Esipuhek.
Näytteä kyllä kuin _Suomen Runotar_ istuisi vielä tuppisuuna, aina
siitä päivästä kuin ruvettiin ensin soaha Suomalaisia _vanhoja
runoja_ painetuiksi. Nyt on jo lähes 50 vuotta siitä päivästä kuin
heitä ensikerran julistettiin, eikä ouk vielä koko tällä ajan-välillä
yksikään ainoa kunnollinen Runoilia, kuuluisana kukkujana, Suomessa
ilmestynyt -- Herrasväestä liijaksikin. Mistähän se tulloon? Ja
kuitenkin on runomisen henki aina vielä kielessämme pysyvä, ellei aina
mielessämme. Se tuloo, uskoisimme, siitä -- että tämä vanhanaikainen
runoilemisen tapa on nyt jo meissä lakkauntumassa, kauvan tätä
suomalaista kansoa jo palveltuansak; ja toinenki, nyky-aikaisen
runoilemisen henkitär, vielä meissä synnyttämätäk; varsinki sen
puolesta ettemme ouk ollut miehiä kielellämme käsittämään muihenkaan
kansojen runollisuutta, liijoinki heijän parhaimpia Runojoitansak.
Tähän moamiehiämme kehoittaakseni, uskallan tässä julistaa näitä
kokeitani soattaa suomeksikin Ruotsin kaikin kuuluisamman Runoilian
laulelemia. Monta on siellä kyllä ollut mainiota Runonseppeä, niin
vaimon- kuin miehenki-puolta, niinkuin _Lengren, Lidner, Leopold,
Kellgren, Stagnelius, Atterbom, Tegnér, Franzén, Choraeus_, ja paihti
heitä vielä monta muitaki, jotka kyllä ovat koittaneet jännittää
kanteleitansak: ja joista jokainen on kyllä aikanansak ollut aika
Runoniekka, ja tullut kansalaisiltansaki kaikin puolin kehoitetuksi
ja ylistetyksi; voan kaikki on heijän kuitenkin täytynyt uneuksiin
jeähä, ennen kuin Bellman muistostamme murenee. Aika ei annak tällä
kertoa hänestä enemmin puhua; ainoasti sitä, että hään lauleli mitä
toiset oisi ehkä halvaksi kahtoneet, ja vielä ehkä kunniansak puolesta
sopimattomaksi. Kuin toiset ottivat aineeksensak puhua mahtavammista
asioista, herin vielä henkellisistä, niin Bellman lausui alhaisemman
kansan seännöttömistä tavoista, ja heijän joutavaisista huvituksista
-- viina-kapakoissa ja tanssi-paikoissaan. Eikä hään siitä puhuk
meillen tarioittamisen tavalla; hään antaa heijät itek puhua ja
pauhata, juuva ja tapella, juuri silmiimme nähen; jostapa myös hän on
omasta mietteistään, ja oatoksistaan, eipä paljon nävyk missään, eikä
tunnetak; -- ainoasti näitä hänen viina-sankaria ja juoppo-junkkaria.
Niinpä Bellmanin tarkoitus ei ollutka sen suurempi kuin, pullonsak
eäressä, huvittaa ja hauskuttaa tuttaviansak -- puheillansak näitten
pääkaupunkilaisten tavoista ja käytöksistä, alhaisemmasta kansan
seävystä; joita hään sanoillansa, soitoillansa, ja vieläpä matkimisella
ja muotostuttamisellansak, toimitti meillen niin luontevaisesti, kuin
oisimme varsin ollut soapuvilla tätä kahtoamassa. Tämä onkiin näijen
laulujen ainoa ansio. Mutta niin vähäinen ja mitätöin kuin se teistä
ehkä näytteä, niin mainio, jalo, tavatoin, ja mahottoman kaunis se on
kuitenkin taijollisuutensak puolesta.
Sanotaan kyllä: "peähän piikaa katsotaan, jalkoihin jaloa miestä,"
ja niinpä onkiin. Äijät älyt ei jokainen voik arvata, eikä
ymmärryksellänsäk käsittää; sillä siihenki jo tarvitaan toista
tointa, ja älyä. Ilmankos olen kuullut monen moittivanki hänen
laulun-laitoksiansak, sanoen heissä löytyvän yllytyksiä juopumiseen, ja
kehoituksia huikentelevaisuuteen ja irstanaisen elämisen-tapaan. Niin
vähä tuntoo tuhma viisaan puhetta; sillä "siitä viisas virren otti,
jost'ei tuhma tunnekkaan".
Mikä siitten teki Bellmania muita kuuluisammaksi? mahtaa ehkä joku
teistä kysyä. Se sen teki, ettei astunut toisten askelillen, eikä
muihen jälkiä myöten. Teki itek omia polkujansak, astui uusilla
uroilla, lauluillensak laski latuja. Sempä tähek häntä eläissään eivät
miksikään arvanneet, vieläpä polkivat ja soimaisivat; ainoasti muutamat
hänen tuttaviansak, ja ystäviänsäk, ymmärsivät häntä kunniassa piteä.
Vasta kuoltuansak, kuin olivat jo katoneet hänen kieli-lakkarinsak
-- silloin vasta toisetki silmänsäk avaisivat, nimensäk kiitoksilla
mainihtivat, pystyttivät hänellen kunnia-pylväitä (_ärestoder_); eikä
löyvyk sitä miestä koko Ruotsinmoassa, joka ei ylpeileksen mokoman
miehen heissä syntyneen. Niinpä se on käynyt ainaki moailmassa, ja
niin se on vielä vastakin tapahtuvana, että joita yhtä-ikuisilta
paljon mainitaan, ja hyvin ylistetään, niin heitä -- ajan peästä
ehkä, ei paljon arvatak miksikään; ja toas jotka heiltä poljetaan
ja alennetaan, kosk'eivät ouk kaikissa (vielä joutavissaki) heijän
mieltänsäk noutaneet, niin heitä ehkä mainitaan ja ylistetään kansalta
vasta nousevalta. Tämä onki aivan luonnollinen tapa; sillä kuin toiset
ovat kilvoin hakeneet oman aikansak kiitoksia, tullaksensak sillä
kuuluisaksi, niin ovat toiset, tuosta huolimatak, enemmin tarkoittaneet
jälkeen-tulevaisensak hyötyä ja etua, josta ovat teiltä arvonsakki
ansaihtevia.
Aikomuksemme olisi tässä sentähen ei ainoastaan suomentoo _Bellmanin_
parhaimpia ruotsin-kielisiä laulelmia[1] -- eikä aina juurin sanasta
sanaan, mutta kuitenkin säilyttämällä, ja tavoittamalla, Runottarensak
henkellisyyttä, eli -- niinkuin hään oisi, meijän mielestämme, ehkä
itekki niitä synnyttänyt, jos oisi heitä suomeksi kirjoittanut;
voan yrityksemme on tässä myöski ollut Suomenmoahan sovittamaan, ja
koto-paikoillamme (varsinki näillä Heisinkin tienoilla) istuttamaan, ja
kasvattamaan, tämän kuuluisan ja mainion ruohtalaisen Runoilian lauluja
ja lausumia, jotta sillä saisimme heitä kokonansak omistetuiksi, niin
että heitä tuskin ouvoiksi eneän tuntisitten, ettekä vieraiksi vielä
sanoisi. Tähän tarpeisehen olemme ei ainoastaan perustaneet kaikki
heissä tavattavat _paikka-nimet_ -- tähän meijän Suomenmoahan, mutta
suomalaisiksi myöski muuttaneet kaikki näissä lauluissa mainitut
_suku- ja ristimä-nimetki_ (niin miesten kuin vaimojenki) jättäin
ainoasti yhön, kummastakin -- toinen miesi-puolisen, toinen
vaimo-puolisen --muuttumatak (nimittäin _Muovita_ ja _Ulla_) ei muuksi,
kuin merkiksi muka tästä heijän ruohtalaisesta syntyperästä. Eikä vielä
sillä kyllä! Mitä Bellmanissa puhutaan monesta erinäisestä henkeetä, sen
olemme toisinaan yhyttäneet muka yhellen; niin myöski toisappäin; mitä
hänessä yhestä mainitaan, niin senki olemme välisten sovittaneet, ja
jakaneet, monellen erityisellen -- vähä kullenki. Muutenki olemme
asettaneet näitä Bellmanin lauluja varsin toisehen järjestykseen, kuin
ovat ennen olleet, Laulujansak ja Loilujansak eroittamatak. Oatoksemme
oli kyllä alustapäin -- yhtäläisten, tahi aineensak puolesta
samantapaisten laulujen yhyttämällä -- synnytteä heistä joitakuita
vissinäisiä laulu-lahkoja; voan koska pelkäisimme heijän sillä-tavoin,
yksi-aineisuutensak suhteen, ehkä kyllästyttävän lukioitamme, niin
toimitetaan heitä nyt muka sekaisin -- erintapaisia rajoittamatak.
Yksi-muotoisia ne ovat kuitenkin syntyjään.
Koska nyt Bellman kaikista ruohtalaisista Runoilioista toella luetaan,
meijän arvataksemme, toisia monta sukkelammaksi ja iloisammaksi, niin
älynsäk kuin taitonsakki puolesta -- jonka vertaansak ei ole vielä
nähty, ja tuskin ehkä vielä vastakaan on nähtävänä, koska ainoasti
hään, yksinään, on hyvä meitä naurattamaan ja hauskuttamaan -- niin
totta voaittaisiki miestä toista, hänen mokomatansak, muita muka
muhkiampata, käsittämään ja kielellä vielä toisella kunnolla käyttämään
hänen toimittamat laulunsak, kuin on miesi muka minussa, puolta pahassa
pojassa. Voan kosk eivät muutkaan ouk tähän kyenneet, niin enkös mä
tuohonki toki uskaltaisi ruveta? Onhan niitä jo ennenki yrittänyt,
kokenut jo kovempiakin.[2]
Mutta kysymys on tässä, ensinnik: "outkoha Suomenkieli jo siihen
kuntoon meiltä harjoitettu, ja niin paljon jo viljelty tievollisissa
niinkuin taijollisissaki aiheissa, jotta on hyvä muka käsittämään,
ja omalla puheellansakki jo toimittamaan mieli-aloja tämän
miehen?" Ja vielä toiseksi: "löytyykö meijän moassa jo niin monta
suomenkielen ystävätä, jotta ovat miehiä muka ei ainoastaan oikeen
ymmärtämään hänen juohotuksiansak, mutta myöski kannattamaan heijän
paino-kustannuksiansa?"
Tämän koitteeksi olen uskaltanut, julistamisella näitä aikeitani
-- tähän työhön ruvetakseni; huomatakseni -- onko aika siihen jo
sopiva? onko siihen mieli taipuvainen? Sillä jos suinkin voan näitä
suomennoksiamme suosiolla ja lempeyellä vastaan otetaan, eli jos heitä
ees mielellä kuunleskeletten, niin olkoon se to'istukseksi jotta
vielä toisiaki heitä halajaisitten; jollon mielisimme ei ainoastaan
jatkaa, ja lisätä näitä laulun-laitoksiamme, mutta soisimme myöskin
(jos voan varat, ja tilaisuus, myöten antaa) sopivaisilla puussa
kuurmatuilla kuvilla kaunistella heitä elikä -- silmissänne nähen.
Eikä vielä sillä kyllä! Tahtoisimmepa vielä, jos ei ennen niin toki
kirjan lopulla, liitteä tähän Bellmanin omaa _kuva-muotoansak_, ynnä
hänen Djurgårdin tapiolassa pystytettyä muisto-pylveänsäk, ja siihen
vielä, paihti kopion käsi-kirjoituksestaan, kerroitella lyhykkäisyyessä
hänen _elämän-laitansak_, niin hyvin kuin näitten toistenki tässä
laulettuihen juoppo-sankarien ja viina-veikkoisten monennaisia
_elämän-vaiheita_. Sillä välillä olemme laulujen ala-liitetyillä
muistutuksillamme koenneet, kielen niinkuin asianki puolesta, valaista
minkä mitäni voan sopii, paikkoja teillen tuntemattomia, sanojaki ehkä
selittämättömiä.
Voan toas toisappäin, jos etten mielistyk näihin laitoksihimme, niin
silloin emme myöskään eneän tahok heihin puuttua, voan taukoamme
tykkänään pois koko näistä tuumistamme, ja herkiämme järkiään pois
näitä enemmän teillen toimittamasta, koska ett'en kuitenkaan heihin
tyyvyk, ettenkä miellyk. Onhan tuo kuitenki niin paljon, jotta ovat
olleet teillen tarjoiksi; ehkei niitä toistek eneän tarjoitakkaan.
Niinpä sanotaanki: "jok'ei otak tarjottaissa, hään ei soak
tarvittaissa."
Kuitenkin uskoisimme -- vaikka Bellman kyllä oli niiten aikojen
kasvattamia lapsia, jollon enempi arveltiin tätä moailmallisuutta kuin
henkellisyyttä (josta myös moni teistä ehkä luuloo hänen laulujansak,
varsinki nykyisinä aikoina, olevan meillen sopimattomia) -- jotta
tämä meijänki aika oisi sovelias, ja mahollinen, omistamaan näitä
hänen synnyttämiänsäk, niinkuin muitaki jalollisia mielen vehkeitä,
liijotenki koska kuvailoovat sentapaista elämätä, luonnollisella ja
varsin eläväisellä valollansak, jota oisi meiltä vältettävänä ja
kavahtettavana.
Sillä jos ensin mielemme tarkoitamme -- tämän raa'an ja
harjoittamattoman kansan puoleen, niin näyttäiksen tämä aika meistä
olevan tähän varsinki soveltuvainen, senki puolesta, että koska
ahkeroitamme soahaksemme tätä viinanjuontia kansastamme varsin
pois-kavottaneeksi, ja järkiään hänestä hävittäneeksi, niin eipä se
synnyk siittenkään -- ilman jotakuta toista, parempata, hänellen
kostoksi tarjoittamatak. Sillä kuin kielletään häneltä pois tätä
soastallista, moallista, nautintoa, niin antakaatte hänellen toki ees,
sen siassa, jotakuta toista parempata, ja henkellisempätä, huvitusta;
jota tavataan laulujen, ja soittojen, suloisessa ajan-viettämisessä;
sillä jotaik nautinnosta (niin henkellistä kuin moallistakin)
tarvihtoo ihminen -- iloitellaksensak, alhaisemmissaki kansan
seävyissä. Ja koska nyt nämät laulutki värein kuvaileevat _juomaria,
juopuneita, juopumista ja juominkiaki_,[3] ynnä heissä harjoitettua
irstanaista, huikentelevaista ja kelvotointa elämän laitaa, niin
sen parempata neuvoa (meijän luullaksemme) tuskin tarvitakkaan,
kuin jos julkisesti nauretaan ja lauletaan heijän kevytmielisistä
käytöksistänsä ja mielettömistä hullutuksistaan.[4] Ja jotta vielä
paremmin tätä oivaltaisitten, olemme kunkiin laulun nojassa, aina ensin
alakirjoitetuilla muistutuksillamme, tähän mielenne tarkoittaneet,
luontonsak muka ilmoittamalla.
Muutenki koska nämät laulut ovat luonnostaanki hyvin iloisat, ja
lystilliset -- jo syntyänsäkki; ei ainoastaan sanojensak suhteen,
mutta vielä monta ehkä suloisemmat, ihanammat ja mieluisammat --
kauniinsak soittonsak tahi laulantonsak puolesta, niin olemme kahtoneet
tarpeelliseksi tähän sovittaa heijän soitantojaki, koska niillä voivat
henkellisesti meitä mielyttää ja huvittaa -- paljon parempi kuin
juopuneiten joutavat lorut, ja tämä julma viinan-juonti, joka meitä
väliin koittaa ja myrkyttää, sekä ruumiillisesti että henkellisesti.
Vaikka kyllä kirjan hinta sillä nousoo kahta kalliimmaksi, niinkuin
arvonsakki, niin tiemmö tätä kuitenkin jotta ei oisik vailla mitään,
eikä puuttuisi jotaik meijän puolestamme. Ja mitä toas hintaansak
kuuluu, niin olemme kahtoneet soveliaaksi painattoo aina vähä
kerrallaan, pienemmissä vihkoloissa, jotta tulisivatten sillä tavoin
huokiammaksi teillen ostoaksenue.[5] Olemmeki jo ennen to'istaneet[6]
jotta nämät sanat, (tahi laulut) ovat niin yhteen-juotetut heijän
laulantohonsak (tahi soittoonsak) ettei heijät käyk mitenkään toinen
toisestaan eroittaminen. Ne kuuluuvat yhteen kuin henki ja ruumis:
otak heistä yksi pois -- kumpi-tahansak -- niin sull' on ainoasta
paljas roato, tahi tähteet, jälellä. Voan ei sillä kyllä että heitä
_lauletaan_,[7] heitä piteä lauluissaan myös _käytättämään_ tahi
muotostuttamaan, eli mukauntumaan (laitteleita) luontonsak mukaan;
sillä meijän piteä ei ainoastaan korvillamme _kuulla_, mutta myös
silmillämme _nähä_ heijän menonsak, jos mielimme heitä ymmärteä.
Meillä on eläissämme -- toen perästä sanottu -- niin paljon, ja niin
monenaista, huolta, surua ja murhetta (ja on meillä syytäki surua)
joka teköö päivämme sumuiseksi ja haikiaksi, vaikka koko moailma on
luotu riemuksi ja iloksemme; -- itek olemme sen suruksi survanut, ja
päiviämme surkutellut. Niin kahtokeepas lintuja noita laulavaisia,
heiniä tuolla nousevaisia, tahi päiveä meillen paistavaista -- kaikki
riemastuuvat, ja riemuileevat. Niin -- mitäs siitten joutavista
nurisemme, ja mielessämme muikistumme? Silläpä meijän ei piek iloja
paheksia, eikä kielteä toisiltammo luonnollisia huvituksia. Näistä
ovat muita monta viattomat, kuin koska ystävämme joukossa istumme
ja iloittelemme -- ei liijan paljon juomisella, eikä syömisellä --
ei tora-puheella eikä telmeämisellä, mutta kuitenkin jollon-kullon
ehkä Jumalan-ruuan kohtuullisella nauttimisella, jota vielä laulut
lauhtuttaa, leikki-sanat lepyttää. Ja jos jokuki sana joukossa tuntuisi
teistä vähä ramakaksi, niin ei meijän piek siitä pahastua;[8] se
meni kuin tulikin, korviamme sivuitten; sillä ei kaikkia karvaisia
korvennetak, eikä kaikkiakaan puheita puntarihin pannak. Sillä jok'ei
sallik leikki-sanojakaan kuullaksensak, suuttuu pilkka-puheisehen
-- hään mänköön toiseen tupaan, kussa ahkerasti aina itketään ja
huokataan! Siellähän kyllä veljensäk löytää, suru-suulla ja pahoilla
mielin, vieläpä -- tora-tapainen ja kuiva-puheinen.
Vielä toiseksi, jos herrasväestä puhutaan, ja meijän valaistetun kansan
seävystä, niin uskoisin vielä suuremman syyn löytyväksi näitä lauluja
julkaisemaan. Sillä jos mielimme eistyttää suomenkielen hajoittamista
vallasväenki kansan seävyssä, niin eipä se synnyk milloinkaan
paljailla joutavilla loruilla, ja jaarituksilla, eli tyhjillä
suun-sanoilla, ell'ei meillä ouk tarjoittoo heille parempia (sekä
tievollisempia että taijollisempia) mielen-nouteita, tahi hauskempia
ajan-vietoksia. Luulisimme sentähen jotta somia ja soreita soittoja,
sukkelia puheen-pulmia ja sanan-juohotoksia, voan liijaksikin kauniita
kansallisia laulelmia, ja suloisia joukollisia runoilemia -- paihti
kuvallisia näytelmiä, kunnollisia kirjoittamia, ja muita semmoisia
mielemme huvittelemia -- olevan siihen ehkä enin tarpeellisia ja
vaikuttavaisia.
Vihtoin vielä ilmoitamme syytä, minkä puolesta tässä nouvatamme Savon
suomea, ja käytämme tätä ennen meiltä jo harjoitettua kirjoitus-tapaa.
Se, joka tästä tahtoo selvempätä tietoa, niin häntä osutamme _Otavan_
1:seen Osaan.[9] Eroitus puheessamme ei ouk suuri, ell'ei sitä
voan suuremmaksi suurennetak; sillä ymmärrämme hyvin kyllä toinen
toisiammo, jos voan ymmärteä tahomme.[10] Mutta sitä vastoin luulemme
isoksi voitoksi olevan kielemme puolesta, jos kaikkia hänen erinäisiä
puheen-murteitansakki kirjallisesti käytetään, ja tievollisesti
viljellään. Tätä Savon ja Karjalan suomea vielä liijaksikin, koska
heissä on vielä säilynyt moni tapa ja taipumus kielemme käyttämisessä,
mitkä toiset ovat jo aikojaan heittäneet; ja josta ovat muita murteita
ei ainoastaan rikkaimpia, mutta myöski, runollisuutensak suhteen,
kauniimpia, ja monta sointuvaisempia. Paihti tätäki, niinkuin koko
kansa tykkänänsäk keäntyisi mitättömäksi, tahi perin pois-katoisi,
ellei hänessä löytyisi tätä ihmisten erinäisyyttä, niin vaipuisi
myös kielestämme koko hänen henkellinen vointumisensak, ett'ei
hänessä löyvyk tätä murteisten moninaisuutta; joka on haettavana, ja
tavattavana, ei ainoastaan hoastaissa, suullisissa puheissa, mutta
myöski kirjuttaissa, kirjallisessa kielessämme. Jos olisi teillä e.m.
iso joukko lapsia, suuria ja pieniä, nuoria ja vanhoja -- tekisiköhän
mieli kennen kasvattamaan toisia, toisten tukahuttamisella? Niin eikös
siitten kaikki suomalaiset sanat, niin luoteesta kuin lännestäki,
etelässä niinkuin pohjoisessaki -- kuuluk tähän yhteiseen kielehemme;
mitäs siitten kirjoissa vihoa kannatten toisillen, kuin etten
kuitenkaan suullisessa puheessa voik rajuuttoo heitä seuroistanne.
Niinpä mänköön siis nyt nämätki laulut, keväen kerran jo tultua,
ilmoja ihoamaan, kauniita kahtoamaan! -- lentäköön ympäri moatamme,
kaukaisempihin moan-kyliin, sekä Herrojen hovihin että talonpoikaisten
tupihin -- vanhoja naurattamaan, nuoria huvittamaan! Laulaavathan
muutki linnut; kah! miksikäs en minäki laula? Lauloin nuorra oltuani,
lauloin vanhaks' tultuani -- kielellä tällä omalla, noillen nuorillen
Runoillen, Savon-puolen sankarillen -- laulujansak laskemahan,
kieltänsäk kehoittamahan. Kohta en eneäk laula; laulatkoon siis toiset
paremmat, virren-sepät viisahammat. Vienmä virttäni viluhun, panen
pahan pakkaisehen, jeähmäksi jo jeähtymähän, kiveksi koventumahan,
johon ei puuttuisik puriat, eikä sopisi soimaajatkaan -- ei ylitek, ei
alatek, -- eikä keskeltä ketään.
Helsinkissä 9:nä Huhtikuuta 1863.