HAMPURIA.

Kisatupa oli vanha ja iso -- ainakin neljä syltä nurkkien väliä.

Permanto oli tehty leveistä palkeista. Palkit olivat -- ja ovat vielä

tänäänkin -- kaikkialta naulan jälkiä täynnä, sillä hylkeennahat

pingoitettiin aina siihen aikaan keväisin nauloilla kiinni permantoon,

karvapuoli alaspäin, kuivamaan. Nahkojen päällä voitiin kävellä ja

kului niistä siinä viimeinenkin rasva pois. Hyvinä hyljetalvina oli

koko permanto nahkojen peitossa ja välistä kamarienkin ja keittiön

permannot.

Nyt oli paljas, puhtaaksi pesty, punertava honka näkyvissä. Naulojen

jäljet paistoivat tummempina. Niitä oli vieri vieressä, sillä tupa

oli vanha ja vuosikymmenien kuluessa oli toinenkin hylkeennahka sen

permannolla kuivanut kovaksi ja suoraksi.

Talossa oli aikanaan asunut suuri ja varakas perhe. Talon autioituminen

oli jo hyvässä menossa, oli vain yksinäinen vanhapoika, Esa, sen

ainoana asukkaana. Hänen kuoltuaan talo jäi vuosikymmeniksi kylmilleen,

mätäni ja raunioitui -- pystyssä oli enää sen läntisin osa, silloinen

tanssitupa, luhistumistaan odottavana. Harmaat, pystyyn naulattujen

leveiden vuorilautojen peittämät seinät vielä jotenkuten seisovat,

mutta katto on niin harva, että linnut lentelevät siitä läpi.

Ikkunalaudoissa näkyy vielä valkeaa maalia ja savupiipun tyngän

muutamissa tiilissä kalkkia. Muu on kaikki harmaata. -- Niin -- olihan

unohtua talon väririkkain osa: sen pienet ikkunaruudut, jotka ovat

säilyneet ehjinä ulkonaisesti, mutta sisällisesti muuttuneet sikäli,

että ovat himmenneet ja että niistä kiiltää ja hohtaa värejä kuin

vesikaaresta toinen toistaan kummallisempia, vihreän, punertavan,

sinertävän ja kellertävän sekoituksin.

Silloin, nimittäin kertomuksemme aikana, oli talo itse vielä täysin

kunnossa, vaikka asukkaat "yksi toisensa perästä olivatkin lähteneet

pitkälle matkalle", niinkuin Esa, talon yksinäinen vanhapoika,

Samelin setä, entinen merimies, lähes kuusikymmenvuotias iloinen

vanhus, sukulaistensa menoa nimitti ja hän vakuutti pian itsekin

ottavansa "hyyryn pitkän matkan laivaan", mutta sitä ennen haluavansa

nähdä hauskaa elämää ympärillään: nuoria ihmisiä, laulua, leikkiä,

tanssia, hyvää tupakkaa ja Riian palsamia ja viinaa. Itse hän soitti

viulua. Hän osasi soittaa kaikki purppurin osat, ulosajot, ja paljon

muuta, mitä oli maailmalla oppinut ja koetti kotisaarelaisilleen

nyt vanhoilla päivillään opettaa. Hän eli merimiessäästöillään,

oli kirjoitustaitoinen ja kumma mies: kirjoitteli paljon, milloin

musteella ja kynällä, milloin muulla, niinkuin teräväksi vuollulla

hiilelläkin vihkoon, jonka hän oli itse ommellut valkeasta paperista.

Kukaan ei koskaan saanut tietää mitä hän kirjoitti, sillä hän ei

jättänyt vihkoaan muiden nähtäväksi -- nimittäin niiden harvojen, jotka

kirjoitusta osasivat lukea -- eihän niitä koko saarella juuri muita

ollutkaan kuin Sameli, lukuunottamatta pappia, loistonpäällikköä ja

tullipäällysmiestä. Jotkut tytöt narrasivat Esaa ja pitivät lystiä

hänen kanssaan ja kysäisivät että "Kuules Esa, mitä sinä oikein

kirjoitat?", johon saivat vastaukseksi: "Juudas Iskariotin Epistolaa."

-- Esa sylkäisi aina ennen sitä vastaustaan kauas keskipermannolle

asti ja otti sitä varten pitkävartisen valkean savipiippunsa pois

hampaistaan. Niin teki Esa joka kerta, kysyivät tytöt vaikka kymmenen

kertaa päivässä, ja yhtä monta kertaa päivässä tytöt ratkesivat nauruun

niin rajuun että ihan katketa oli. Muutamat olivat saaneet niin rajuja

naurunpuuskia Esan luona, etteivät uskaltaneet enää ottaa osaa pilaan,

vaan juoksivat karkuun, kun joku kysyi Esalta, että "Mitäs sinä, Esa,

oikein kirjoittelet? Kullallesi ulkomaille kirjettä, vai?"

Esaa sanottiin myös Kokiksi. Jumala sen tietää mistä kansa häntä

Kokiksi rupesi hokemaan, sillä kokkina ei hän ollut palvellut

ainoassakaan laivassa päivääkään. Oli kuusitoistavuotiaana mennyt

merille ja oli alkanut suoraa päätä nuorempana matruusina ja kohonnut

aste asteelta ja lopettanut aliperämiehenä laivoilla, jotka kulkivat

kaukovesillä.

"Ek sä muista, kun Esan Kokki-vainaja aina ennen hampuria soitti?",

sanovat vanhat miehet vielä nytkin toisinaan toisilleen, kun häissä

syrjästä katselevat nykyisten nuorten tansseja.

"Muistaahan tuon nyt. Kukas sitä ei muistaisi, Esa-vainajan soittoa!"

sanovat toiset vanhukset, keinutellen oikeaa jalkaansa, joka on

heitetty vasemman polven yli. Sitte kilistetään lasia, silmät kiiluvat,

toivotetaan onnea sanomalla: "Terveeksi", ryypätään ja taas sanoo joku:

"Jaa-a! Sellaista soittajaa kuin Esa-vainaja ei tällä saarella ole

ollutkaan -- eikä tule olemaan!"

* * * * *

Tuvassa oli paljon tupakansavua ja miesten saappaista lähtevää

hylkeenrasvanhajua ja lämpöä.

Tupa oli lämmin.

Liikaakin lämmin, ja siitä syystä ovi oli työnnetty auki.

Tupaan oli ripustettu kolme rasvalamppua, joissa palaa lekutti

punertava tuli. Pöydällä paloi lisäksi kynttilä.

Esa, pelimanni, entinen "ulkovesien laivan aliperämies", niin piti

häntä aina nimittää, istui peräpenkillä ja viritti viuluaan Samelin ja

Piki-Juosepin astuessa sisään.

Esa pompotteli viulunsa kieliä, kierteli nappuloita ja veti jousella

jonkun virityssoinnun.

Tytöt istuivat toisella ja pojat toisella puolen tupaa. Muutamat

seisoivat.

Oli väliaika.

Näki että Piki-Juoseppi oli tanssituvan kuningas. Sen tunsi heti sisään

tullessaan Samelikin, että täällä hän on keppikerjäläinen ja Juoseppi

upporikas.

Heti sisään astuttuaan näkyi sen tuntevan Juoseppi itsekin, sillä

kuin siivellä pyyhkäisten näkyivät hänen mielestään katoavan kaikki

rahahuolet ja jaalamurheet, jotka häntä muuten kaikkialla olivat viime

aikoina seuranneet.

Penkillä Esasta oikealle istui ensin Anna-Marja ja sitten muita

tyttöjä. Esan vasemmalle puolelle istuutui Sameli.

Esa vilkaisi Sameliin ja sanoi:

-- Mikäs tuuli nyt puhaltaa, kun sinäkin tänne tulit?!

-- Itätuuli, itätuuli!, selitteli Piki-Juoseppi ennen Samelia, ja

lisäsi: -- Tämä Sameli seilaa itätuulta!

Sitten silmäili Piki-Juoseppi ympäri tupaa, nyrpisteli nenäänsä muka

inhosta ja saneli:

-- Mutta niinhän täällä istutaan totisina kuin mustilaisen

hautajaisissa!

Sananpartta ei oltu ennen kuultu ja herätti se paljon naurua. Joku

kysyi:

-- Oletko sinä mustilaisen hautajaisia itkemässä ollut!?

-- Olen olen. Vai luuletteko etten muka olisi! Kerran Montevideossa

meillä oli laivassa kokki -- älä katsele vihaisena tänne päin Esa, en

minä sinua tarkoita, sillä ethän sinä, Jumala paratkoon, kokki ole,

vaikka sinua Kokiksi kutsutaan -- musta kuin neekeri, sillä neekeripä

hän olikin, ja kun se oli musta niin se oli mustalainen. Sitte me

lähdettiin Montevideosta Hampuriin ja tiellä otti meidät kiinni

hurrikaani, joka nosti meren pilviä kohti ja painoi pilvet merta kohti.

Tuli suuri kertalaine, joka huuhtoi koko laivan ja vei kokin, sen

mustalaisen, mukanaan. Kun ilma sitten asettui, antoi kapteeni meille

ryypyt ja sanoi, että "Nämä ovat nyt sen mustalaisen hautajaiset". Ja

sitten meillä oli lysti, sillä luulettekos olleen niinkään hauskaa

syödä pakanan keittämää rokkaa! Jaa-a! Menkääpäs koettamaan, älkääkä

siinä tirskuko, kuin mitkäkin -- västäräkit.

-- Ole nyt!

-- Narraa meitä!!

-- Vaipa tämä nyt osais narrata!!

-- Niin, en minä teitä narraa. -- Ja sitte seuraavana aamuna nousi

musta aurinko taivaalle...

-- Musta aurinko -- ole nyt!

-- Niin, niin! Musta kuin pikipallo ja siitä läksi mustaa valoa.

-- Tuota en oikein ota minäkään uskoakseni, sanoi Esa. En minä ole

milloinkaan nähnyt mustaa aurinkoa.

-- Vai et! Sitte sinä et ole ennättänytkään nähdä taivasta joka

kantilta.

Liittyi puheeseen jo muitakin merimiehiä:

-- Antaa Piki-Juosepin puhua! Ehkä se on nähnytkin mustan auringon.

Kukas sen tietää. Kuullaan nyt ensin!

-- Minä sanon nyt teille, jotka ette ole koskaan näitä omia meriä

etempänä kulkeneet, että on kolme aurinkoa. Yksi, joka paistaa

etelästä. Se näkyy tännekin. Toinen, joka paistaa päänlaelta. Se ei näy

tänne. Ja kolmas, joka paistaa pohjoisesta. Se vielä vähemmin näkyy

tänne. Eikö ole niin?! Sanokoot ne, jotka ovat ulkomerillä olleet!

-- On, on! Oikein Juoseppi haastaa, kuului monelta suunnalta.

Tytöt nauroivat.

-- Älkää naurako, sanon minä!

Tytöt ratkesivat vieläkin hurjempaan nauruun, ei sille, että

Piki-Juoseppi olisi jotain erikoista tai naurettavaa sanonut, vaan

sille, että hän puhui niin vihaisena ja tärkeän näköisenä, ihan kuin

pappi kinkereillä.

-- Niin. Ne, jotka ovat käyneet tarpeeksi kaukana, ovat nähneet nämä

kolme aurinkoa -- yhden kerrallaan -- ja tässä tuvassa on vähän

monta poikaa, joka ne on nähnyt, mutta kukaan teistä ei ole käynyt

niin kaukana kuin minä kerran "Meretär"-nimisellä fregattilaivalla,

nimittäin maailman reunan tuolla puolen. Siellä se musta aurinko

paistaa. Nousee ja laskee kuin muutkin auringot. Nousee lännestä ja

laskee itään...

-- Ooo!

-- Niin, niin, en minä erehtynyt. Tahallani minä niin sanoin, sillä

asia on sillä tavalla. Mitä minä tässä selvää asiaa väärentäisin. Kun

se taivaanvärkki nousee lännestä näkyviin, niin paikalla kaikki muuttuu

mustaksi -- taivas -- ilma -- pilvet -- ihmiset -- laiva -- purjeet --

tähdet -- kuu --

-- No mitenkä siinä voi hengittää?!...

-- Hengittää! Niinkuin päivänkin valossa. Ei se mitään sakeaa ole. Vai

meinaattekos te, että se on sakeaa! No kyllä olette tuhmia! Se on ihka

samanlaista hengittää kuin tämä auringonkin valo.

-- Se on sitte vain tavallinen yö.

-- Eikä ole! Ei se yötä ole. Älkää luulkokaan, että se yötä on! Ei

sinne päinkään. Eri asia se yö on. Päivä se on, vaikka on musta.

Kaikki näkyy niinkuin päivälläkin, se ero vain että kaikki on mustaa,

pikimustaa. -- Oikeastaan mustempaa kuin piki, sillä kun minä kerran

suotta panin pikipallon riippumaan luotilankaan sen mustan auringon

eteen, niin näytti pikipallo vaaleammalta. -- Näkee, näkee! Näkeehän

sitä vaikka neula putoaisi laivankannelle, niin näkee sen koko ajan ja

tarkkaan näkeekin. Putoaa neulanen hyppysistä kuin pikitikku. Välistä

näkyy kuu ja musta aurinko yht'aikaa taivaalla -- niinkuin välistä

täälläkin, milloin niin on allakkaan kirjoitettu -- ja -- ja -- silloin

on kuukin musta, niinkuin sanoin. Siellä nimittäin näkyy sekä kuu että

aurinko nurjalta puoleltaan.

-- Nurjalta puoleltaan!! Se on kaskua se!

Nauru ja hälinä tuli niin suureksi, että kenenkään puheesta ei saanut

selvää. Piki-Juosepin ympärillä tunkeili väittelevä ja naurava

poikajoukko.

Kun Esa, viulunsoittaja ja ulkovesien aliperämies, oli illan kuluessa

ahkeran puoleisesti ryypiskellyt, tuli hän vähitellen tunteelliseksi ja

alkoi puhua kuolemastaan.

Niin hän aina sellaiseksi tultuaan teki.

Niin oli hän tehnyt jo poikavuosiltaan, ensi humalastaan asti. Puhe

alkoi aina: "Kun Esasta aika jättää..."

Piki-Juosepin kertomus mustasta kokista oli jouduttanut hänen

mielialansa kehittymistä tälle asteelle. "Kukas tietää, ehkä se

sittenkin tarkoitti minua sillä kokilla, tarkoitti, että jo olet,

vanha merimiehen raato liian kauan maalla maleksinut. Mereen sinut

olisi heitettävä, meren syvyyteen ajettava katselemaan kuuta ja päivää

nurjalta puolelta!"

Niin ajatteli Esa Piki-Juosepin puheen jälkeen ja saneli ääneen:

-- Älkää huoliko! Kyllä tästä vanhasta Esa-raiskastakin aika jättää...

Ja kun Esasta aika jättää, ei sitä saa haudata niinkuin muita ihmisiä.

Ei sitä saa haudata maahan -- kirkkomaahan -- tai muuhun maahan. Se

pitää haudata mereen. Niin niin. Mereen. Mereen!

-- Älä nyt, kuiskasi Anna-Marja ja nyhkäisi Esaa hihasta ikäänkuin

herättäen häntä -- älä nyt noin ikäviä haasta! Soita sinä Esa! Vai

väsynytkö sinä olet. Sano, kyllä me mennään pois, että pääset lepäämään!

-- En minä ole väsynyt enkä ole humalassakaan. Kuule sinä, Sameli, mitä

minä sanon sinulle!

-- No!?

-- Sinulla on se "Anna-Marja". Se on hyvä laiva. Se oli jo vanha

laiva silloin kun minä olin kasvava poikanen. Mutta se on hyvä laiva!

Isäsi ei olisi sitä myynyt, vaikka nurkkakivetkin olisivat menneet.

Hän uskoi, että onni asuu siinä laivassa. No, no! Mitä minä sinulle

nyt sanon, niin ota siitä vaari ja pane mieleesi: Kun minusta aika

jättää, niin ota sinä minun ruumiini "Anna-Marjaan" ja avaa purjeet,

nosta ankkuri ja purjehdi kauas merelle ja nosta sinä siellä minut

luukunkannella alipuolen varppeenpartaalle, köytä iso tykin kuula

jalkoihini, lue kirjasta mitä lukeman pitää ja komenna sitte miehiäsi:

"Antaa mennä!" -- jolloinka ne kohottavat luukunkannen ylipäätä.

Laiva keinuu kallellaan, kiitää eteenpäin ja puskee laineita, purjeet

ja köydet tuulessa humisevat ja vinkuvat ja pidä sinä aikamoiset

hautajaiset "Anna-Marjan" kannella!! Lupaatko sinä?!

-- Lupaan, lupaan!

-- Lupaatko sinä?!

-- Lupaan, lupaan!

-- Vielä kolmannen kerran minä kysyn sinulta, että lupaatko sinä?!

-- Johan minä olen sanonut että lupaan...

-- No hyvä on. Ja sitte minä soitan taas. -- -- Ei! Kuulehan vielä!

-- No?

-- Sinulla on "Anna-Marja"?

-- On, on...

-- Tässä minun oikealla puolellani on toinen Anna-Marja. -- Ota sinä se

myös!

Kaikki lähellä olevat remahtivat nauramaan, Anna-Marja ja Samelikin.

-- Älkää naurako, tuhmat! En minä mikään Piki-Juoseppi ole! Minä

haastan oikeaa asiaa. Et sinä Sameli mistään sen parempaa emäntää saa!

-- Ethän sinä vain liene puhemies, nauroi Anna-Marja.

-- Kyllä, miks'ei. Mutta en nyt. Jos tämä Sameli vain tahtoo, tullaan

me toisen kerran sinun kotiisi oikeina sulhasina. Ja nyt minä soitan

teille hampuria ja sen päälle en mitään!

Esa asetti viritetyn viulunsa polvelleen -- tai oikeastaan vasemmalle

käsivarrelleen, joka nojasi polveen -- ja alkoi soittaa hampuria.

Notkeina juoksivat vanhat sormet ja heleästi lauloi vanha viulu!

Tanssijat alkoivat järjestäytyä.

Anna-Marja ja Sameli nousivat yht'aikaa soittajan molemmilta puolilta

ja joutuivat he ilman muuta seisomaan rinnakkain ja ikäänkuin sattuman

määräämänä pariksi.

Piki-Juoseppi tuli myös Anna-Marjaa kohti, mutta Samelin käsi oli jo

löytänyt Anna-Marjan käden ja he olivat ennättäneet vaihtaa hyväksyvän

silmäyksen.

Piki-Juoseppi valikoi toverikseen tytön, joka oli koko illan katsellut

syrjässä: Anttu-Suutarin tylsämielisen, kierosilmän tyttären.

Pian oli tanssi täydessä käynnissä.

Tyttöjen laajat, viisilevyiset koreaväriset leningit liehuivat ja

hulmusivat ja levisivät väliin pyörähtäessä komeaksi kuvuksi, jota

peukalo ja pikkusormi hypistelivät ja ohjaelivat.

Keltaisen, sinisen, valkean ja vihreän kirjavat, kukalliset

silkkiliinat huiskahtelivat ja heilahtelivat tyttöjen hartioilla ja

silmät paloivat iloa ja kasvot hymyilivät.

Esa haltioitui soitostaan ja nuorten tanssista.

Hän nousi seisoalleen.

Viulu nousi leuan alle.

Viulu lauloi ja Esan kasvot loistivat innostuksesta.

Hänen silmiinsä ilmaantui kyyneleitä.

Hän tiesi soittavansa viimeistä tanssia sinä iltana.

Muuta hän ei ajatellut, eikä oikeastaan sitäkään.

Hän vain kuunteli tanssia ja viuluaan.

Hän ei ajatellut mitään, mutta tunsi mielessään liikutusta, sillä

hän näki ohitseen kulkevan paljon elämän kauniita kuvia -- elettyjä

merimiestansseja ja kauniita tyttöjä -- siellä ja täällä.

Hän soitti, antaen viululleen äänen, jota sillä ei aina ollut, eikä

tanssikaan aina niin kaunista ollut kuin nyt.

Silloin ja tällöin kumahteli tupa raskaan merisaappaan lyödessä

permantoa -- muulloin oli ylinnä pehmeäpohjaisten kalastajalapikkaiden

sutina ja mäiskinä ja tyttöjen kautokenkien kapina.

* * * * *

Yö oli jo pitkällä, kun Sameli käveli autiota kyläkujaa pitkin

Anna-Marja vierellään.

He kävelivät käsitysten.

He eivät puhuneet mitään. Kuu paistoi kylmällä taivaalla, joka oli

tähtiä täynnä, pilviä siellä täällä, joita myrsky kiidätti.

Tuuli ravisteli lehdettömiä omenapuita ja saarneja.

Jossain haukkui koira.

Meri jymisi ja pauhasi kylän edessä.

Sameli saattoi Anna-Marjaa kotiin.

Jossain kauempana kulki isompi parvi nuoria. Sieltä kuului naurua, joka

oli yhtä raakaa kuin meren pauhu, ja kovaäänistä puhetta.

Sieltä kuului myös Piki-Juosepin ääni.

Hän lauloi:

Sant Tuomaasta hurrikaani

lens kuohuissa Atlannin.

Se turmaa laivan vaani --

söi meiltä jo mesaanin. --

Ohoi, ohoi, ohoi!

Viiskymmentä kynttä raastoi

mersseiliä kokoon päin.

"Ohoi!" -- se nuorin haastoi --

alas vierisi syrjittäin. --

Ohoi, ohoi, ohoi!