Jos ihminen, joka elää niin synkässä todellisuudessa kuin minä, uskaltaa
puhua mielikuvituksesta -- miten monta ja miten kaunista kuvitelmaa
onkaan särkynyt minulta täällä Kristianiassa, senjälkeen kun pari kolme
vuotta sitte jätin kotini Ruijassa ja tulin ylioppilaaksi -- miten
harmaa ja väritön onkaan maailma täällä etelässä, miten pienet ja
pikkumaiset sekä ihmiset että olot sen rinnalla, mitä olin kuvitellut!
Kävin eräänä iltapäivänä muutamien ystävien seurassa vuonolla
kalastamassa, ja me pidimme tietysti kaikki hyvin hauskaa -- kaikki
paitsi minä, vaikka erinomaisen hyvin osasin ikäväni peittää.
Minulla ei todellakaan ollut hauskaa!
Istuimme litteäpohjaisessa leveässä veneessä, jota he sanoivat
»proomuksi» ja joka muistutti pesuammetta. Me ongimme koko iltapäivän
sameassa vedessä muutaman kyynärän syvyydellä hienolla siimalla, ja
saimme yhteensä seitsemän, sanon seitsemän valkoturskaa -- ja sitte me
soudimme sangen tyytyväisinä kotiin.
Tämä kaikki ihan inhoitti minua; sillä samanlainen kuin tämä proomu
vailla köliä, jonka avulla se voisi kulkunsa ohjata, vailla purjeita,
joita ei voi ajatella siihen kunnolleen asetetuiksikaan, ilman
aallokkoa, jota se ei voisi edes kestääkään ja samanlainen kuin tämä
harmaa, samea, tyyni meri, jossa korkeintaan muutama pieni valkoturska
loiskii -- on minusta pohjaltaan koko elämä täälläpäin. Ei sillä missään
suhteessa ole muuta tarjottavana kuin tuollaisia pieniä turskanpoikasia.
Toisten siinä jutellessa muistui mieleeni kalaretki, jonka pienessä
kolmihankaisessa veneessämme kerran teimme kotiseutuni rannikolla
oleville Menninkäissaarille, kalaretki, missä _hän_ oli mukana -- miten
toisenlainen päivä, miten toisenlainen vene, miten toisenlaiset
seikkailut! Kuinka köyhää, yksitoikkoista ja seikkailutonta onkaan
kotiseutuuni verraten elämä näillä rikkailla, viljaa kasvavilla
savipelloilla, tällä höyrylaivasavun peittämällä Kristianian selällä tai
itse täällä kaupungissa!
Mutta jos minä lausuisin julki ajatukseni, niin nämä ylpeät ihmiset
saisivat suuret silmät.
Kun täällä puhutaan kalastuksesta, tarkoitetaan sillä muutamia laihoja
apajia, vähän turskaa ja muuta pientä kalaa.
Ruijalainen käsittää kalastuksen kuten kaiken muunkin tuhatkertaiseksi,
hän tarkoittaa Lofotein ja Ruijan miljoonia, ja sen lisäksi vielä lajien
ylenmääräistä moninaisuutta, valaskaloista alkaen, jotka suuret,
kohisevat kalaparvet edessään vettä ruiskuttaen temmeltävät salmissa,
aina kaikkein pienimpiin kaloihin asti.
Ainoa harvinainen kala, jonka täällä olen nähnyt ja jota siksi myöskin
aina katselen missä sen vain tapaan, on kulta-ja hopeakala, jota
pidetään lasikuvussa kuten kanarialintua häkissä; mutta sehän on
kotoisin toisesta, eteläisestä seikkailumaasta.
Puhuessaan linnuista ei ruijalainen myöskään, kuten ihmiset täälläpäin,
tarkoita jotakuta syötäväksi aijottua linturaukkaa, vaan hän ajattelee
ääretöntä, taivaantäyteistä karjaa, joka valkoisena hyökylaineena
kaareilee ilmassa lintuvuorien ympärillä ja suurena, kirkuvana,
temmeltävänä lumiryöppynä peittää hautomapaikat.
Hän ajattelee haahkaa, sorsaa, ranta-harakkaa uimassa vuonoilla ja
salmissa tai parvissa luodoilla istumassa, kalalokkeja, merikotkia,
kuikkia ilmassa kiitämässä, hän ajattelee sarvipöllöä ilkeästi ulvomassa
tunturirotkoissa -- sanalla sanoen, hän tarkoittaa kokonaista
lintumaailmaa, ja hänen on vaikea rajoittaa käsityksensä johonkin
yksinäiseen metsoparkaan, jonka sydämetön ihminen yllättää ja tappaa,
kun se auringon noustessa yli honkaisen harjan lemmitylleen kuhertelee.
Tämänseutuisten laihojen marjamaitten asemesta on ruijalaisella
peninkulmanlaajat muurainsuonsa.
Simpukoista pitkin pituuttaan köyhien rantamien sijaan muistuu hänen
mieleensä rannikko, jonne meri on mitä runsaimmin siroitellut
ihmeteltävän monimuotoisia, kaikenkirjavia näkinkenkiä.
Ruijassa ovat yleensä kaikki luonnonsuhteet ylen voimakkaat ja usein
äärimmäisyyteen asti toistensa vastakohtia.
Sillä on erämaansa, äärettömät, yksitoikkoiset kuten alkuaikoina,
jolloin siellä ei vielä ihmisiä asunut, mutta keskellä näitä erämaita on
sillä myöskin äärettömät luonnonrikkautensa. Sillä on aurinkonsa ja
kesäinen ihanuutensa, jonka päivä ei kestä kaksitoista tuntia, vaan
lakkaamatta yöt päivät kolme kuukautta, jolloin usein saa käyttää
naamaria suojana sääskiparvia vastaan.
Mutta tämän vastakohtana on sillä myöskin pimeä ja peloittava, yhdeksän
kuukautta kestävä yönsä.
Kaikki on siellä jättiläismäistä, mutta siellä ei ole äärimäisten
vastakohtien välillä noita vähäpätöisiä välimuotoja, joille rauhallinen
elämä täällä etelässä on perustettu; nuo suhteet soveltuvat, toisin
sanoen, paremmin mielikuvitukselle, seikkailuhalulle, uhkarohkeudelle,
kuin kylmälle järjelle ja hiljaiselle, tasaiselle toiminnalle.
Ruijalainen saattaa sentähden tänne tultuaan alussa tuntea olevansa
jonkinlainen Gulliver, joka on joutunut Lilliputtien maahan, eikä hän
yleensä oikein sovi yhteen asukkaitten kanssa, ennenkuin hän on
muodostanut vanhat totutut käsityksensä tämän köyhän, järkevän
todellisuuden mittakaavan mukaan, toisin sanoen, ennenkuin hän on
oppinut käyttämään järkeänsä mielikuvituksen asemesta.
Suksilla kuljeskeleva lappalainen poroineen, kainulainen, venäläinen --
puhumattakaan tuosta alati kiertelevästä, maalla hitaasta mutta veneessä
notkealiikkeisestä ruijalaisesta -- kaikki he ovat epäilemättä paljoa
mieltäkiinnittävämmät kuin yksitoikkoinen, kauraa viljelevä talonpoika,
jonka mielikuvitus tuskin ulottuu oman pellon ulkopuolelle muuta kuin
ihmettelemään, mitenkähän kaukaa hevonen sillä kertaa on takalistolta
haettava.
Rajuilmasta tai aalloista puhuessa ajatellaan täällä pientä myrskyä tai
aallokkoa, joka korkeintaan saattaa jossain määrin vahingoittaa satamaa,
ja mieltä järkyttävänä tapahtumana pidetään jonkun kömpelön merimiehen
hukkumista.
Minun mieleeni johtuu aivan toisenlainen kuva: tunturilta äkkiä vyöryvä
hirmu-myrsky, joka tempaa talot mukanaan -- senpätähden ne sielläpäin
sidotaankin köysillä kiinni kallioon -- Jäämerestä hyökkääviä aaltoja,
jotka hyrskyihinsä hautaavat luodot ja saaret ja monen sylen syvyydellä
taittuvat pohjaan ulottuviksi tyrskyiksi, niin että alus yhtäkkiä voi
keskellä merta tärähtää pohjaan ja pirstoutua.
Näen mielessäni joukon uljaita miehiä, jotka henkensä edestä laskettavat
myötämyrskyyn, pelastaakseen ei ainoastaan itsensä, vaan,
ponnistellessaan vaivalla hankitun, kalliin lastin puolesta, myöskin
kotona odottavien hengen; miehiä, jotka keskellä kuolemanvaaraakin
koettavat kumoon purjehtiville tovereille ojentaa auttavan käden. Minä
ajattelen lukemattomien pursien ja laivojen haaksirikkoa pimeinä
talvi-iltoina tyrskyjen ja kuohuvien laineitten keskellä, -- niin,
olisipa kerrankin hauska nähdä näitten aaltojen -- joita tavallisesti
tulee kolme peräkkäin, kolmas pahimpana -- tulla rynnistävän,
vaahtopäiset harjat korkeammalla kuin tullirakennusten katot, ja, ehkäpä
harjallaan vielä maihin pyrkivä purje-alus, kiitävän Kristianian
rauhalliseen, kapeaan satamaan, lennättäen laivat mukanaan keskelle
kaupunkia ja tuoden seurassaan mahtavan, huikean puhurin, joka
pyyhkäisisi talot katottomiksi.
Jos ne kerran tulevat, niin tiedän kyllä, että minua ne hakevat, minua,
kaupungin sivistykseen hautautunutta kaukonäkijää, jonka he arvelevat
itselleen kuuluvan. Mutta kaikesta huolimatta ehkä minä silloin,
hetkeksi unohtaen kuolemankauhun, tervehtisin niitä kotiseudulta
saapuvina ystävinä, vaikka ne tulevatkin vieritellen ruumiita ja hylkyjä
hartioillaan.
Ne näyttäisivät kerrankin kaikille näille sivistyneille pikkueläjille
täällä kaupungissa mahtavan meren koko kaameassa suuruudessaan, ja
valaisisivat hiukan merensuolaamaa kuolemankauhua heidän elämänsä
kelmeyteen.
Tekisipä mieleni nähdä valaskala puserrettuna Prinssi-ja Tullikadun
väliin tuijottamassa jonkun ylimmässä kerroksessa asuvan perheen
huoneisiin tai haaksirikkoutunut merihirviö, jota hienot,
kultakalunaiset konstaapelit koettavat kuljettaa raastupaan.
Tahtoisin myös nähdä kaupungin teatteriarvostelijani, jotka ovat
tottuneet kerran pari viikossa laulunäytelmissä näkemään mitä
pöyristyttävimpiä tapahtumia, lornetti nenällään seisovan katselemassa
tuollaista merinäytelmää, joka yhdellä kertaa tulvaansa hautaisi kaikki
heidän arvostelijakäsitteensä ja mustepullonsa, näyttäen heille
kuolemankauhun koko musertavassa vakavuudessaan.
Mitenkähän paljon kasvaisikaan sellaisen arvostelijan kyky käsittää mitä
runoudessa ja sen kaipuussa on suurta ja mahtavaa, jos hän kerrankin
elämässään näkisi »Ratsastajan»[1] myrskypäivänä 1,700 jalan korkuisena
rynnistävän etelään päin suoraan merentyrskyihin, jolloin hänen
hartioillaan vaippa liehuu pohjoista kohti ja katselija aivan selvään on
näkevinään paitsi itse mahtavaa urosta myöskin hevosen pään, korvat,
kaulan, suitset ja mahtavan rinnan.
[1] merkillinen tunturivuori Ruijassa.
Tänne pohjoiseen on myöskin kansan mielikuvitus aina jumalaistarujen
ajoilta asti sijoittanut kaikkien pahojen voimien tyyssijan. Siellä ovat
lappalaiset noitatemppujaan harjoittaneet ja istuttaneet kalmistoja, ja
siellä synkän, talvipimeän, hyrskyävän Jäämeren rannoilla elävät
tavallaan vieläkin nuo muinaisaikojen, maailman viimeisiin ääriin
karkoitetut jumalat, nuo pirulliset, hirvittävät, puoleksi muodottomat
pimeyden vallat, joita vastaan Asajumalat taistelivat, mutta jotka vasta
Pyhä Olavi voitokkaalla, välkkyvällä, ristikahvaisella miekallaan
lopullisesti sai kukistetuiksi.
Kaikki tämä, minkä ihminen, eläessään keskellä sivistystä omalla
varmalla konnullaan, niin helposti taikauskona työntää luotaan -- mutta
joka sittekin yhä vielä luonnonvoimain tavoin elää kansassa -- muodostuu
kansan mielikuvituksessa täällä etelämpänä aivan toisenlaiseksi,
melkeinpä nukkemaisen pieneksi.
Pientä pelkoa herättävät täällä kaikenlaiset pikkupeikot, hyväntahtoiset
menninkäiset tai lemmensairas Ahti, jotka siellä kotipuolellani
pohjoisessa liikkuvat pihoilla kuin kesyt kotieläimet ainakin.
On sielläkin hyväntahtoisia maanalaisia, jotka ihmisten rinnalla
kaikessa rauhassa harjoittavat kalastusta ja metsästystä.
Mutta sen lisäksi luo luonnonkauhu koko lauman pahoja henkiä, jotka
houkuttelevat ihmisiä luokseen, hukkuneitten miesten haamuja, jotka
ikävöivät lepoa kristityssä maassa hiisiä, meritursaita, jotka talviöinä
veneenpuoliskoaan soutaen ilkeästi kirkuvat merellä. Moni todellisessa
hengenvaarassa ollut on näitten tähden jäänyt pelastumatta, ja
kaukonäkijöille ne näyttäytyvät.
Mutta joskin luonnon mahtava ylivoima musertavana ja ahdistavana uhkaa
elämää näillä talvipimeillä, vaahtoisilla rajarannikoilla, jotka
yhdeksän kuukautta peittää alituinen hämärä, niin että aurinkoa ei
kolmeen kuukauteen kertaakaan näe ja ihmisten mieli käy pimeänaraksi --
niin on Ruijassa myöskin toisena äärimäisyytenä ihan vastakkainen
luonto, on helteinen, läpikuultava, tuoksujen täyttämä, tuhansissa
värivivahduksissa säteilevä kesäluonto, missä ääni kaikuu yli
vedenpinnan 10--12 peninkulman päähän, missä tunturit peittää
ruskeanvihreä ruoho aina huippuun asti -- Lofotenissa 2000 jalan
korkeuteen -- missä matalakasvuiset koivut koristavat rinteitä ja
vuorenhalkeamia kuin valkopukuiset, leikkivät nuoret tytöt, missä
mansikan ja vadelman tuoksu voimakkaammin kuin missään muualla täyttää
ilman ympärilläsi, kun paitahihasillasi kuljeskelet lämpimässä, ja päivä
on niin helteinen, että mielesi tekee kylpemään tuonne läikkyvään,
päivänpaisteiseen, pohjaan asti läpikuultavaan mereen.
Täällä tavattavien kasvien voimakkaan värin ja tuoksun ovat oppineet
selittäneet johtuvan siitä kirkkaasta valosta, joka auringon ollessa
taivaalla ympäri vuorokauden täyttää tunturi-ilman. Siksi ei myöskään
missään saa poimia niin tuoksuvia mansikoita ja hallaimia eikä taittaa
niin lemuavia koivunoksia kuin täällä.
Näissä Ruijan tunturilaaksoissa, jos missään, on kesän aikana ihana
idylli löytänyt tyyssijansa.
Tuntuu siltä, kuin tahtoisi aurinko silloin suudella luontoa vielä
herttaisemmin siksi, että aika, jolloin saavat olla yhdessä, on niin
lyhyt, kuin tahtoisivat molemmat unohtaa, että kohta taas eron hetki
lähenee. Silloin nousee yhtäkkiä kuin ihmeen kautta nurmelle ruoho, ja
runsauttaan tuhlaten puhkeavat sinikellot, voikukat, päivänkakkarat,
orjantappurat, mansikat ja hallaimet jokaisen puron reunalla, jokaisella
mättäällä ja rinteellä; silloin surisee ruohossa sadoittain erilaisia
hyönteisiä aivan kuin troopillisissa maissa; silloin viedään lehmät,
hevoset ja lampaat läpi laaksojen ylös rinteille, ja tuntureiltaan
saapuu lappalainen laaksoihin juottamaan porojaan joissa; silloin
punertavat peninkulmanlaajat muurainsuot; silloin vallitsee
päivänpaisteinen rauha jokaisessa majassa, missä kalastaja nyt istuu
kotona perheensä luona paikkailemassa verkkojaan talveksi; silloin on
Ruijassa ihana kesä, sellainen, jota harvassa seuduin tapaa, silloin
siellä vallitsee luonnonilo ja rauha ehkä armaampi kuin missään muualla.
Tämä luonnon hivelevä hempeys on sekin painanut leimansa ruijalaiseen.
Milloin hänellä vain on siihen tilaisuutta, hän mielellään elää ja
pukeutuu hyvästi ja asuu hauskasti; mitä ruokiin tulee hän on oikea
herkkusuu. Turskankielet, metsähanhenpoikaset, poronydin, suolatut
kuningaskampelat, taimenet, lohet ja kaikenlaiset erinomaiset merikalat,
jotka tarjotaan maksoineen mätineen, ovat hänen jokapäiväisenä
ruokanaan.
Sekä lappalainen että ruijalainen talonpoika on sitäpaitsi lapsellisesti
mieltynyt kaikenlaisiin makeisiin, ja hänen mieliherkkunsa »siirappi
puuronkastikkeena» on yleisesti tuttu.
Kasvaneena luonnossa, jossa on niin monta mahdollisuutta ja vastakohtaa
ja jonka sävelasteikossa on tuhansia odottamattomia vivahduksia,
kaikkein villeimmästä ja suurenmoisimmasta alkaen aina kyyneliin saakka
liikuttavaan, viehättävään ja hurmaavaan, on ruijalainen yleensä
hyväpäinen ja sukkela, tapaapa hänessä usein sekä nerokkaisuutta että
mielikuvituksen runsauttakin.
Ollen mielialoille altis hän helposti antautuu hetken vaikutuksille. Jos
sinun kasvoillasi on päivänpaistetta, saa se helposti päivänpaisteen
hänenkin kasvoilleen syntymään.
Mutta ei pidä hänen suhteensa erehtyä luulemalla hänen
hyväntahtoisuuttaan yksinkertaiseksi herkkäuskoisuudeksi -- ja tämä
erehdys on sangen yleinen täälläpäin. Hänen sielunsa sisimmässä väijyy
hänen tietämättään aina hiljainen epäluulo aivan kuin valpas merilintu,
joka sukeltaa mereen vielä sankkiruudin välähtäessäkin ja ennenkuin
kuula on ennättänyt iskeä vedenpintaan siinä kohdin, missä se vielä
äsken kellui.
Kaikkea odottamatonta, kaiken mahdollisen mahdollisuutta on hän, luonnon
yhteydessä eletyistä lapsuus-vuosista asti, tottunut pitämään jokaista
rauhallista hetkeä uhkaavana miekkana, ja tämä vaisto seuraa häntä hänen
seurustellessaan ihmistenkin kanssa.
Sillä aikaa kun sinä puhut hänen kanssaan, hän ehkä siten sukeltaakin
sieluusi, sinun aavistamattasi, kerta toisensa jälkeen, ja ilman että
mieliala siitä häiriytyy.
Hän tekee sen, vaikka hän onkin kyyneliin asti liikutettuna -- se on
hänen luontonsa ja sitä hän ei heitä vaikka olisikin vaihtanut
luonnonelämänsä sivistyneihin oloihin. Hän väistyy syrjään, hiipii
mielikuvituksellaan ja valppaalla epäluulollaan ajatuksiisi tarkastaen
niitä joka puolelta -- niin, oikean nerokkaan ruijalaisen minä uskon --
itse olen sellaiseen liian väsynyt ja välinpitämätön -- sinun
aavistamattasi kädet taskussaan voivan sukeltaa sisimpiin ajatuksiisi,
otsasta sisään ja ulos takaraivosta.
Etsiväksi poliisiksi ja valtiomieheksi hän sopisi erinomaisesti, jos
hänessä vain olisi hiukan enemmän tahdonlujuutta eikä hän olisi niin
lapsellisen altis hetken vaikutuksille; mutta siinä onkin hänen heikko
puolensa.
Puhun tästä syvälle juurtuneesta kansanluonteen piirteestä sellaisena,
kuin se esiintyy tyypillisissä luonteissa, enkä sillä tahdo sanoa, ettei
Ruijassa olisi lujaluontoisiakin miehiä -- sellaisia on, ja ne
karaistuvatkin täällä ehkä paremmin kuin muualla ja kohoavat todelliseen
suuruuteen.
Alkuperäisessä ruijalaisessa suvussa on luullakseni aina muutama pisara
lappalaisverta.
Muutkin ovat tehneet sen huomion, että missä taru kertoo Helgelannin
etevimpien talonpoikaissukujen polveutuvan puolihiiseistä ja
vuorenjättiläisistä, tarkoitetaan sillä lappalaista syntyperää. Meidän
kuningassukumme polveutuvat lappalaisista, ja »Fin» oli arvossa pidetty
nimi, jota on kantanut moni maamme parhaita miehiä, kuten esim. Fin
Arneson[1].
[1] »Fin»-sanalla tarkoittaa norjalainen lappalaista, suomalaista taas
hän kutsuu »Kvæn»'iksi.
Harald Kaunotukka ja Erik Verikirves naivat lappalais-tyttöjä.
Tuo salaperäinen, puoleksi aistillinen vetovoima, jota pidettiin näille
ominaisena, olikin vain suuren, läpi aikojen kahden vierasten
kansanainesten välillä tapahtuneen yhtymisen eroottinen ilmaus: siinä
olivat yhtyneet vaaleatukkainen, sinisilmäinen, ylevä ja arvokas
pohjanmies ja tumma ruskeasilmäinen, vilkas, mielikuvitukselle altis,
luonnon salaperäisyyttä uhkuva, mutta heikkoluontoinen, sorrettu
lappalainen, joka vielä tänäkin päivänä suksillaan kuljeskellen laulelee
surumielisiä laulujaan monen norjalaisen mielessä, vaikkei tämä
rotuylpeydessään edes aavistakaan olevansa sukua sille kansalle.
Muuten ilmenee minun kokemukseni mukaan suuri eroitus, mikäli tuo
sekoitus on tapahtunut heikon lappalaisen tai rotevan, voimakkaan,
itsepäisen suomalaisen eli kainulaisen kanssa. Siinä on ero kuin mollin
ja duurin välillä samassa musiikkikappaleessa.
Lappalaissekoituksella on ollut ratkaiseva merkitys nykyisen Norjan
kansan henkisiin ominaisuuksiin nähden.
Kainulaisnorjalainen sekoitus on luonut tarmokkaita, loogillisia,
uhkamielisiä ja toimintakykyisiä ihmisiä. Se on varmaankin suuressa
määrin terästänyt meidän östlantilaisen ja trondjemilaisen heimomme.
Ruijassa on sitävastoin pääasiallisesti lappalaissekoitus ollut
vallitsevana ja sen mukaan on kansanluonnekin muodostunut.
Kainulais-norjalainen on ruijalaisen luonnon herra, lappalaisnorjalainen
taipuu sen alle ja kärsii sen ylivoimasta.
Ruijalaisen luonnon vastakohdat ovat siksi voimakkaat ja äärimäiset,
että sen keskuudessa elävä ihminen aina on murtumisen vaarassa.
Synkkämielisyydellä ja surunvoittoisuudella, joka siellä valtaa itse
kansanmiehenkin ja joka niin usein johtaa mielenvikaisuuteen ja
itsemurhaan, on varmaankin syvät juurensa näissä luonnonsuhteissa:
pitkissä pimeissä talvissa raskaine mahtavine näkyineen, jotka painavat
sielun yksinäiseen valonkaipuuseen, voimakkaissa, äkkinäisissä
vaikutelmissa, jotka sekä valoisana että pimeänä vuoden aikana liian
syvästi järkyttävät sielun sisimpiä herkkiä kieliä.
Olen ajatellut näitä asioita ehkä enemmän kuin muut, samalla kun itse
puolestani olen niistä kärsinyt, ja minä ymmärrän -- vaikka taasen, mitä
itseeni tulee, en sitä ollenkaan ymmärrä -- miksi »second sight», kyky
nähdä henkimaailmaan, »kaukonäköisyys», joksi sitä Ruijassa sanotaan,
siellä kuten Själlannin-ja Orkney-saarillakin ilmenee sukuominaisuutena
kulkien perintönä polvesta polveen. Ymmärrän, että se on sielunsairaus,
jota ei voi lääkkeillä, ei järjen eikä tahdon voimalla parantaa.
Ihminen syntyy varustettuna paitsi kahdella terveellä silmällä vielä
kolmannellakin ikkunalla sielunsa kammiossa, mistä hän voi nähdä
maailmaan, jota muut vain aavistavat, mutta jonne hänen on pakko
katsella, milloin se häntä kutsuu; sitä ikkunaa ei voi tukkia kirjoilla
eikä millään järkeilyllä, sitä ei voi muurata kiinni edes keskellä
valistunutta pääkaupunkia eläessä, korkeintaan sen voi hetkeksi peittää
jollakin unohduksen verholla.
Oi, kun muistelen, miten minä kotona Ruijassa kuvittelin kuninkaan
linnan Kristianiassa huippuineen ja torneineen mahtavana kohoavan yli
kaupungin ja kuninkaan miesten kultaisena jonona kulkevan
linnankartanosta aina valtaistuinsaliin asti, tai miten olin kuulevinani
Akerhusin linnoituksesta tykkien jyskeellä ilmoitettavan kuninkaan tulon
sotamusiikin ja kuninkaallisten käskyjen myrskyn lailla täyttäessä koko
ilman. Kun muistelen, miten minä kuvittelin »valon korkeata suojaa»,
yliopistoa, suureksi, valkoiseksi liituvuoreksi, jonka ikkunoissa hohti
alituinen auringonpaiste, tai miten minä mielessäni kuvailin
suurkäräjäsalia ja niitä miehiä, jotka siellä toimivat ja joiden nimien
maine mielikuvituksen suurentamana levisi tänne asti, mahtavasti kaikuen
kuin olisi kunkin nimen kunniaa julistanut suuri, kajahtava kello --
Kun vertaan sitä, mitä silloin mielessäni kuvittelin, siihen »meidän
pieniin olosuhteisiin nähden kylläkin hyvään todellisuuteen», jossa minä
nyt elän ja liikun, niin tuntuu kuin kuvitelmieni muodostama tuulentupa,
korkea kuin Snæhætten, kaatuisi ylitseni.
Olen siis parinkymmeneen ikävuoteeni asti elänyt yksinomaan
ruijalaisessa satumaailmassa ja oikeastaan vasta äsken herännyt
todelliseen elämään. Olen ollut omaan mielikuvitukseeni lumottu.
Jos minä kertoisin tämän kaiken jollekulle, niin hän, sitä varmemmin
mitä järkevämpi mies hän olisi, arvelisi erinomaisen
ylioppilastutkintoni suhteen ilmeisen erehdyksen tapahtuneen. Mutta mitä
teoreettiseen väittelyyn ja mitä tietoihin tulee on minulla, Jumalan
kiitos, yhtä hyvät lahjat kuin useimmilla muillakin. Tiedän myöskin,
että minulla tässä suhteessa on pari notkeita airoja, joilla niin kauas
kuin haluan, karille joutumatta soudan veneeni läpi käytännöllisen
elämän.
Veneeni lastia, joka milloin on äärettömän raskas, milloin taas
hurmaavan suloinen, ei kukaan saa nähdä.
Tunnen sanomatonta halua itkeä unohduksiin koko ruijalaisen tarinani, ja
sen tekisinkin, jos samalla voisin itkeä koko elämäni kuiville. Mutta
miksi minä toivoisin kadottavani kaiken kauniin, kaikki haaveeni, kun
minun kuitenkin kuolemaani asti täytyy kantaa taakkaa, joka on
hartioilleni pantu?
Helpoituksekseni olen minä hiljaisina hetkinä kuvaileva nuoruuteni
muistoja tuolta kotiseudultani, jonka niin harva täälläpäin ymmärtää.
Tämä on sielultaan sairaan miesraukan kertomus, joka sisältää enemmän
omia vaikutelmia kuin ulkonaisia tapahtumia.