikanaan tullutkaan näkyviin ja sitten
peljännyt purjehtineensa virran viemänä harhaan ja joutuvansa tuhoon ja
asettaneensa kaikki vapaana olevat miehet kahdenpuolen keulakannelle
vahtiin ja itse tähystelleensä kuin koko ihminen olisi ollut yhtenä
ainoana silmänä tahtoen tunkeutua ulos ruumiistaan läpi sumun näkemään
missä on se merimerkki, johon piti tultaman ja josta piti otettaman
uusi suunta ja kuin hän olisi antanut heittää luodin mereen laivan
tuskin ennätettyä yhtä pituuttaan kulkea edellisestä luotauspaikasta ja
antanut puhaltaa sumutorveen yhtenään, saamatta mistään vastausta ja
sitten -- mikä ilo saanut näkyviin tuon merimerkin lopultakin ja hetki
sen jälkeen antanut ankkurin pudota luotettavan hätäsataman pohjaan,
jossa jäi odottamaan ilman selvenemistä ja matkan jatkumista.
Sameli luuli nyt saavuttaneensa sataman ja voivansa levollisena
silmäillä tulevaisuuteen, mutta hän erehtyi täydellisesti.
Pahin oli menemättä.
Hänen tietämättään kulki hänen elämänsä laiva täysin purjein ja täyttä
vauhtia.
Tuskin oli Sameli nimittäin istunut viittä minuuttia mukavassa
keinutuolissaan puotikamarissaan, kun ikäänkuin joku olisi hänen
korvaansa huutanut: "Mene ulos! Sinua narrataan!"
Sameli läksi ulos.
Oli jo pimeä.
Ikkunoista paistoivat tulet.
Lapsia juoksenteli parvissa tai yksitellen mitä kummallisimmissa
puvuissa ja kamalat paperinaamiot kasvoilla. Useimmat niistä olivat
tytön puvuissa -- siis poikia. Ne juoksivat ja kirkuivat ja koettivat
siepata naamareita toisiltaan.
Esalle päin kulki vanhempaa nuorisoa, myöhästyneitä poikia ja tyttöjä.
Sieltä kuului viulun ääni ja tanssin töminä.
Sameli käveli ohi tanssipaikan ja kääntyi takaisin ja aikoi palata
kotiinsa päin, kun eräässä kujan mutkassa, erään talon valoisan ikkunan
kohdalla hänen vastaansa törmäsi pari: Anna-Marja ja Piki-Juoseppi,
nähtävästi laskiaistansseihin menossa.
Sameli tunsi aivoissaan huminaa. Hänen ajatuksensa kuohuivat ryöppynä.
Hänen oli mahdoton hillitä itseään.
Hän pysähtyi Anna-Marjan tielle, hänen eteensä ja sähisi kuiskaavalla,
mutta vihaisella äänellä:
-- Anna-Marja, sinä et saa mennä tänä iltana Esalle!
-- Sinäkö minua komennat!, kiljahti Anna-Marja ja yritti jatkaa
matkaansa ohi Samelin.
Sameli siirtyi askeleen sivulle, Anna-Marjan tielle ja lisäsi:
-- Minä en komenna sinua! Minä vain tahdon sinulle sanoa, että jos sinä
nyt et seuraa minua, niin en sinua vaivaa ikinä enää millään pyynnöllä.
Piki-Juoseppi sysäsi silloin Samelia rintaan ja ärjäisi:
-- Pois tieltä! ja tarttui Anna-Marjaa käteen ja yritti häntä ohjata
seinää vasten horjahtaneen Samelin ohi, mutta Anna-Marja riuhtaisi
kätensä irti Piki-Juosepin kädestä, meni Samelin eteen ja sanoi hiljaa:
-- Mihin minun on sinua seurattava?
-- Mihin hyvänsä!
Sameli alkoi ääneti kävellä pitkin kujaa länteenpäin, pois
tanssitalosta ja lopulta poispäin koko kylästä Anna-Marjan kävellessä
yhtä äänettömänä hänen rinnallaan.
Kirkon portti tuli heitä vastaan.
Se oli auki.
He kävelivät kirkkotarhaan, ohi pimeässä kuumoittavien hautaristien.
Sakastin portaat tulivat vastaan.
He nousivat portaita ylös.
Sakastin lukittu ovi tuli vastaan.
Siinä ne pysähtyivät.
Tuuli rumisutti kirkon peltikattoa.
Tuuli käänteli joskus kirkkotarhan rautaista porttia, joka vongahteli
saranoissaan.
Tuuli lennätteli lunta ja pyöritteli sitä lentäviksi patsaiksi.
Ne kiitivät pimeässä ohi heidän olinpaikkansa ja hautausmaan istutusten
kuin laskiaiskisailuun heränneet kalpeat, kylmät vainajain haamut.
Ylempää -- jostain avonaiseksi tai vaikka vain jonkun verran höllälle
jääneestä ikkunasta kuului aika-ajoittain koputusta -- kaksi kolme
tai neljä koputusta ja taas hiljaa -- vai kuuluiko se ylhäältä
kellotapulista, jossa joku luukku pääsee heilahtelemaan, vai kuuluuko
se kirkon sisästä, jossa kenties kirkon Haltija lyö nyrkkejään
hartioihinsa -- lämmetäkseen, tai muuten iloissaan. Jumala hänen tietää
mistä se kuuluu!
-- Miksi me tultiin näin kamalaan paikkaan, supatteli Anna-Marja
liikutettuna ja nojautui lähemmä.
-- Pakoon, vastasi Sameli tuskin kuuluvasti.
-- Mitä pakoon, ketä pakoon, -- rakas ystävä mitä pakoon?
-- Itseämme.
-- Itseämmekö? Miksi sinä haastat noin synkästi. Älä ole murheellinen
-- rakkaani.
-- Enhän minä murheellinen olekaan.
-- Sitte en ole minäkään. -- Minä olen niin onnellinen.
-- Niin minäkin. Eihän tämä ole kamala paikka?
-- Ei. Tämä on niin rauhallinen!
-- Niin on. Täällä on hyvä olla.
-- Ja tänne ei tule ketään muita.
-- Mistäs tiedät?
-- Älä kysy! Voi kun täällä on hyvä olla!
-- Oletko ennen ollut täällä?
-- Olen. Tuhma, kun sitä kysyt!
-- Milloin?
-- Kesällä tietysti. Kun horsmat kukkivat, tai sireenit -- tai kun
täällä on kypsiä vattuja -- lapsena -- ennen vanhaan -- istuttiin tässä
portailla -- laiteltiin kukkavihkoja tai syötiin marjoja tai annettiin
päivän muuten vain paistaa lekotella...
-- Entä näin talvella -- yöllä -- myrskyssä ja laskiaispyryssä tai
muuten...
-- E-e-en! Kuka tänne yöllä uskaltaa -- ei kesäyönäkään! Herra
Jumala, kun minä olen peljännyt jo ajatusta että kulkisin yöllä ohi
kirkkotarhan -- vielä vähemmin tulisin tänne ja nyt, kun tänne pääsin,
olen kuin turvassa. -- Katsos noita lumipilviä, kuinka ne tanssivat
tuuliaispäissä!! Katso, miten ne pyörivät ja levittävät leninkejään! Ne
tanssivat hampuria! --