Sinä hiukan ylpeänä
suorasta nenästäsi ja vaakunasi kahdeksasta kentästä
hyppäät silmilleni
ystäväni,
ja kysyt minulta, ääni väristen,
kuka oli iso-isäni.
Ja minä hyvin ylpeänä:
kuningas.
Hänelle olivat alamaisia
kahdeksan kihlakunnan tiet,
hiekkaiset, pitkät tiet,
ja sateenkaariset unelmien sotajoukot.
Ja hänen sukupuunsa haarat
olivat täynnä tuskan hikihelmiä
ja kuolema istui jokaisen lehvän päässä.
Ja sinä naurahdat minulle.
Mutta minä,
minä käsken sinun itkeä
ja paljastaa pääsi pitkien sarkofaagien edessä,
joissa esi-isäni nukkuvat.
Niistä nousee huokausten höyry.
Ja reunoihin olen upottanut korkokuvia:
kuninkaitten saaton,
synkeän, synkeän saaton,
jossa esi-isäni vaeltavat
selässä haavoja, jalat palaen, silmät niin
totisina,
kuninkaitten saaton,
ylpeän, ylpeän saaton.