Me istuimme rannalla kahden kuin odottaen jotakin
ja silloin se tuli yksinään airoin äänettömin.
Se souti tänne. Tunsin, miten kätesi kangistui.
Se sukelsi hämystä esiin ja ohitsemme ui.
Sinä nousit ja katsoit kauan ja puhkesit nyyhkytyksiin
kun kaikki jo oli ohi. Ja minusta tuntui niin
kuin jotakin olisit löynnyt ja heti hävittänyt.
Vaan mitä se on? Minä istun ja kummastelen
nyt.
Veden kalvoon lehtiä halavain ja lehmusten pudonnut on.
Ne kiitää vaahdossa ohitse. Surusiko on pohjaton?
Sinä venheessä suvisen päivänkö näit soutavan sumuhun?
Vai omanko nuoruutesi, oman nuoruutesi sun?
Oi katso. Halavat on tummat. Ihan kaikki katoaa:
sinä kuolet kerran itsekin, ja samoin kuolee maa.
Vaan sittenkin, juuri siksi: sinä elät kuitenkin.
Joka aamu aurinko palaa taas purjein liekehtivin.