Me kohotamme kätemme, ja raskain, tylyin iskuin
maan pintaan vajoo kuokkamme ja multa vapisee.
Me tiedämme: on edessämme aava halla-noro,
vaan takanamme kellertää jo viljavainiot.
Sun isäsi, mun isäni on synkän päivän jälkeen
pois vaeltaneet kaskimaalta otsin vaipunein.
Ja katso, veli, kuokka jäi ja halla-noro meille,
vaan katso, veli, jäi myös nämä kädet väkevät.
Sun isäsi, mun isäni on miekoin vyötettyinä
yön hämäryyteen tehneet työtä käsin palavin.
Ja katso, veli, miekan myös mä sidoin kupeelleni:
sen teräksessä piirtyy jana ruosteenpunainen.
Sun poikasi, mun poikani, kun kerran ehtoo saapuu
ja meidät viedään väsyneinä hautaan kalpeaan,
käy ylpeinä ja onnellisin käsin kuokan varteen
ja katso, veli, miekan myös he sitoo kupeelleen.
Suvivirsi.
Ota, Herra, korviis lastes kiitos.
Väkevänä kohoo ylitsemme
keskisuves kaari, jota katsoin
me, kun esikoises, iloitsemme.
Katso, jyvistä ja ytimestä
tiukkuu syksyyn kallistuva maailmas.
Palvelijas, heinämiehet palaa
pitkin kukkaspenkereistä tietä.
Kellastuvan elopellon keskeen
syttyy yksinäinen rääkkälintu
raskain äänin valittamaan. Kuule!
Kirkonkelloin malmi laulaa tuolta
kaukaa, vehmaan koivukunnaan takaa.
Kuule, kuule, ota lastes kiitos!
Joku soutaa. Tuulen viri rientää
kaislikossa solisten. Ja kuule!
Äännähdellen, siivet vettä viistäin
kavahtavat sorsat, lentoon nousten.
Sadelintu helein huilunäänin
huutaa leppäsuppaasta. Ja kuule!
Kirkonkelloin malmi laulaa tuolta
kaukaa, vehmaan koivukunnaan takaa.
Esikoises, voimattomin äänin
veisaa sulle, Herra, suvivirren.
Kuule, kuule! Harmain, raskain soinnuin,
kirkkaana, kuin hopeainen tiuku
taikka värjyin, metsän huminana
suvivirsi saapuu korkeuksiis.
Katso, jyvistä ja ytimestä
tiukkuu syksyyn kallistuva maailmas!
Ota, Herra, korviis lastes kiitos!