JOHDANTO.

Tunnen useita ihmisiä, joilla on ollut sama halu, mikä toisinaan valtaa

minutkin, valita juuri rajusää kävelyilmakseen. Nämä ovat etupäässä

sellaisia, jotka vietettyään lapsuutensa maalla ulkoilmassa, ovat

joutuneet työalalle, joka vaatii yhdessä kohden istumista, ja joille

huone toisinaan käy liian ahtaaksi ja ahdistavaksi -- tai ovat he

myöskin runoilijoita. Heidän ajatuksensa ja mielikuvituksensa pyrkivät,

enemmän tai vähemmän heidän tietämättään, alituisesti kaihoten pois

sisäilmasta ja kaupungin kasarmielämästä.

Kun sitte jonakin päivänä maalaiselämä saapuu kaupunkiin oikean

rajumyrskyn muodossa, joka riuhtaisee irti kattotiilet, vähän väliä

lennättäen jonkun niistä jälkeesi, joka muuttaa kadut virroiksi ja

nurkkaukset väijymäpaikoiksi, missä vihuri hyökkää sateenvarjosi

kimppuun ja, enemmän tai vähemmän pitkän ja onnistuneen kamppailun

jälkeen, kääntelee ja vääntelee sitä, kunnes vihdoin käteesi jää vain

kehilö ja varsi -- silloin sattuu joskus, että hiljainen, arvokas liike-

tai virkamies sen sijaan että hän, koko päivän työssään aherrettuaan,

iltapäivällä tapansa mukaan istuisi omassa kodikkaassa huoneessaan,

vaimolleen sanookin täytyvänsä, ikävä kyllä, lähteä hetkeksi

kaupungille. Tietystikin ne ovat asiat, jotka vaativat hänet lähtemään.

Sillä eihän toki vakavan, arvokkaan miehen, joka ehkä on pormestari ja

kaupungin isä, sovi edes itselleenkään tunnustaa olevansa niin

lapsellinen, että hän lähtisi rajuilmaan haaveilemaan ja taivaltaisi

alas laivasillalle nähdäkseen, miten kuohut huuhtelevat laituria ja

laivat satamassa leikkivät haaksirikkoa. Tietysti hänellä siellä pitää

olla jotakin toimitettavaa, ellei muuta niin yleensä noin vain pitää

silmällä, ettei »quid deprimenti capiat respublica», toisin sanoen,

ettei vain kaupunki, jonka menestystä hänen tavalla tai toisella on

valvottava, myrskyssä tuhoutuisi.

Asia on näet se, että kaduilla on kapina -- ei kuitenkaan valtiollinen,

jumala varjelkoon häntä ottamasta osaa sellaiseen -- mutta tuollainen,

joka nyt kerta kaikkiaan häntä houkuttelee siksi, että se herättää

hänessä eloon kaikki vanhat muistot ja jota näkemään hän, häpeä kyllä,

aina kiertoteitse hankkiutuu, vaikka sekin kapina tavallaan uhmaa

kaikkia poliisimääräyksiä, särkee ikkunoita, sammuttaa lyhtyjä, repii

katoilta tiilejä, rikkoo laitureita ja kiinnitysvehkeitä ja ajaa

vartijat ja poliisit pesiinsä.

Se on luonnon mahtava sotahuuto keskellä sivistynyttä kaupunkia, luonnon

herätyshuuto kaikille hänen lapsuudenmuistoilleen, hänen

mielikuvituksilleen ja luonnonvaistoilleen, ja hän tottelee sitä kuin

vanha torvenpuhaltajan hevonen, joka kuulee nuoruudestaan tutun

torventörähdyksen ja äkkiä loikkaa aitauksen yli.

Kun hän on pari tuntia kävellyt ulkona myrskyssä, on poltto hänen

veressään asettunut, ja kotiin palaa taasen tyyni, arvokas mies, joka

varovasti asettaa kepin ja kalossit tavalliselle paikalleen eteiseen ja

jota vaimo säälien tervehtii kertoen olleensa hänen tähtensä levoton ja

auttaen märät vaatteet hänen yltään. Itse hän sinä iltana, ihmeellistä

kyllä, vastuksista huolimatta on erinomaisella tuulella, ja hänellä on

tuosta myrskystä niin kovin paljon kerrottavaa, tietysti kaikki siinä

valossa, kuin pelkäisi hän vaaran tai tulipalon sinä iltana uhkaavan

kaupunkia.

Juuri tällaisessa myrskyssä minä, jolla lääkärinä sekä itseeni että

muihin nähden on riittävää aihetta liikuskella ulkona kaupungilla

kaikkina vuorokauden aikoina -- kerran eräänä sateisena, sumuisena ja

myrskyisenä lokakuun iltapäivänä kuljeskelin Kristiaanian katuja ja

annoin sateen vapaasti piestä kasvojani, samalla kun oivallisella

sadetakillani suojelin koko muun ruumiini.

Ilta oli sillävälin pimennyt, ja sytytetyt kaasulyhdyt loimahtelivat

tuulenpuuskien käsissä, muistuttaen ulkorannikon vilkkumajakoita

sumuisena iltana. Lukitsematon portti heilahteli edestakaisin,

kiinnilentäessään paukahdellen kuin hätälaukaukset. Tämän johdosta

päättelin, että meidän hermostuneena aikanamme sittekin mahtoi olla

ihmeteltävän suuri joukko ihmisiä, joilla ei ole hermoja; sillä

tällaiset paukahdukset jyrähtävät läpi koko talon aina ullakolle asti,

alhaalta ylös uudestaan ja taas uudestaan, tuuli täyttää käytävät ja

ovet lentävät selälleen; kaikki kärsivät tästä, mutta kukaan ei viitsi

lähteä sulkemaan pahan alkua. Portinvartija on kaupungilla, ja niin

kauan saa rauhakin olla talosta poissa.

Juuri tuollainen lukitsematon, alituiseen paukahteleva portti antoi

minulle aiheen tähän kertomukseeni.

Kulkiessani portin ohi kuulin nimittäin äänen, joka tuntui minusta hyvin

tutulta, vanhan rakkaan äänen -- vaikken alussa muistanut, missä sen

olin ennen kuullut -- kärsimättömänä huutavan portinvartijaa. Tuo

edestakaisin heilahteleva portti oli syynä huutoon. Selvästi mies oli

ainoa hermostunut henkilö koko talossa; ainakaan ei portinvartija sitä

ollut, sillä hän ei näyttänyt välittävän enempää portista kuin

miehestäkään, joka portista piti melua ja paraikaa turhaan koetteli

siihen avainta, mikä ei ottanut sopiakseen.

Vihdoin portinvartija astui ulos maanalaisesta luolastaan, ja

kuunnellessani pientä sanakiistaa, joka syntyi tuon vähitellen leppyvän,

omaa ärtyisyyttään pelästyvän äänen ja nurisevan portinvartijan välillä,

virisivät taasen eloon vanhat muistot ja minä tunsin entisen ystäväni

ylioppilasajoilta, David Holstin, jonka kanssa olin elänyt kolme

nuoruuteni rikkainta vuotta.

»Jos sinä siellä olet, David, niin saat päästää minut sisään ennenkuin

suljet oven», huusin hänelle aivan kuin vanhaan hyvään aikaan

kaksikymmentä vuotta sitte.

Portti avautui selkoselälleen ja ulos astuvan synkän miehen

kädenpuristuksesta ymmärsin, ettei hänen ollut yhtä kauan kuin minun

tarvinnut harhailla muistojensa varastossa, vaan että hän heti oli

sieltä löytänyt minun kuvani.

»Seuraa minua», hän vain lausui -- ja sitte minä hänen johdollaan

vaieten nousin pimeitä portaita ylös kerroksen, toisen, kolmannen, ja

sitte yhä korkeammalle pitkin vieläkin kapeampia portaita. Siellä hän

tarttui käteeni ohjatakseen minua, mikä todella olikin tarpeellista,

sillä mikäli saatoin päättää me nyt kuljimme läpi pimeän

vinttikerroksen, jonne oli vedetty kuivatusnuoria -- hän kehoittikin

minua kulkemaan kumarassa.

Kulkiessani tein huomioitani.

Hänen kätensä -- mieleeni johtui, että hän ennen muinoin oli ollut

sangen ylpeä käsistään -- oli kostea, ehkä mielenliikutuksesta, ja vähän

väliä hän pysähtyi portaissa aivankuin hengästyneenä. Pimeät

ullakkoportaat ilmaisivat minulle myöskin, että David-ystäväni, jota

aikoinaan oli pidetty sangen lahjakkaana, sittekään ei liene pitkälle

päässyt maallisen edistyksen tiellä.

Hän avasi oven ja pyysi minua ensiksi astumaan sisään.

Pitkulaisella pöydällä oli lamppu, jonka varjostin kokosi valon

lampunjalan ympärille noin puolen metrin laajuudelle, niin että se

voimakkaasti valaisi siinä olevia kirjoitusvehkeitä ja papereita, mutta

ensi näkemältä näytti jättävän pöydän ulkoreunat kokonaan pimeään. Sen

takana näytti minusta musta hauta avautuvan, minkä kuitenkin silmäni

totuttua lampun kirkkaaseen valoon huomasin sohvaksi, jonka edessä

seisoi jotenkin samanpituinen nelisnurkkainen maalattu työpöytä.

Kun kaksi nuoruudenystävää tällä tavoin tapaa toisensa, on heillä,

ulkonaisesta tuttavallisuudesta huolimatta, kuitenkin jonkinlainen

salainen kainous voitettavana; monivuotinen kerrostuma erilaisia

kokemuksia on ikäänkuin muokattava syrjään.

Hetkisen vaiettuamme meni ystäväni, kuin olisi hän äkkiä tehnyt

päätöksen, reippaasti pöydän luo ja nosti pois lampunvarjostimen, niin

että koko huone tuli valaistuksi.

»Kuten näet», hän virkkoi, »elän minä täällä aivan kuin entisinä

aikoina, sen verran vain on eroitusta, että minulla nyt on kaksi

ullakko-ikkunaa yhden asemesta, useampia hyllyjä kirjoja sekä hiukan

paremmat kuukautiset tulot, jotka saan, kun minulla

kansakouluopettajavirkani rinnalla on pieni epämääräinen

sanomalehtitoimi. Siinä onkin kaikki mitä minä tarvitsen. Vasta viime

keväänä muutin tänne Bergenistä ja olen kyllä aikonut käydä sinua

tervehtimässä, vaikken vielä ole tullut sitä tehneeksi. Kun olen

tavannut sinut kadulla, on sinulla aina näyttänyt olevan kiire

sairaittesi luo. Mutta nyt kun olen saanut sinut tänne ullakkokamariini,

voimme jutella vanhoista ajoista ja minä saan kuulla miten sinun on

käynyt. Riisu päällysvaatteesi, minä sillä aikaa käyn katsomassa

saisinko meille vähän totia.»

Näin puhuen hän pani varjostimen paikoilleen ja katosi ovesta.

Tämä ystäväni hieman kiihoittunut alkupuhe ei mielestäni ollut oikein

luonnollinen; tuntui siltä, kuin hän olisi tätä tuttavallista

puhelutapaa käyttänyt enemmän minun tähteni kuin omasta sisällisestä

halusta, ja koko hänen käytöksensä teki minuun sen vaikutuksen, kuin

olisi hän heti alusta tahtonut torjua luotaan kaikki tarpeettomat

kysymykset.

En todella vielä ollut vaihtanut hänen kanssaan kunnollista

kädenlyöntiäkään enkä ollut saanut sanaakaan hänelle sanotuksi, niin,

oikeastaan en ollut vielä nähnyt hänestä muuta kuin hiukan vilahdukselta

hänen kasvonsa, kun hän kääntyi lamppua kohti asettaakseen varjostimen

takaisin paikoilleen.

Tunsin kuitenkin, vuosien aikaansaamasta muutoksesta huolimatta, samat

laihat, hienonkalpeat kasvot, joihin ennen muinoin oli leimansa painanut

tuo kaunis surumielinen ilme, mikä minun muistossani ijäti on yhdistynyt

hänen kuvaansa -- mutta piirteet olivat muuttuneet huomattavan

teräviksi, ja hänen katsahtaessaan minuun huomasin hänen silmissään

toisen ilmeen, samalla kertaa kärsivän ja tutkivan, joka sanomattomasti

koski minuun.

Olen nähnyt sairaitten kiinnittävän minuun samanlaisen katseen, kun ovat

pelänneet leikkauksen olevan kysymyksessä, ja luulin siitä nyt sen

verran ymmärtäväni, että ystäväni vanhan luottavaisuuden suhteen oli

toimitettava leikkaus, joka vaati kaiken taitavuuteni.

Olen kerran ollut herkkäuskoisin ihminen auringon alla; mutta lääkäriksi

tultuani ja nähtyäni minkälaiset ihmiset oikeastaan ovat sekä

huomattuani, ettei maailmassa ole mitään, jota ei saattaisi edellyttää

parhaimmissakin ihmisissä olevan, jos nimittäin tahtoo välttää

erehtymistä taudinmäärittelyssä, on minusta tullut täydellinen epäilijä.

Epäilen kaikkea ja kaikkia, vieläpä niitäkin arvokkaita miehiä, jotka

käyvät rajuilmassa kävelyillä.

Intiaani ei sen viekkaammin, hiljaisemmin ja salaisemmin hiivi läpi

aarniometsänsä, kuin minä tarpeen vaatiessa potilaani luottamukseen. Ja

David-ystävästäni olin minä yhtäkkiä saanut uuden potilaan.

Minua hän ei enää voisi pettää puhumalla vanhoista ajoista ja

tarjoamalla lasin punssia vaatimattomassa ullakkokamarissaan.

Ensimäinen sotajuoneni oli jatkaa huoneentarkastusta, jonka alkamiseen

ystäväni äsken oli tarjonnut minulle pienen tilaisuuden. Otin lampun ja

rupesin katselemaan ympärilleni.

Sohvaa vastapäätä olevalla seinällä, kaltevan katon muodostamassa

komerossa oli hänen vuoteensa ja sen edessä pieni pyöreä pöytä. Nurkassa

vuoteen jalkapäässä seisovalla kirjahyllyllä näin Henrik Vergelandin

rintakuvan, jonka leuka ja nenä olivat entistään vieläkin

puutteellisemmat ja joka sitä paitsi oli menettänyt toisen silmänsä; se

oli miltei yhtä huonossa kunnossa kuin vanha piipunpää, jota olin

poltellut ja jonka myöskin tunsin, vaikka siihen oli ilmestynyt

kaikenlaisia naarmuja ja piirroksia lisää sekä pitkin että poikin.

Ystävälläni oli näet tapana piirrellä siihen ajatusviivojaan, samalla

kun hän veteli siitä haikuja ja silloin tällöin pisti keskusteluun

jonkun yksikantaisen sanan ylläpitääkseen sitä kuten tulta, johon vähän

väliä heittää halon -- tuntui siltä, kuin hän enemmän olisi välittänyt

mielialasta ja siitä, että yleensä pakina pysyi vireillä, kuin itse

puheen aiheesta. Sellaisina hetkinä hänellä olikin kasvoillaan tuo

hiljainen, surumielinen ilme, ikäänkuin hän olisi hymyillyt jollekin

kauniille, jota emme me toiset nähneet.

Vuoteen ja hyllyn välissä minä huomasin muutamia aivan halpoja pulloja,

ja salaman nopeudella välähti mieleeni epäilys -- olen, kuten jo sanoin,

ihan piintynyt epäilijä, en luonnostani, vaan monen pettymyksen

opettamana -- että ystäväni oli vajonnut juoppouteen. Asetin lampun

lattialle. Yhdessä pullossa oli mustetta, toisessa paloöljyä ja

kolmannessa, pienimmässä, oli kalanmaksaöljyä, jota hän siis nähtävästi

keuhkotautinsa takia nautti.

Minä muistin hänen kostean kätensä, hänen lepäilynsä ja hengästymisensä

portaissa, ja minä häpesin kuin koira ajatellessani, että olin voinut

asettaa nuoruuteni rakkaan ystävän ja -- miksen sitä sanoisi --

ihanteeni tavallisten renttujen rinnalle, niiden, joiden elämä

ehdottomasti on epäiltävä.

Pyysin ajatuksissani häneltä anteeksi silmäillessäni kirjoja hänen

hyllyllään ja huomatessani niiden joukossa monta tuttua nimeä. Tämä

hylly sisälsi nähtävästi kirjoja hänen ylioppilasajoiltaan. Vedin sieltä

esille paksun kirjan, vanhan Saxo Grammaticuksen, jonka muistin kerran

ostaneeni eräästä huutokaupasta ja lahjoittaneeni hänelle -- mutta kohta

sain muuta ajattelemista.

Minun kävi nimittäin kuten sen, joka murtaessaan muurista kiven

löytääkin salaisen sisäänkäytävän -- minä tunsin äkkiä seisovani

ystäväni salaisuuden portilla, tosin vielä kuin syvän, pimeän huoneen

ovella, jonka läpi kyllä mielikuvituksessa saattoi vaeltaa, mutta josta

todellisuudessa en voinut mitään nähdä, ellei ystäväni itse minua

lyhdyllä valaissut.

Se, mikä niin suuressa määrin veti huomioni puolelleen kiinnittäen

kaikki ajatukseni ja muistoni tähän paikkaan, ei kuitenkaan ollut mikään

salainen muurinaukko, vaan viulunkaula, joka pölyisenä pisti esiin

hyllyn takaa, kielet yhdessä sykkyrässä ruuvien välissä.

Höltynyt bassokieli oli riipuksissa, liiaksi kiristynyt kvintti oli

katkennut ja käpertynyt kaulalle ja otettuani hyllystä useampia kirjoja

ja tunnustellessani viulua keksin sen kahden ehyen kielen alla kaatuneen

tallan. Tutkistelin viulua, jonka vain vaivalla sain esiin, yhtä

varovasti kuin vanhaa ystävää, jonka olin tavannut sairaana ja

nälkäisenä -- sen rinnassa oli korjaamaton halkeama. En voinut sille

mitään, että vanhat muistot herättivät minussa syvän surumielisyyden.

Suljin muuriaukkoni kirjoilla, asetin lampun takaisin pöydälle ja

istuuduin sohvaan, jossa savuavan piipun ääressä -- huomasin siinä muun

muassa omat nimikirjaimeni, jotka kerran itse olin siihen piirtänyt --

antauduin muistoille, jotka tässä tahdon kertoa, vaikka helposti

saattaakin tapahtua, että lukijan mielestä ystäväni viipyy kovin kauan

juomatavaroita hakemassa. Näitten muistojen kautta hän astuu esiin

sellaisena, kuin minä näin hänet nuoruudenmuistojeni valossa ja

sellaisena, kuin lukijan on hänet minun kanssani nähtävä, jos mielii

hänet oikein ymmärtää.

Ylioppilastuttavuutemme sai luonnollisesti alkunsa siitä, että me

molemmat olimme ruijalaisia.

Hän oli kolme neljä vuotta minua vanhempi, ja tieto siitä, että hän oli

H ... lehden suosittu vaikka salanimellä esiintyvä teatteriarvostelija,

antoi jo sellaisenaan hänelle minun silmissäni jonkinlaisen julkisen

etevämmyyden, jonka ihaillen tunnustin.

Vielä voimakkaammin vaikutti kuitenkin hänen olentonsa nuoreen

mielikuvitukseeni. Hänen solakassa vartalossaan ja hienoissa, kapeissa,

vakavissa kasvoissaan, joiden korkeaa otsaa ohimoiden kohdalta kaartoi

tuuhea, tumma, kihara tukka, oli jotakin harvinaisen ylevää. Tuuheat

kulmakarvat ja jyrkkäpiirteinen roomalaisnenä estivät huomion

kiintymästä vaaleansinisiin silmiin, jotka paremmin soveltuivat

parrattomien kasvojen kalpeuteen kuin piirteiden tarmokkuuteen. Tämä

tarmokkuus se kuitenkin ensi näkemältä voimakkaimmin painui mieleen.

Myöhemmin opin toisella tavoin hänen piirteitään selittämään, opin

ymmärtämään, että niihin oli leimansa painanut ensi sijassa sen

kaksoisluonteen ristiriitaisuus, joka vähitellen repi hänen elämänsä

pirstaleiksi.

Hieno hymy, joka hänen puhuessaan levisi hänen kasvoilleen, sekä yleensä

koko hänen vaatimaton olentonsa antoi hänelle jonkinlaisen ylhäisen

hienouden leiman, joka herätti minussa kunnioitusta.

Hän oli ainoa minun ylioppilastuttavistani, joka ei käyttänyt

ylioppilaslakkia -- hänellä oli tavallisesti vain matala pieni

lippalakki, joka soveltui hänelle erinomaisesti.

Kun hän innostui, mikä saattoi tapahtua hänen jouduttuaan väittelyyn

jonkun kanssa -- hän oli näet terävä loogikko, joka väitellessä pani

liikkeelle kaiken älynsä antamatta kuitenkaan, mikäli minä saatoin

huomata, sydämelleen tai syvemmille tunteilleen valtaa -- ei hänen

äänensä kestänyt; se kaikui rasittuneena ja särkyneenä kuin olisi se

lähtenyt heikosta rinnasta. Sellaiset kiistelyt rasittivat häntä myös

suuresti, ja kauan niiden jälkeen vaivasi häntä hermostunut levottomuus.

Eräs hänen omituisuuksiaan oli, että hän tuon tuostakin teki

monipäiväisiä jalkamatkoja maalle, huolimatta siitä, oliko kesä vai

talvi. Seuraa hän ei näille matkoilleen halunnut. Jos hän olisi sitä

tahtonut, olisi hän varmaankin pyytänyt minua seurakseen, sen minä

tunsin, ja siksi ei myöskään koskaan johtunut mieleeni tarjoutua hänen

mukaansa.

Näille matkoilleen hän lähti ilman matkalaukkua; sen huomasin minä

kerran, kun sattumalta näin hänet vaeltamassa parin peninkulman päässä

kaupungista, missä olin ollut käymässä.

Kotiin tultuaan hän sitte oli mitä loistavimmalla tuulella, kun hän taas

ennen lähtöään aina oli harvapuheinen ja synkkämielinen, niin että minä

tavallisesti yksin sain pitää huolta pakinoimisesta. Melkeinpä

määräajoin uudistuivat tällaiset mielentilat hänessä.

Minä saatoin aina hänen viulustaan päättää, milloin tällainen mielentila

oli hänet vallannut, tuosta samasta viulusta, jonka nyt kaksikymmentä

vuotta myöhemmin kielet katkenneina löysin piiloitettuna hänen

kirjahyllynsä taakse.

Sellaisena kuin sen siinä näin, kertoi se minulle samaa kuin ennenkin,

kuitenkaan ei enää päiviä vaan vuosikausia kestäneestä

synkkämielisyydestä.

Tätä viulua piti hän kerran suuressa arvossa, ja jousi vierellään

riippumassa oli sillä kunniapaikka hänen seinällään. Hänelle oli sen

kerran perinnöksi jättänyt eräs ystävä hänen kotiseudultaan Ruijassa,

vanha lukkari, joka oli opettanut häntä soittamaan ja joka oli ollut

noita soitannollisia neroja, jotka eivät saa tunnustusta tässä

maailmassa.

David oli aina mielellään haaveillut, ei ainoastaan viulullaan --

hänellä oli hyvä korva ja hän oli taitava soittaja -- vaan myöskin

viulunsa vaiheista: mistä se oikeastaan oli kotoisin ja miten vanha se

voisi olla? Epäselvän leiman sen pohjassa tahtoi hän kovin mielellään

selittää siten, että se »mahdollisesti on cremonalainen». Tämän asian

suhteen hän oli hyvin arka, ja se seikka, että viulun syntyperä antoi

sijaa arvaamiselle, lisäsi sen viehätystä hänen silmissään.

David Holstin ohjelmassa oli pari pitempää kappaletta, joita hän sanoi

klassillisiksi ja jotka hän soitti nuoteista. Tämä hänen soittonsa ei

minua niin suuresti viehättänyt, se tuntui minusta aina kuuluvan siihen

puoleen hänen luonteestaan, joka ilmeni hänessä hänen esiintyessään

loogikkona. Siinä oli enemmän tarkkaa henkistä koulutusta -- ja hän

soittikin nämä kappaleet yhtä virheettömästi kuin hän kirjoitti tai

väitteli -- mutta sydämestä tämä soitto ei tuntunut lähtevän.

Niinä aikoina, jolloin klassillinen musiikki ja kriitillinen väittely

vallitsivat ystäväni ylioppilaskammiossa, hän kyllä itse oli jotenkin

tasapainossa. Samalla hän kuitenkin oli vähemmän sydämellinen, vieläpä

minuakin kohtaan.

Mutta tuli sitte aikoja, jolloin nuottiteline oli siirretty nurkkaan.

Hän saattoi istua tuntikausia tuijottaen eteensä kuin mietteisiin

vaipuneena, ja sitte viulullaan purkaa mielialansa kaikenlaisiin

haaveiluihin, jotka aivan toisella tavalla kuin hänen n. k. klassillinen

musiikkinsa viehättivät minun soitannollisesti kyllä jotenkin vähän

kehittyneitä aistejani.

Hän soitteli silloin kaikenlaisia pikkukappaleita, jotka vähitellen yhä

enemmän siirtyivät hänelle ominaiseen surumieliseen sävyyn ja lopuksi

päättyivät omituiseen kaihomieliseen sävelmään, jonka minä kuitenkin

kuulin hänen vain muutaman kerran ja silloinkin ikäänkuin tietämättään

kokonaisuudessaan soittavan.

Tällaisina hetkinä tuntui minusta aina, että hän uskoi minulle jotakin

kaunista, jonka hän elämässään oli kadottanut ja jota hän ijäti suri.

Tuollaisen mielentilan kauemmin kestäessähän kävi yhä säännöttömämmäksi

ja oli harvoin kotona tavattavissa; hän saattoi silloin myös toisinaan

katkerasti ivata tovereita, professoreja ja olosuhteita, vieläpä

tilaisuuden sattuessa oikein verisestikin.

Minulla oli oikeus ottaa avain ja käydä ystäväni huoneessa hänen

poissaollessaankin. Jos hänen viulunsa silloin riippui seinällä

virittämättömänä, tiesin, ettei hänen laitansa ollut hyvin ja että hänen

tilansa oli jotenkin sama kuin hänen viulunsakin. Sillä taas entiselleen

palattuaan hän aina ensi työkseen huolellisesti pani viulunsa kuntoon.

En kuitenkaan koskaan entisinä aikoina nähnyt tätä hänen aarrettaan niin

runneltuna ja pahoinpideltynä kuin sen nyt kahdenkymmenen vuoden perästä

pölyisenä ja haljenneena löysin kirjahyllyn takaa. Lukija ymmärtänee

siis nyt, että minä, löytöni johdosta aavistaen synkkää elämäntarinaa,

vaivuin surullisiin mietteisiin, ja toivoakseni hän samalla suo minulle

anteeksi, vaikka veinkin hänet niin kauas nuoruudenmuistojeni maailmaan

pois David Holstin huoneesta, missä istuin odottelemassa hänen

palaamistaan juomatarpeiden kera.

Kolme vuotta olimme joka päivä olleet yhdessä. Sitten David Holstin oli

pakko ruveta kotiopettajaksi ja meidän tiemme erosivat, kuten niin usein

elämässä käy.

Täällä nyt tänä iltana tapasimme toisemme.

Käytävästä kuului kilinää, ja kohta sen jälkeen David Holst varovasti

avasi oven palvelustytölle, joka kantoi höyryävää kannua sekä siihen

kuuluvia tarpeita, mitkä olivat kylläkin mieluiset miehelle, joka kuten

minä tänä iltapäivänä useita tunteja oli kuljeskellut ulkona myrskyssä.

David löysi minut istumasta hänen sohvassaan, poltellen hänen piippuaan

ja jalassani hänen tohvelinsa, kaikki aivan kuten entisinäkin aikoina --

ja tämän minä itsekseni luin noitten viekkaitten sotatemppujeni

joukkoon; sillä näitten molempien esineitten, hänen piippunsa ja hänen

tohvelinsa avulla, minä muitta mutkitta saatoin asettua sille kannalle,

kuin olisi meidän suhteemme nyt yhtä läheinen kuin ennenkin.

Olin ylpeä kuin sotapäällikkö, joka heti taistelun alussa onnistuu

voittamaan kokonaisen maakunnan.

Tavallisen sohvapaikkansa puutteessa David Holst nosti tuolin pöydän

ääreen ja istuutui suoraan minua vastapäätä, asettaen totitarjottimen

välillemme pöydälle.

Istuimme jälleen molemmat tuon saman ilonvirran äärellä, missä

nuoruudessamme niin monet kerrat olimme teutaroineet; mutta nyt me

molemmat ammensimme siitä varovaisemmin.

Keskustelun kuluessa hän usein nojautui eteenpäin minua kohti ikäänkuin

tarkemmin kuunnellakseen, ja silloin hänen päänsä joutui lampun

kirkkaaseen valokehään.

Huomasin silloin, että hänen tukkansa oli käynyt ohueksi ja jotakuinkin

harmaaksi, ja että hänen ryppyiselle otsalleen kohosi pieniä hikihelmiä.

Harmaankalpeat terävät kasvojenpiirteet ja omituinen kiiltävä ilme, jota

en ennen ollut nähnyt hänen silmissään, ilmaisivat minulle, että hänessä

sekä ruumiillisesti että henkisesti paloi maanalainen tuli, joka ei

enään ollut sammutettavissa.

Kun tämän lisäksi yhä uudistuneista yskänkohtauksista luulin

ymmärtäväni, että hänen kumartumisensa minua kohti saattoi johtua yhtä

hyvin siitä, että hän oli väsynyt ja etsi lepoa nojautumalla pöytää

vasten, kuin keskusteluinnosta, päätin arkailematta käydä käsiksi hänen

terveydentilaansa ja siten voittaa hyvinkin tärkeän varustuksen hänen

luottamuksensa linnassa.

Minä nousin äkkiä päättäväisenä ja vakavana virkkoen, että minä

kokeneena lääkärinä ikäväkseni näin hänen olevan sairaamman kuin mitä

hän itse ehkä luulikaan, ja että hänen nyt heti, koska hän nähtävästi

oli lopen väsynyt -- osoitin hikihelmiä hänen otsallaan -- oli istuttava

mukavaan sohvaan, jonka minä tähän asti yksin olin anastanut.

Hän myönsi, että hän luultavasti ei ollut kestänyt kaksinkertaista

vaeltamista portaissa -- ensi kerralla hän oli lähtenyt vain päästäkseen

tuosta talossa käyvästä kauheasta vedosta -- ja suostui toivomukseni

mukaan istumaan sohvaan.

Keuhkoissa hänellä oli vika, hän lisäsi. Kuulotorven ja koputuksien

avulla sainkin selville, että hän ikävä kyllä oli oikeassa.

Hänellä oli keuhkotauti, vieläpä siihen määrään asti, että kysymyksessä

oli enään vain ajan voittaminen eikä hengen pelastaminen; sillä toinen

keuhko oli kokonaan pilalla ja toiseenkin oli tauti jo iskenyt.

Lopun illasta vietimme yhdessä yhtä läheisinä ystävinä kuin ennen

muinoin. Lääkärinä oli minulla sitä paitsi nyt jonkinlainen pieni

ylivoima hänen suhteensa.

Kello yhdeksän selitin hänelle, että hänen oli pantava levolle ja

lupasin seuraavan päivän aamupuolella tulla uudestaan, antamaan hänelle

tarpeelliset määräykset. Kansakoulussa, hän kertoi, oli hänellä tunti

vasta yhdeltätoista -- siihen asti hän lupasi pysyä huoneessaan. -- --

-- --

Kotiin tultuani löysin vaimoni levottomana minun tähteni. Hän ei voinut

ymmärtää, että järkevä mies ja lisäksi vielä lääkäri, joka muita

kehoitti varovaisuuteen, kauemmin kuin mitä oli ihan välttämätöntä

kuleksi ulkona tällaisessa jumalanilmassa. Olinhan ollut ulkona miltei

päivällisistä asti.

Tähän ei minulla ollut mitään sanottavaa; minä vain hänen puhellessaan

mietin, mitenkä parhaiten voittaisin hänen myötätuntonsa sille asialle,

joka nyt oli sydämelläni.

Vaimollani ei ollut aavistustakaan kuolonsairaasta ystävästäni, ja jos

tunsin hänet oikein, voisi ehkä sen lisäksi sattua, että hän

loukkaantuisi kuullessaan, että tuo ystävä tavallaan ennen häntä oli

omistanut nuoruuteni rakkauden.

Kävi todella niin kuin olin luullut; sillä vasta arveluttavan pitkän

vaitiolon jälkeen vaimoni äkkiä tuli luokseni sanoen, että minun paras

ystäväni tietysti on hänenkin sydämelleen rakas.

Ja siitä hetkestä asti ei kukaan voinut olla innokkaampi kuin hän.

Siihen, mihin hän kerran ryhtyy, antautuu hän nimittäin aina koko

innollaan, ja vielä samana iltana hän rupesi suunnittelemaan, mitenkä

asia olisi järjestettävä.

Kello kymmenen seuraavana aamupäivänä menin vaimoni kanssa ystäväni luo,

ja esittäessäni hänet sanoin vaimoni toivovan, että hän pitäisi häntä

yhtä vanhana ystävänä kuin minuakin.

Ilmoitin hänelle niin rohkaisevasti kuin mahdollista -- vaikka vaimoni

minun puhuessani kääntyi poispäin -- että hänen sairautensa ehdottomasti

vaati hänet pysyttelemään sisällä lääkärinhoidon alaisena kuusi

kuukautta, kunnes kesä lämpöineen ennätti tulla hänet täydelleen

parantamaan. Ja minä toivoin hänen suostuvan siihen, että ottaisin

järjestääkseni hänen asiansa kansakoulussa.

Hän oli nähtävästi sekä hämmästynyt että liikutettu.

Elämä ei ollut tarjonnut hänelle ystävyyttä, hän sanoi; hän oli aivan

tottumaton sellaista vastaanottamaan, vaikka sitä tarjottiinkin hänelle

niin vilpittömästi ja hyvästä sydämestä kuin nyt.

Hetken aikaa vastusteltuaan hän vihdoin antautui vaimoni vaikutuksesta,

joka yleensä ei suostu tappiolle joutumaan.

Hän ei kuitenkaan tahtonut muuttaa meille asumaan, kuten minä olin

ehdottanut, koska tämä pieni huone oli käynyt hänelle rakkaaksi ja --

kuten hän suoraan tunnusti -- hänestä tuntuisi pahalta sekoittaa asiaan

taloudellisia uhrauksia, kun hän kerran ei ollut niiden tarpeessa.

Siitälähtien kävin säännöllisesti joka aamupäivä hänen luonaan ja koetin

vähän väliä johtaa puheen kaupungin pieniin kuulumisiin, joiden arvelin

voivan häntä huvittaa tai ainakin tuottaa hänelle vähän viihdytystä.

Vaimoni otti asian omalta kannaltaan. Päinvastoin kuin mitä minä olin

pelännyt hän ei pannut toimeen minkäänlaista perinpohjaista muutosta

ystäväni taloudessa tai elintavoissa. Tämä ei aavistanutkaan, että

palvelustytöllä oli omat syynsä, miksi hän niin usein pistäytyi häntä

katsomassa, ja että hän joka päivä peloissaan odotti, kunnes vaimoni oli

käynyt tarkastamassa, oliko pölyt huolellisesti poistettu ja huone

täydessä kunnossa. Ainoa, minkä vaimoni ihan julkisesti pani toimeen,

oli kaikenlaisten vahvistavien ruokien lähettäminen. Tytön viedessä ne

hänelle seurasi hänen mukanansa aina mielellään joku lapsista, jota hän

sitte huvikseen hetken piti luonansa leikkien ja jutellen sen kanssa.

Tämä uusi, hänelle outo suhde näytti myöskin tuottavan hänelle

viihdytystä. Mutta kuukauden kuluttua hänen mielensä taas alkoi

synkistyä. Huomasin selvään, että meidän käyntimme hänen luonaan

vaivasivat häntä, ja siksi me myöskin vähäksi aikaa jätimme ne sikseen.

Hän vietti kaiket päivänsä leväten sohvallaan huoneen pimeimmässä

sopukassa.

Eräänä iltana palvelustyttö kertoi kuulleensa huoneesta itkua ja

nyyhkytystä; hän ei siksi tahtonut mennä sisään, vaan jäi seisomaan oven

ulkopuolelle. Hetken kuluttua hän luuli kuulevansa sairaan hartaasti

rukoilevan, vaikkei hän sanoja eroittanut. Seuraavana iltana hän kuuli

hänen soittavan hiljaista säveltä aivan kuin viululla, josta ei ääni

oikein ottanut lähteäkseen.

Kun seuraavana aamupäivänä tulin hänen luokseen, oli hänen mielensä

kokonaan muuttunut; ja ihmeekseni minä huomasin, että viulu, joka kuten

ennenkin haljenneena ja jousi vierellään riippui seinällä, nyt oli

puhdistettu ja että siinä oli uudet kielet. Pöydällä vuoteen ääressä

näin myös vanhan raamatun, jota en koskaan ennen ollut huomannut,

luultavasti siksi, että hän aina oli pitänyt sitä kuten pyhää esinettä

kätkettynä kaappiinsa.

Hän näytti tavallista raukeammalta ja rasittuneemmalta; mutta hänen

kasvoillaan oli kirkastunut ilme kuten miehellä, joka on taistellut

kohtalonsa kanssa ja vihdoin saavuttanut rauhan ja tyydytyksen.

Jos kävisi päinsä, hän pyysi, niin tahtoisi hän mielellään vielä samana

päivänä puhutella vaimoani; minun kanssani puhuisi hän mieluimmin heti,

ja siksi pyysi hän minua hetkeksi jäämään hänen luokseen.

Hymyillen -- tuota samaa hiljaista hymyä, hänen oman kauniin

salaisuutensa hymyä, jonka tunsin niin hyvin entisiltä ajoilta, mutta

jota hänen nyt ei enään tarvinnut peittää -- hän kääntyi minun puoleeni

ja laskien kätensä olkapäälleni katsoi minua vakavasti silmiin ja sanoi:

»Rakas hyvä Fredrikini! En voi sanoa sinulle miksi, mutta tiedän

varmaan, etten elä niin kauan, että näkisin kevään koittavan. Sitä, mikä

minulta puuttuu, et sinä eikä kukaan muukaan ihminen voi minulle antaa,

vaan Jumala yksin. Mutta kaikista ystävistäni olet sinä ollut minua

lähinnä ja sinun ystävyytesi on ulottunut syvemmälle, kuin mitä voit

aavistaakaan. Sinulla on oikeus tuntea se, joka on ollut ystäväsi. Kun

minä olen mennyt -- ja se on varmaan tapahtuva vielä tänä talvena, ehkä

pikemmin kuin sinä sairauteni kannalta katsoen luuletkaan -- löydät

kaappini laatikosta joukon muistiinpanoja. Ne sisältävät nuoruuteni

tarinan, mutta niin vaatimaton kuin se onkin, on sillä kuitenkin ollut

ratkaiseva merkitys koko elämälleni. Se on kertova sinulle, että maailma

on ollut minulle raskas, ylen raskas, ja että olen iloinen kuin

vapautettu lintu saadessani sen ijäksi jättää.»

»Oli aika», hän lisäsi hetken mietittyään, »jolloin toivoin saavani

viimeisen leposijani erään pienen kirkon vierellä Ruijassa; mutta nyt

minä uskon, ettei paikka mitään merkitse ja että voin levätä yhtä

rauhallisesti täälläkin.»

Näin puhuttuaan hän puristi kättäni ja pyysi minua käymään vaimoani

hakemassa.

Kun tämä saapui, hämmästyi hän nähdessään ystäväni niin keveällä ja

valoisalla mielellä, ettei hän sellaiseksi olisi voinut häntä

kuvitellakaan. Ystävyyden nimessä pyysi hän vaimoltani nyt pientä

palvelusta. Se oli oikeastaan vain päähänpisto; mutta jos hänet

kutsuttaisiin pois, täytyi vaimoni luvata keväällä istuttaa hänen

haudalleen orjantappurapensas.

Miten surullinen hänen pyyntönsä oli ymmärsi vaimoni vasta minun

kerrottuani hänelle, mitä ystäväni sitä ennen oli minulle uskonut. Sillä

vaimoni kanssa puhuessaan oli David Holst näyttänyt niin iloiselta ja

onnelliselta, että kaikki surullisuus ikäänkuin hälveni.

Ystäväni ennustus näytti liiankin pian toteutuvan. Vaikka hänen

mielentilansa muuttui yhä valoisammaksi, ikäänkuin uusi elämäninto olisi

sitä kirkastanut, kulki hänen tautinsa kuitenkin päivä päivältä kohti

kuolemaa.

Eräänä päivänä löysin hänet vuoteesta, missä hän nykyisin suurimmaksi

osaksi vietti päivänsä, innoissaan katselemassa, miten pikku poikani

Anton hänen kannettomasta viululaatikostaan oli tehnyt höyrylaivan, jota

hän kuljetti lattialla, käyden milloin missäkin vieraassa satamassa. Kun

tulin hänen luokseen, kertoi hän hymyillen, että hän oli käynyt kotonaan

Ruijassa ja taas leikkinyt sen rannoilla.

Vaimostani oli vähitellen tullut hänen ainoa sairaanhoitajansa. Hän kävi

ystäväni luona pari kertaa päivässä ja jäi istumaan hänen vuoteensa

ääreen. Hän piteli silloin mielellään vaimoani kädestä tai pyysi häntä

lukemaan jotakin vanhasta raamatusta. Hän etsi siitä tavallisesti

sellaisia kohtia Vanhasta Testamentista, missä puhutaan kahden ihmisen

välisestä rakkaudesta. Erityisen mielellään hän kuunteli kertomusta

Jaakobista ja Raakelista.

Vaimoni, joka vähitellen koko sydämellään oli kiintynyt sairaaseen

ystävääni, uskoi minulle eräänä päivänä, että hän luuli tietävänsä, mikä

häntä vaivasi; se ei voinut olla muu kuin onneton rakkaus.

Niin liikuttavan kauniina, kuin hän siinä lepäsi kuoleman lähestyessä,

hän ei koskaan ollut toista ihmistä nähnyt.

Hymy huulillaan makasi hän niin hiljaa, kuin olisi hän ajatellut

suloista kohtausta, johon hän oli kutsuttu tulemaan heti, kun hän oli

valmis jättämään ystävänsä täällä maan päällä.

Eräänä iltana hän pyysi vaimoani jäämään hänen luokseen.

Kello yhdeksän tultiin minua hakemaan, mutta päästyäni sinne hän ei

enään ollut elävien joukossa.

Hän oli pyytänyt vaimoani lukemaan hänelle erään kohdan Korkeasta

Veisusta, jonne hän oli pannut merkin. Se oli toinen luku, jossa sulho

ja morsian puhuvat keskenään ja joka alkaa sanoilla:

»Olen Saaronin ruusu ja laaksojen lilja» ja loppuu näin: »Kunnes päivä

päättyy ja varjot häipyvät, kulje, ole kuten metsävuohi, minun rakkaani;

tai kuten nuori peura Betherin vuorilla.»

Hän oli tahtonut kuulla tämän kahteen kertaan, mutta keskellä lukemista

hän oli hiljaa vaipunut ikuiseen uneen.

Ja siinä hän nyt lepäsi kauniina kuolemassa, hiljaa hymyillen kuin

tervehtisi hän pyhää lehtoa Betherin vuorien tuolla puolen.

Seuraavana keväänä oli eräällä haudalla kaupungin hautausmaalla

puuristi, jonka juurella kasvoi orjantappurapensas.

Siinä lepää ystäväni David Holst.

* * * * *

Ikäänkuin johdatukseksi ystäväni elämäntarinaan löysin minä siihen

liitettynä erään luvun, josta osa näyttää olevan kirjoitettu myöhemmällä

ijällä. Se todistaa, miten syvästi hänen mielensä oli juurtunut

kotiseutuun ja millä rakkaudella hän oli kiintynyt siihen.