Siihen aikaan oli Heikkilän Sameli, Pennan isä, parhaissa voimissaan.
Hänen talonsa oli kylän reunassa, pohjoisimpana, meren rannalla.
Talosta pohjoiseen alkoi metsä ja kalliot. Idän ja etelänpuolella
asuinrakennusta oli iso puutarha, isoin koko saaressa. Siinä oli
viisikolmatta omenapuuta, kuusi luumupuuta, neljä päärynäpuuta ja
puutarhan aitaa vasten kirsikkapuurivi, joka ympäröi muita. Puutarhan
aidasta alkoi rantakarikko ja kivikko.
Puutarhan merenpuoleisesta aidasta johti kaunis portti ja kivikkoon
raivattu tie, noin parikymmentä syltä pitkä, rantaan.
Talo oli ulkopuolella varsinaista saaren satamaa, jonka rannalla
useimpien talojen valkamat olivat, mutta oli sen kohdalla pyöreä
lammikko, pikku satama, läpimitaten noin kolmekymmentä syltä. Tämä
pieni satama oli osaksi luonnon muodostama: sen etelä-, kaakko- ja
itäsivua kaarsi kivisärkkä, joka toimi aallonmurtajana. Paljon rahaa
oli Sameli uhrannut sen korottamiseksi ja tiivistämiseksi samoin kuin
sataman raivaamiseksi kivistä. Särkkä päättyi isoon kiveen, jonka ohi
kävi syvä sisääntuloportti, noin kaksi syltä leveä, tuskin sitäkään.
Portin toisella puolella oli samoin iso kivi ja siihen päättyi maalta
tuleva kallionkieleke, Venekallio, joka suojasi satamaa pohjoiseenpäin.
Tämä Samelin oma, hänelle yksinään kuuluva satama-allas oli siksi syvä,
että meren matalimmillaankin ollessa voi soutaa valkamaan täyteen
kuormatulla jollalla tai haapiolla. Sen kautta tuotiin kotiin kaikki
kauppatavarat isommista aluksista, jotka kelluivat tyhjentämisen ajan
ankkurissa sataman edessä.
Sameli oli nimittäin kauppias.
Jo hänen isänsä, Riko, oli hankkinut niin sanotut porvarioikeudet,
vaikkei hän osannutkaan laskea eikä kirjoittaa. Hän oli hankkinut
oikeutensa rahalla, oli ostanut siihen tarvittavat paperit ja laski
tarvittavat laskunsa hyvässä päässään, jossa myös sijaitsi koko hänen
kirjanpitonsa ja kaikki muistiinpanonsa. Siellä ei ollut ainoatakaan
väärää vientiä tai hukkaantunutta muistiinpanoa.
Sameli sen sijaan oli hankkinut kauppias- eli porvarioikeutensa
rehellisesti, nimittäin sillä tavalla rehellisesti, että osasi sekä
laskea että kirjoittaa -- rehellistä peliä Samelin mielestä oli ollut
hänen isä-vainajansakin menettely, koska hän oli kunniallisesti
hankkimillaan rahoilla paperinsa ostanut. Jos mitä epärehellistä oli
tapahtunut, olivat siihen syypäitä paperin antajat, eikä ottaja. Niin
päätteli Sameli.
Sameli istui puotikamarissaan.
Hänen edessään pienellä pöydällä oli avattu muistikirja, toista
vaaksaa pitkä ja kämmenen levyinen "MATMORS HUSHÅLLSBOK" niinkuin sen
kanteen oli painettu syvillä kullatuilla kirjaimilla. Kannet olivat
tummanvihreät ja selkä musta. Siihen merkitsi Sameli laivojensa
rahalliset tulot ja menot. Kannen sisäpuolelle hän oli mahdollisimman
kauniilla kirjaimilla piirtänyt mietelmän:
"Kirjoittaa on minulla
mieli tämän
maailman surkeudesta."
Viivoittamattomalle ensi lehdelle oli kirjoitettu kirjan nimi
"Laivojeni tilikirja" sitten omistajan nimi: Sameli Heikkilä
ja viimeisenä -- aakkoset, a, b, c, d j.n.e., kaikki, oikeassa
järjestyksessä ja koristeltuina. Niillä tietysti ei ollut mitään
suoranaista tekemistä laivatilien kanssa, olivathan siinä vain kuin
suvun ensimäisen kirjoitustaitoisen riemulauluna, osoituksena taidon
ylivuotavasta runsaudesta. Kaikki seuraavat lehdet, paitsi viimeinen,
olivat kauniita, sinisellä ja punaisella viivattuja debet- ja
kreditlehtiä.
Milloin hyvänsä Sameli ottikin esille tämän tilikirjansa oikealla
olevan ison mustan kaapin rahakomerosta, pysähtyivät hänen silmänsä
ensin hetkiseksi -- ja tällä kertaa pitkäksi aikaa -- noihin ensi
lehdellä oleviin aakkosiin. Niiden silmäily oli muuttunut hänelle kuin
tiedottomaksi rukoukseksi.
Niitä katsellessaan hän muisteli isäänsä.
Hänen suurta voimaansa.
Hänen viisauttaan.
Hänen jalomielisyyttään ja rehellisyyttään.
Hänen rikkauttaan, joka oli hankittu viisikymmenvuotisella
kaupankäynnillä tässä samassa talossa. Ennen häntä, Samelia, oli isä
tullut naapurikylästä vävyksi tähän taloon, joka siihen aikaan oli
matala ja pieni kalastajamökki, pari omenapuuta pihalla, satama kiviä
täynnä, valkama rappeutunut ja mätä, kaikki muu rumaa ja vanhettunutta
paitsi talon nuori, kaunis, toimelias ja viisas tytär, Anna Marja,
josta sittemmin tuli Samelin äiti ja joka nyt on kuollut, samoin
kuin Samelin isäkin, ja ovat haudattuina saaren kirkkoa ympäröivään
hautuumaahan, jossa koivut, pihlajat, kastanjat ja sireenit humisevat
tuulessa.
Sitten johtui Samelille mieleen vielä isästään se kumma seikka, ettei
hän osannut kirjoittaa, ei edes nimeään, vaikka oli nuorena tehnyt
pitkiä merimatkoja ja hoitanut puoli vuosisataa isoa kauppapuotia.
No, auttelihan hän, Sameli, isäänsä loppuaikoina -- noin kymmenenä
viimeisenä vuotena, kirjoitteli muistiin isänsä sanelun mukaan "tämän
maailman surkeudesta."
Juuri silloin, lapsettavana poikasena, hän oli piirrellyt tuon
mietelmän ja aakkoset.
Siitä on siis kymmenen vuotta!
Kymmenen vuotta, jotka ovat huvenneet kuin kymmenen kirjoitusta
rantahiekassa!
Paljon kauempana oli eräs tapaus Samelin lapsuudessa, silloin, jolloin
talossa ei ollut ainuttakaan kirjoitusmiestä. Kirkkaimpana kangasteli
sieltä tapaus, joka johtui aina mieleen katsellessa näitä isävainajan
aikuisia muistiinpanoja ja isävainajan puuttuvaa kirjoitustaitoa, sillä
se tapauspa muodosti isävainajan elämässä merkkikohdan, huippuhetken,
joka osoitti, kuinka poikkeava hän oli aikalaisistaan ja kuinka hän oli
kekseliäs ja sitä ihmeteltävämpi, kun hän ei koskaan opetellut oikeaa
kirjoitustaitoa.
Sameli muisteli, että isävainaja oli siihen aikaan niin vanha, kuin
Sameli itse oli nyt, siis noin viidenkolmatta. Minkä ikäinen Sameli
itse lienee ollut, Jumala sen muistaa, ehkä kolmen tai neljän.
Pihalta muutettiin uusien suurien puotitavara-aittojen tieltä rantaan
kahta vanhaa aittaa. Isävainaja itse oli alkanut numeroida seinähirsiä.
Sen piti ensin käydä vanhaan tapaan siten, että kirveen kasalla lyötiin
alimpaan hirteen yksi pykälä, seuraavaan kaksi, seuraavaan kolme ja
niin edespäin. Isävainaja oli jo neljännessä hirressä ja iski siihen
neljä pykälää. Seuraavaan piti tulla viisi, mutta sitten isävainaja
keskeytti -- antoi kirveensä levätä paikallaan hiljaa vasten seinää
ja näytti jotain miettivän. Hän, Sameli, seisoi siinä nurmella
valkeissa karkeissa liinaisissa housuissaan kädet aikamiesten tapaan
housunkauluksen alla ja katseli.
Isävainaja asetti kirveensä nurkanrakoon ja läksi sisään.
Sameli perässä.
Sisällä isävainaja asettui ison kaappikellon eteen ja kysyi pojaltaan:
-- Sameli, paljonko kello on.
-- Kohta viisi.
-- Näetkös, mitenkä viisi on merkitty kellon taulussa?
-- Miksen minä näe -- näenhän minä. Se on kuin kaatuva kirkon torni.
-- Niin on poikaseni. Ja sen kanssa on tehty kuusi, seitsemän ja
kahdeksan. Kymmenen on kapea vino risti ja sen kanssa on tehty
yhdeksän, yksitoista ja kaksitoista ja luultavasti kolmekintoista ja
ne muut, jos olisi tarvittu. No, mennääs taas merkkaamaan seinähirsiä.
Sinä olet viisas poika, minä panen sinut kouluun.
Tultiin jälleen seinän luo ja rivakasti löi isä viidenteen hirteen
kaksi piirua, jotka yläpäistään yhtyivät. Se oli kellon viitonen,
ja oikeapa se siis lienee ollut. Kuudenteen hirteen lyötiin myös
kellontaulun mukainen kuuden merkki: suippokärkinen viitonen, kärki
ylöspäin, ja sen viereen vasemmalle ykkönen. Viidenteentoista hirteen
lyötiin kapea pysty vinoristi ja sen oikealle puolelle suippokärkinen
viitonen. Kaikki muut siihen asti löivät viidenteentoista hirteen
viisitoista piirua. Näkeehän sen vielä missä vanhassa ranta-aitassa
hyvänsä!
Seuraavana syksynä pantiin hänet, Sameli, Loviisaan erääseen
ruotsalaiseen alkeiskouluun, jossa eräs vanha, laiha, vihainen herra
opetti kirjoittamaan, laskemaan ja lukemaan. Niin tuli Samelista saaren
ensimäinen kirjoitusmies ja ensimäinen kaikki lain vaatimat ehdot
täyttävä porvari eli kauppamies, mutta isävainajan kirjoitusopinnot
päättyivät noihin seinähirsien piirunumeroihin, jotka olivat
ensimäiset laatuaan tällä saarella ja näkyvät vielä paraikaa tuolla
vanhan tuohikattoisen ranta-aitan kussakin neljässä seinässä -- niin
-- paremmin muistellessa vain kolmessa, sillä yhteen seinään oli
isävainaja jo ennättänyt lyödä merkit vanhaan tapaan -- ylin numero
siellä on kolme vaaksaa pitkä rivi rinnakkaisia piiruja!
Näkeehän ne siellä kuka hyvänsä vielä tänäpäivänä, kun viitsii
vain mennä katselemaan tuon harmaan, niin pehmeän harmaan, kuin
ison ampiaispesän, tuon ikivanhan ristinurkkaisen, tuohikattoisen
ranta-aitan seiniä! Kaikki on muuttunut siinä harmaaksi, nuo silloin
kirkkaat piirtopykälätkin, mutta erottaahan ne toki selvästi pyöreässä
seinähirressä.
Sameli siirtyi seuraavalle lehdelle. Siitä alkoivat puna- ja
siniviivaiset tiliaukeamat. Koko kirja oli pyhitetty laivoille.
Ensimäisen aukeaman päälle oli kirjoitettu:
Kuunari "Aina".
Debet-puolella näkyi, että se oli rakennettu Pyttisten pitäjän
Lastensaaren veistämöllä sinä ja sinä vuonna ja tullut maksamaan
kaksikymmentäseitsemän tuhatta kaksi sataa seitsemänkymmentä kaksi
markkaa.
Kredit-puolella näkyivät kuunari "Ainan" tulot.
Näkyi, että se kolmessa vuodessa oli purjehtinut hintansa selväksi ja
lisäksi kaikki muut menot ja myytiin neljäntenä kesänään Rotterdamissa
tuhat markkaa kalliimmasta kuin minkä se veistämöltä lähtiessään maksoi.
Sitten seurasi kuunari "Lintu".
Sitten priki "Rakkaus".
Se purjehtii vieläkin.
Sitten kuunari "Anna-Marja", josta Sameli oli isävainajaltaan kuullut,
että sen pohja olisi yli sata vuotta vanha, päältä rakennettu uudestaan
kolme kertaa täydellisesti, lukuunottamatta monia pienempiä korjauksia.
Se oli rakennettu tammesta vaskipulteilla.
Se oli kaunein laiva, mitä Sameli oli elinikänään nähnyt. Sitä ihaili
Sameli jo lapsesta alkaen. Omalle leikkilaivalleen, Ristian-enon
valmistamalle, hän pani nimeksi "Anna-Marja".
"Anna-Marja" oli onnellinen alus. Se ei ollut tehnyt ainoatakaan
laivarikkoa, eikä menettänyt ainoatakaan miestä, eikä ollut kulkenut
ainoatakaan pitempää matkaa tyhjänä; se oli ennättänyt useamman matkan
Valtiasmeren ja Pohjanmerenkin takaisiin maihin, kuin ainoakaan
vertaisistaan. Se oli lisännyt Samelin isävainajan ja sitä tietä
Samelin rikkautta enemmän kuin "Aina", "Lintu" ja "Rakkaus" yhteensä.
Varsinkin "Lintu" niistä oli kovanonnen haaksi: jo ensi retkellään
se menetti kansikuormansa ja purjeensa, toisella ajautui maihin
Ristnaotsaan Virossa, kolmannella, palatessaan kivihiililastissa
Englannista, rupesi kovassa aallokossa Pohjanmerellä vuotamaan päältä
ja oli upota, ja kun se neljännellä retkellään joutui tekemään matkan
tyhjänä, pohjakivikuormassa, oli se purjehtia kumoon ja myytiin sitten
virolaisille polkuhinnasta.