Ja nyt seurasi illan suuri sensatsioni -- numero niin draamallinen,
ettei sellaista tule toista löytymään tieteellisten kokouksien
historiassa. Professori Challenger nosti kätensä merkiksi, ja
heti nähtiin hänen toverinsa mr E. D. Malonen kohoavan paikaltaan
ja astuvan korokkeen taakse. Hetken perästä hän tuli takaisin
jättiläiskokoisen neekerin seuraamana ja he kantoivat suurta
nelikulmaista laatikkoa. Se oli arvattavasti hyvin raskas,
sillä hitaasti he sitä raahasivat ja laskivat sen professorien
tuolirivin eteen. Salissa oli tullut aivan hiljaista, ja kaikki
seurasivat jännittynein katsein mitä korokkeella tapahtui.
Professori Challenger veti pois pyörillä liukuvan reiällisen kannen,
Kurkistettuaan laatikkoon näpäytteli hän useita kertoja sormiaan ja
sanomalehtimiesten penkiltä voitiin kuulla hänen hyväilevällä äänellä
puhelevan: "No tulehan nyt, pikku simasuu!" Vähän tämän jälkeen
laatikosta kuului rätinää ja sen pohjalta kohosi kauhea, iljettävä
eläin, joka asettautui istumaan laatikon reunalle. Ei edes se seikka,
että Durhamin herttua aivan äkkiarvaamatta putosi korokkeelta,
voinut herättää kauhistuneen yleisön huomiota. Olion ulkomuoto
muistutti kaikkein vääristellyintä, nurinkurisinta fysionomiaa, mitä
minkään järjettömän keskiaikaisen kuvaniekan mielikuvitus on saanut
aikaan. Se oli ilkeä ja hirvittävä, ja sen kaksi pientä punaista
silmää hehkui kuin hiilet. Sen leveässä, hurjassa kidassa oli kaksi
riviä haimaisia hampaita. Sen koukkuisilla olkapäillä poimutteli
jokin vanha harmaan shaalin näköinen laite. Se oli lapsuusajan
ruumiillistunut "mörkö". Salissa tultiin rauhattomaksi; joku päästi
kirkaisun, kaksi ensimäisellä tuolirivillä istunutta naista putosi
taintuneina lattialle ja korokkeella huomattiin yleinen pyrkimys
seuraamaan puheenjohtajaa orkesteriosastoon.
Ensi hetkinä oli syntyä yleinen pakokauhu. Professori Challenger
kohotti kätensä tyynnyttääkseen yleisöä, mutta tämä liike säikähdytti
ja saattoi rauhattomaksi hänen vieressään olevan kuvatuksen. Tuo
merkillinen shaali ojentautui ja alkoi räpytellä nahkamaisina
siipinä. Eläimen omistaja koetti tarttua sen koipeen kiinni, mutta
liian myöhään. Se oli kohonnut laatikon reunalta ja lenteli nyt
kehässä salia kiertäen, kymmenen jalan pituisten siipien pitäessä
kuivaa viuhinaa ja inhoittavan hajun levitessä koko huoneeseen.
Parvilla olijat alkoivat peljätä, hehkuvien silmien ja terävän nokan
heitä lähestyessä, ja heidän huutonsa säikäyttivät tuon räpyttelevän
eläimen aivan hurjapäiseksi. Se lisäsi vauhtiaan ja puski seiniä ja
kattokruunuja vastaan. "Akkuna, taivaan tähden, sulkekaa akkuna!"
huusi professori hypellen korokkeella ja epätoivoisena väännellen
käsiään. Mutta varoitus tuli liian myöhään. Heti senjälkeen tuo
yleistä kauhua herättänyt olio, joka oli pompahdellut seinästä
toiseen kuin koiperhonen kaasukuulassa, löysi aukinaisen akkunan,
työnsi inhoittavan ruumiinsa sen lävitse ja katosi. Professori
Challenger vaipui tuoliinsa ja kätki kasvot käsiinsä, koko yleisön
huoatessa keventynein mielin, päästyään eroon tuosta pedosta.
Ja kuinka kuvailla mitä sitten tapahtui, kun enemmistön kuohuva ilo
ja vähemmistön muuttuneet tunteet yhtyivät suureksi liikutuksen
aalloksi, joka vyöryi esiin salin takaovesta, kasvoi, lainehti
oskesteriosaston ylitse, nousi korokkeelle ja harjallaan vei pois nuo
neljä sankaria? (Ei hulluimmin sanottu, kunnon Mac!) Yleisö tahtoi
nyt hyvittää äskeisen oikeudentuntonsa niukkuuden. Kaikki olivat
jaloillaan. Kaikki huusivat ja liikehtivät. Joukko riemuitsevia
miehiä tungeskeli matkamiesten ympärillä. "Nostakaa heidät ilmaan!"
huusivat sadat äänet. Silmänräpäyksessä nuo neljä miestä lennähtivät
joukon päitten yläpuolelle. Turhaan he koettivat tempoa itseään irti.
Heitä pidettiin lujasti korkeilla kunniapaikoillaan ja vaikkapa
olisi tahdottukin laskea heidät alas, olisi se ollut kovin vaikeata,
kun joukko oli niin taaja. "Regent Streetille! Regent Streetille!"
huusivat äänet. Tiheään sulloutunut yleisö alkoi huojua, ja hidas
ihmisvirta, joka olkapäillään kantoi neljää miestä, vetäytyi ovea
kohti. Ulkona kadulla kohtasi katsojaa tavaton näky. Ainakin
satatuhantinen joukko odotti siellä. Tuo määrätön ihmismeri tervehti
neljää seikkailijaa kaikuvilla eläköönhuudoilla heidän joukon päitten
päällä tultuaan näkyville ja sähkölamppujen valaistessa heidän
kasvonpiirteensä. "Kulkueeksi! Kulkueeksi!" huudettiin. Ja tiheänä
falangina, sulkien kadut seinästä seinään, lähti joukko liikkeelle
kulkien Regent Streetin, Pall Mallin, St. James's Streetin ja
Piccadillyn kautta. Lontoon koko liikenne keskeytyi ja monia pikku
yhteentörmäyksiä lienee sattunut mielenosoittajien ja toiselta puolen
poliisin sekä ajurien välillä. Vasta puolenyön aikaan päästettiin
nuo neljä tutkimusmatkailijaa rauhaan ja heistä erottiin lordi John
Roxtonin nuorenmiehen-asunnon portilla Albanyssa, innostuneen joukon
kuorossa laulettua: "Niitä poikia kiitämme lauluin" ja päätettyä
ohjelman kuninkaanlaululla. Niin loppui eräs merkillisimpiä iltoja,
mitä Lontoossa pitkiin aikoihin on ollut.
* * * * *
Näin kertoi ystäväni Macdona, ja hänen selostuksensa oli kyllä
aivan oikea vaikkakin hieman väritetty. Mitä tuohon voimakkaimmin
vaikuttaneeseen välikohtaukseen tulee, oli se yleisölle tietenkin
hämmästyttävä yllätys, mutta tarvitsee tuskin mainita, että sellainen
se ei ollut meille. Lukija kai muistaa, kuinka minä tapasin lordi
John Roxtonin suojelevaan krinuliiniin pukeutuneena, kun hän oli
menossa hakemaan professori Challengerille "pedon poikasta".
Minä olen myöskin maininnut siitä vaivasta, minkä professori
Challengerin matka tavarain kuljettaminen meille tuotti, lähtiessämme
ylätasangolta, ja jos olisin kuvaillut merimatkaamme, olisi minulla
ollut paljon puhumista siivottoman matkatoverimme ruokahalusta ja
mikä puuha meillä oli tyydyttäessämme sitä pahentuneilla kaloilla.
En ollut aikaisemmin tästä juuri maininnut, kun professori jyrkästi
vaati, ettei tuon kieltämättömän todistuskappaleen maahantuonnista
saisi herätä hämärintäkään aavistusta kenessäkään ennen sitä hetkeä,
jolloin hänen vihollistensa vastustus lopullisesti nujerrettaisiin.
Vielä sana Lontoon-pterodaktylin kohtalosta. Siitä ei voida sanoa
mitään varmaa. Kaksi säikähtynyttä naista todistaa, että se ensin
lensi Queen's Hallin katolle ja parisen tuntia istui siellä
liikkumattomana, kuin olisi se ollut raudasta valettu helvetillinen
ilmestys. Seuraavan päivän iltalehdissä kerrottiin, että sotamies
Miles Coldstreamkaartista oli vartioidessaan Marlborough Housen
sisäänkäytävää luvattomasti jättänyt vartiopaikkansa ja joutunut
sotaoikeuteen vastaamaan tästä rikkomuksesta. Sotamies Milesin
kertomusta, että hän oli heittänyt pyssynsä ja lähtenyt juoksemaan
katua pitkin, nähtyään kuun ja itsensä välissä äkisti paholaisen,
ei tosin oikeus ottanut uskoakseen, mutta lienee sillä jotain
yhteyttä kysymyksessä olevan asian kanssa. Ainoa todistus, mikä
minulla vielä on esitettävänä, on saatu hollantilais-ameriikkalaisen
postialuksen _Friesland'_in laivakirjasta, ja mainitaan siinä, että
laivasta oli noin kymmenen peninkulman päässä Englannin rannikosta
nähty merkillinen, puoleksi lentävää vuohta, puoleksi suunnatonta
nahkasiipeä muistuttava otus, joka kauheata vauhtia lensi lounaista
kohti. Jos kotiseudun vaisto ohjasi sitä oikeaan suuntaan, ei
ole epäilystäkään, etteikö Euroopan viimeinen pterodaktyli olisi
heittänyt henkeänsä jossakin kaukana Atlannilla.
Ja Gladys -- oi, minun Gladyni! -- mystillinen Gladysjärvi, jonka
nimi tästedes aina tulee olemaan Keskusjärvi, sillä koskaan en
minä tee hänen nimeänsä kuolemattomaksi. Enkö aina ennen ollutkin
huomaavinani jonkunlaista kovuutta hänen luonteessaan? Eikö minusta
vain silloinkin, kun ylpeillen olin totellut hänen käskyjänsä,
ollut tuntunut ihmeelliseltä tämä rakkaus, joka ajoi rakastetun
kuolemaan tai ainakin saattoi hänen henkensä vaaraan? Enköhän
minä sentään silloin tällöin koettaessani katsoa hänen kauniitten
kasvojensa ohitse suoraan hänen sielunsa sisimpään huomannut siellä
itsekkäisyyden ja oikullisuuden varjojen häilyvän? Rakastiko hän
sankarillisuutta ja kaikkea suurenmoista sen oman itsensä takia, vai
eikö hän pikemminkin olisi tahtonut saavuttaa siten itselleen, ilman
mitään vaivannäköä tai uhrausta, jonkunlaista maineen heijastusta?
Vai ovatko nämä ajatukset vain luulottelevaa viisautta, joka ilmestyy
vasta perästäpäin? Tämä oli elämäni raskain kokemus. Alussa se teki
minut kyynikoksi. Mutta kirjoittaessani tätä nyt viikon kuluttua ja
kun lordi John Roxtonilla ja minulla jo on ollut sangen merkittävä
keskustelumme -- no niin, pahemminkin voisivat asiat olla.
Koetan olla mahdollisimman suppea. En ollut Southamptoniin saanut
ainoatakaan kirjettä enkä sähkösanomaa ja kuumeisen rauhattomana
minä saavuin tuolle pienelle Streathamissa sijaitsevalle huvilalle
kymmenen aikaan illalla. Elikö hän vai oliko hän kuollut? Kuinka
toteutuisivatkaan unelmani avoimesta sylistä, hymyilevistä kasvoista
ja kiitollisista sanoista hänen rakkaalleen, joka täyttääkseen hänen
oikkunsa oli pannut oman elämänsä vaaranalaiseksi? Minä olin jo
laskeutunut alas korkeilta vuorilta ja kuljin peräti maajalassa. Jos
hänellä oli vaikenemiseensa hyvät syyt, niin voisin uudelleen nousta
pilviin. Minä ryntäsin puiston halki, kolkutin kaikin voimin porttia,
ryntäsin tyrmistyneen palvelustytön ohi ja astuin vierashuoneeseen.
Gladys istui suuren verhotun lampun alla olevalla pienellä sohvalla
pianon vieressä. Kolmella askeleella olin rientänyt lattian poikki ja
tarttunut hänen molempiin käsiinsä.
"Gladys!" huusin minä. "Gladys!"
Hän katseli minua hämmästyneenä. Hän oli jollakin merkillisellä
tavalla muuttunut. Tuo silmien ilme, kylmä tuijottava katse,
yhteenpuristuneet huulet olivat minulle ennen näkemättömiä. Hän veti
pois kätensä.
"Mitä te tarkoitatte?" sanoi hän.
"Gladys!" huudahdin minä. "Miten ovat asiat? Olethan sinä kai minun
Gladyni -- pikku Gladys Hungerton?"
"En", sanoi hän, "minä olen Gladys Potts. Saanko esittää teille
mieheni."
Miten kohtuuton on elämä! Siinä minä nyt seisoin koneellisesti
kumartaen ja puristaen pienen punatukkaisen herran kättä, joka oli
istunut mykkyräisissään minulle ennen pyhitetyssä nojatuolissa. Me
kumartelimme ja irvistelimme toisillemme.
"Isäni antaa meidän asua täällä toistaiseksi. Me laitamme juuri omaa
kotiamme kuntoon", sanoi Gladys.
"Vai niin, minä ymmärrän", sanoin minä.
"Te ette siis Parassa saanut kirjettäni?"
"En ole saanut mitään kirjettä."
"Oh, miten ikävää. Se olisi selittänyt kaikki."
"Asia on selvä muutenkin", sanoin minä.
"Olen puhunut kaiken teitä koskevan Williamille", sanoi hän. "Meillä
ei ole mitään salaisuuksia. Minä olen hyvin pahoillani tähtenne.
Mutta mitään erittäin syvällistä se ei kai voinut olla, kun saatoitte
noin lähteä maailman ääreen ja jättää minut tänne yksin? Ette kai ole
vihainen minulle?"
"En mitenkään. Luulenpa että nyt lähden."
"Ottakaa joitakin virvokkeita", sanoi tuo pieni mies ja lisäsi
tuttavallisesti: "Kas tällainenhan on maailman meno, eikö totta? Ja
minkä sille mahtaa, kun ei kerran moniavioisuus ole sallittua -- minä
tarkoitan, niin no, kyllä te ymmärrätte, mitä minä tarkoitan."
Hän nauroi kuin idiootti, minun käydessäni ovea kohti.
Olin jo astunut sen ulkopuolelle, kun äkisti sain haaveellisen
päähänpiston ja palasin takaisin onnellisen kilpailijani luokse, joka
heitti hermostuneen katseen sähkökelloon.
"Tahdotteko vastata kysymykseeni?" sanoin minä.
"Ellei se ole perin kohtuuton", sanoi hän.
"Kuinka te käyttäydyitte? Oletteko etsinyt ja löytänyt jonkun salatun
aarteen, oletteko käynyt pohjoisnavalla tai voittanut merirosvon tai
lentänyt Kanaalin ylitse, tai mitä te olette tehnyt? Millainen on
teidän romanttinen sädekehänne? Kuinka olette saanut sen hankituksi?"
Hän tuijotti minuun, toivottoman ilmeen kuvastuessa hänen
tyhjänpäiväisellä, kiltillä, partaisella pikku naamallaan.
"Arveletteko että tuo on jotakin henkilökohtaista?" sanoi hän.
"Vielä toinen kysymys. Mikä te olette? Mikä on ammattinne?"
"Olen asianajotoimiston kirjuri", sanoi hän. "Toinen mies Johnson ja
Marivalella, 41, Chancery Lane."
"Hyvää yötä", sanoin minä ja katosin muitten musertuneitten sankarien
lailla pimeään, surun, raivon ja naurunhalun kuohuessa minussa kuin
kiehuvassa padassa.
* * * * *
Vielä erään kohtauksen lyhyt kuvaus, ja sitten lopetan. Eilen olimme
illallisella lordi John Roxtonin nuorenmiehenasunnossa, tupakoimme
ja hyvinä tovereina juttelimme seikkailuistamme. Tuntui varsin
somalta nähdä nämä hyvintunnetut kasvot tässä ympäristössä. Tuossa
istui Challenger alentuvine hymyineen, raskaine silmäluomineen,
suvaitsemattomine silmineen, tuuheine partoineen, valtavan rintansa
paisuessa ja puuskuttaessa, kun hän luki lakia Summerleelle.
Ja Summerlee sitten -- hänellä oli lyhyt ruusupuinen piippunsa
ohuitten viiksien ja harmaan pukinparran välissä, hänen laihojen
kasvojensa työntyessä kiivaan riidan kestäessä esiin, samalla kun hän
mahdollisimman pontevasti vastusti Challengerin kaikkia väitteitä.
Ja isäntämme sitten uurteisine kotkankasvoineen, kylmine, sinisine
jäätikkösilmineen, joiden pohjalla aina asui satiirin ja huumorin
hohdetta. Tällainen on viimeisin vaikutukseni heistä.
Illallinen oli jo syöty. Me istuimme hänen omassa pyhäkössään, tuossa
ruusunvärisen valaistuksen ja monien voitonmerkkien huoneessa,
ja lordi Johnilla oli jotain meille sanottavaa. Hän oli ottanut
muutamasta kaapista esiin vanhan sikarilaatikon ja tämän hän asetti
meidän eteemme pöydälle.
"Tästä asiasta minun olisi ehkä jo aikaisemmin pitänyt puhua teille",
hän sanoi, "mutta tahdon ensin tulla täysin varmaksi sen oikeasta
laidasta. Ei maksa vaivaa herättää toiveita, jotka sitten rohistuvat.
Mutta nyt on kysymys faktoista eikä enää toiveista. Te muistatte tuon
päivän, jolloin löysimme pterodaktylipesän suolta -- eikö totta? Maan
laatu siinä kiinnitti minun huomiotani. On mahdollista että ette
tulleet panneeksi merkille sitä, ja sanonpa sentähden nyt, mitä se
oli. Siinä oli vulkaaninen silmäke, jonka sinisavi oli täyttänyt."
Professorit nyökkäsivät päätään.
"Nyt on asia sellainen, että minä olen nähnyt vain yhden ainoan
paikan, joka oli vulkaaninen sinisaven täyttämä kraateri. Tuo paikka
oli tunnettu suuri De Beers-timanttikaivos Kimberleyssä. Olin siis
joutunut timanttikuumeeseen. Tekaisin häkintapaisen säilyttääkseni
henkeni noitten löyhkäävien petojen parissa ja vietin siellä
lapioineni onnellisen päivän. Nämä minä sieltä sain."
Hän aukaisi sikarilaatikon, kaatoi sen kumolleen, ja kaksi- tai
kolmekymmentä hiomatonta kiveä, joiden koko vaihteli herneen ja
kastanjan väliasteissa, vierähti pöydälle.
"Te ehkä arvelette, että minun olisi joka tapauksessa pitänyt puhua
teille asiasta. Sen olisin tehnyt, mutta minä tiedän, että maailma
on täynnä varomattoman tielle viritettyjä ansoja ja että kivet
voivat olla miten suuria tahansa ja kuitenkin niillä on pieni arvo.
Minä otin ne sentähden kotiin ja jätin heti ensimäisenä päivänä
yhden Spinksille pyytäen, että se hiottaisiin ja arvonsa puolesta
määriteltäisiin."
Hän otti taskustaan pillerirasian ja pudotti siitä nähtäväksemme
säihkyvän timantin -- yhden kauneimmista kivistä mitä eläissäni olen
nähnyt.
"Kas tämä on tulos", sanoi hän. "Hän arvioi ne yhteensä vähintäin
kahdensadantuhannen punnan arvoisiksi. Tietysti meillä kaikilla on
yhtä suuri osuus niihin. Mikään muu ei voi tulla kysymykseen. No,
Challenger, mitä aiotte tehdä viidelläkymmenellätuhannellanne?"
"Jos te todella pysytte tuossa auliissa käsityksessänne", sanoi
professori, "niin luulenpa että perustan yksityisen museon, jollaista
jo kauan olen unelmissani hautonut."
"Entä te, Summerlee?"
"Minä luultavasti otan virkaeron ja siten saan aikaa antautuakseni
kalkkikivettymien luokitteluun."
"Ja minä käytän omani", sanoi lordi John, "varustaakseni retkikunnan
ja vielä kerran heittääkseni silmäyksen tuolle rakkaalle vanhalle
ylängölle. Mitä tulee teihin, nuori ystäväni, niin te kai käytätte
rahanne mennäksenne naimisiin."
"Enpä niinkään", sanoin minä surullisesti hymyillen. "Jos tahdotte
ottaa minut mukaan, tulen kernaammin teidän kanssanne."
Lordi John ei sanonut mitään, mutta ruskea käsi ojentautui pöydän
ylitse ja tarttui omaani.