(Huone eräässä vuoristokylän köyhäinhuoneessa: Paljaat seinät, ovi
keskellä, pieni ikkuna vasemmalla. Ikkunan edessä hontelo pöytä ja
penkki. Oikealla olkipatjainen vuode. Peräseinällä uuni penkkeineen
ja toinen vuode, jossa niinikään on olkipatja ja sen päällä muutamia
ryysyjä. -- On myrskyinen joulukuun yö. Pöydän ääressä, talikynttilän
valossa, laulaen virsikirjasta istuu Tulpe, vanha ryysyinen
kerjäläisämmä.)
TULPE (laulaa):
Ah, aina armossasi
Luoksemme Jeesus jää,
Niin ettei meitä --
(Heteksi kutsuttu, noin 30-vuotias, irstas, otsatukkainen nainen
tulee sisään. Päässä hänellä on paksu huivi ja nyytti kainalossa;
muuten on hän kevyesti ja köyhästi puettu.)
HETE (puhallellen sormiinsa, laskematta nyyttiä kainalostaan): Ai
jessus, jessus! on siellä ilma. (Päästää nyytin kainalostaan pöydälle,
puhaltelee yhä kouriinsa, astuen vuoroin toisella risaisella kengällään
toiselle). Ei moneen vuoteen ole ollut mokomaa myrskyä.
TULPE. Mitäs sait?
HETE (puree hampaitaan ja voivottelee tuskissaan, istuu uunipenkille ja
alkaa vetää kenkiä jalastaan): Herra jesta sentään minun varpaitani! --
Polttaa kuin tulessa.
TULPE (on avannut nyytin, josta näkyy leipä, sikuripaketti,
kahvitötterö, pari sukkia y.m.): Kai näistä jotakin riittää minunkin
osalleni.
HETE (joka kenkiä riisuessaan ei ole huomannut Tulpea, syöksyy nyt
haukan tavoin tavaroiden kimppuun ja kaapaisee ne kokoon): Tulpe! --
(Toinen jalka paljaana, toisessa vielä kenkä, rientää hän taustassa
olevan vuoteen luo). Sitäkö varten minä tässä virstamääriä juoksen, hä?
Ja palellutan jäseneni, että te saisitte kaiken suuhunne hotkaista, hä?
TULPE. Tuki kitasi, senkin haaska! Minä en kajoa sinun riepuihisi
(nousee, lyö kirjan kiinni ja pyyhkii sen huolellisesti vaatteillaan),
jotka mankumalla olet kokoonkerjännyt.
HETE (pistäen tavarat olkipatjan alle): Kumpikohan meistä elämässään on
enemmän mankunut, tekö vai minä? Ettehän te ole eläissänne muuta
tehnytkään! niin vanha kuin olettekin, senhän jokainen tietää.
TULPE. Sinulla on kyllä ollut toiset tekemiset! Kiitoksetkos olet
niistä pastorilta saanut? Kun minä olin sinun ikäisesi tyttö, niin
totta minä itseni toisella tapaa käytin.
HETE. Siksipä olettekin saanut kykkiä kuritushuoneessa.
TULPE. Ja pääset sinne sinäkin, jos mielesi tekee. Annahan kun tapaan
poliisin. Vedän vielä kaikki päivänvaloon. Koeta sinä vain pysyä
siivolla, tyttö, sen minä sanon!
HETE. Lähettäkää sitten poliisi yksintein minun luokseni, niin kerronpa
minäkin hänelle jotain.
TULPE. Kerro sinä vaan, mitä mielesi tekee.
HETE. Kukas palttoon varasti? Hä? Kapakan isännän pikku pojalta?
TULPE (on sylkevinään Heten päälle).
HETE. Tulpe! saakeli! No nyt ette saa mitään.
TULPE. Enkä huolisikaan! Minä viis sinun lahjoistasi.
HETE. Hyvä sanoa, kun ette saa.
(Pleschken ja Hanken on myrsky, joka on juuri raivoisana puuskana
tärisyttänyt taloa, melkein heittänyt eteiseen. Pleschke, vanha
kupukaulainen puoleksi lapsistunut ukko, purskahtaa sen johdosta
äänekkääseen nauruun. Hanke, nuori vetelehtijä ja tyhjäntoimittaja,
kiroilee. Avoimen oven kautta näkyy kuinka molemmat ravistavat lunta
lakeistaan ja vaatteistaan eteisen kivipermannolle. Kummallakin on
nyytti kädessä.)
PLESCHKE. Vietävän, vietävän, rakeet! Kuin ruoskalla, saakeli,
sivauttelee. Vielä se tämä vanha köyhäinhuonerähjä... joskus
maailmassa... joskus maailmassa romahtaa maahan.
HETE (nähdessään molemmat tulijat, miettii mitä tekisi, ottaa tavarat
olkipatjan alta ja juoksee miesten ohitse eteiseen ja portaita ylös).
PLESCHKE (puhuen Heten jälkeen): Mitä sinä juokset... pakoon
juokset... häh? Emmehän me sinulle mitään tee... mitään tee.
-- Eikös niin, Hanke? Eikös niin?
TULPE (uunin luona perunapadan hoidossa): Päästä vialla koko letukka.
Luulee meidän riistävän hänen tavaroitaan.
PLESCHKE (astuen sisään): Voi, hyvät ihmiset sentään! No täällä...
täällä helpottaa. -- Hyvää iltaa... hyvää iltaa. -- Voi sun
perhana millainen ilma... millainen ilma --! Suulleni...
suulleni... heitti minut... ihan pitkin pituuttani heitti...
(On polvet koukussa laahustanut pöydän luo. Laskee sille nyyttinsä ja
kääntää tutisevan valkotukkaisen ja vesisilmäisen päänsä Tulpeen
päin. Samalla huohottaa hän yhä vielä voimain ponnistuksesta, yskii
ja tekee liikkeitä lämmitäkseen.)
(Sillä välin on Hanke tullut huoneeseen. Kerjuusäkin hän on laskenut
oven pieleen ja alkanut heti vilusta väristen työntää kuivia risuja
uuniin.)
TULPE. Missä asti kävitte?
PLESCHKE. Minäkö? Minäkö? Missäkö asti kävin? Kaukana, kaukana kävin.
Ylikylässä asti... kylässä asti laukkasin.
TULPE. Saitkos mitään?
PLESCHKE. Sain, sain, jos jonkinlaista hyvää... jonkinlaista hyvää
sain. -- Kanttori -- antoi... antoi... viisi pfennigiä -- ja kapakan
isäntä -- kapakan isäntä -- antoi -- antoi -- ruukullisen, niin --
ruukullisen -- ruukullisen rokkaa.
TULPE. Pannaan heti lämpiämään. Annahan tänne, (vetää ruukun esiin
mytystä, panee sen pöydälle ja kaivelee edelleen).
PLESCHKE. Sitten vielä makkaraa... makkaraa... sain vielä makkaraa. --
Teurastaja -- Seipelt-teurastaja -- antoi... Seipelt antoi.
TULPE. Paljonko sait rahaa?
PLESCHKE. Kolme kolikkoa, niin -- kolme kolikkoa -- muistaakseni.
TULPE. Anna vaan tänne. Minä panen ne sinulle talteen.
HETE (tullen takaisin): Olette tekin viisas, annatte tuolle kaiken
rahanne. (Menee uunin luo.)
TULPE. Pidä sinä vaan huolta omista asioistasi!
HANKE. Onhan se sulhanen.
HETE. Voi jestas sentään!
HANKE. Täytyyhän sitä toki jotain tuoda morsiamelleenkin. Kun ne on
kerran niinpäin asiat.
PLESCHKE. Pidä sinä pilkkanasi -- pidä vaan pilkkanasi -- ketä haluat...
ketä haluat. Mutta vanhan miehen... vanhan miehen -- voisit jättää
rauhaan.
HETE (matkien vanhan Pleschken puhetapaa): Vanha Pleschke... Vanha
Pleschke... se ei kohta enää ensinkään... enää ensinkään osaa
puhua. Ei kohta -- ei kohta -- kohta, kohta, kohta saa... saa sanaa
suustaan.
PLESCHKE (menee keppi kädessä häntä kohden). Mene nyt tiehesi -- Hete --
mene nyt tiehesi.
HETE. Teitäkö pakoon, hyh!
PLESCHKE. Mene nyt tiehesi... hyvällä!
TULPE. Anna sille että muistaa.
PLESCHKE. Mene hyvällä siitä!
HANKE. Jättäkää jo. Antakaa olla.
TULPE. Kun ette itse anna olla rauhassa!
HETE (käyttää Hanken selän takana hyväkseen sitä hetkeä, jolloin tämä
häntä puolustaakseen on Pleschken kanssa tekemisissä, ja sieppaa Hanken
kerjuusäkistä jotain salamannopeasti ja juoksee pois).
TULPE (joka sen on huomannut, hytkyy naurusta).
HANKE. Mitä siinä nauraa räkätät.
TULPE. (yhä nauraen) Niin kai! niin kai! ei saisi enää nauraakaan.
PLESCHKE. Voi sun vietävä! no katsohan vähän taaksesi.
TULPE. Katsoisit vähän myös tavaroittesi perään. Etteivät ne hyvin
kutistumaan rupeaisi.
HANKE (kääntyy, huomaa tulleensa petetyksi): Lutka! (Syöksyy Heten
jälestä). Annas kun saan sinut käsiini! (Kuuluu portaitten kolinaa,
takaa-ajoa ja tukahdutettua kirkunaa).
PLESCHKE. Saakelin tyttö! Saakelin tyttö! (Nauraa kaikissa
äänilajeissa).
TULPE (on myös pakahtua naurusta. Äkkiä kuuluu kuinka ulko-ovi
singahtaa auki. Kummankin nauru taukoaa).
PLESCHKE. No? Mitäs se on?
(Kovat tuulenpuuskat ahdistavat taloa. Rakeista lunta räiskähtelee
ikkunaa vasten. Hetken äänettömyys. Sitten ilmaantuu opettaja Gottvald
-- mustapartainen 32-vuotias mies, kantaen sylissään noin 14-vuotista
Hannele Matternia. Tyttö, jonka pitkä punainen tukka riippuu
valtoimena opettajan olan yli, valittaa taukoamatta. Hän on painanut
kasvonsa opettajan kaulaa vasten, hänen kätensä riippuvat velttoina ja
hervottomina. Hän on ainoastaan ohuessa puvussa ja liinoihin
käärittynä. Gottvald laskee huolellisesti, huoneessa olijoista
välittämättä, taakkansa vuoteelle, joka on oikealla seinän vieressä.
Eräs mies -- Seidel-niminen -- on tullut samalla lyhty kädessä sisään.
Hänellä on, paitsi sahaa ja kirvestä, mytty märkiä vaatteita kädessään,
vanha metsästäjähattu nuorekkaasti huomattavan harmaantuneessa
päässään.)
PLESCHKE (tyhmänä ja ällistyneenä tuijottaen): O, o, o, o, o, o!
-- Mitäs tämä tietää? Mitäs tämä tietää?
GOTTVALD (levittäen peiton ja oman viittansa tytön yli): Lämpimiä
kiviä, Seidel, pian!
SEIDEL. Kuulkaas, ystävät, pari tiiliä! Ei vitkastella. Joutuin,
joutuin nyt!
TULPE. Mikäs sille on tullut?
SEIDEL. Jättäkää kyselyt! (Menee nopeasti Tulpen mukana).
GOTTVALD (rauhoittavasti Hannelelle): Rauhoitu, rauhoitu! Älä pelkää,
ei sinulle tehdä mitään.
HANNELE (hampaat kalisten suussa): Minä niin pelkään! Minä niin
pelkään!
GOTTVALD. Ei sinun tarvitse mitään pelätä. Ei kukaan tee sinulle mitään
pahaa.
HANNELE. Isä, isä...
GOTTVALD. Eihän hän ole täällä.
HANNELE. Jos hän tulee, minä niin pelkään.
GOTTVALD. Ei hän tule. Usko nyt minua.
(Joku tulee kovaa vauhtia portaita alas.)
HETE (pitää raastinta korkealla ilmassa): Katsokaahan; katsokaahan
millaisia lahjoja Hanke saa.
HANKE (on ajanut häntä takaa, saavuttaa hänet, aikoo riistää häneltä
raastimen, mutta Hete heittää sen nopealla liikkeellä keskelle
huonetta).
HANNELE (hypähtää pelästyneenä vuoteestaan): Hän tulee! Tulee!
(Puoliksi nousten tuijottaa hän, pää eteenpäin ojennettuna, mitä
suurimman tuskan ilme kalpeissa, sairaissa, surun kalvamissa
kasvoissaan, meluun päin. Hete on irroittautunut Hankesta ja mennyt
eteiseen. Hanke astuu sisään, nostaakseen raastimen maasta).
HANKE. Kyllä minä vielä sinua raastan. Riiviö!
GOTTVALD (Hannelelle): Älä pelkää, älä pelkää, Hannele. -- (Hankelle).
Mitä te täältä tahdotte?
HANKE (hämmästyen): Minä? Mitäkö tahdon?
HETE (pistää päänsä sisään, huutaa): Pitkäsormi, pitkäsormi!
HANKE. Ole sinä huoleti, kyllä minä sinulle maksan.
GOTTVALD. Minä pyydän teitä olemaan hiljaa, täällä makaa sairas.
HANKE (on nostanut raastimen maasta ja pistänyt poveensa. Peräytyy
hieman nolona): Mitäs on tapahtunut?
SEIDEL (tulee takaisin. Hänellä on kaksi tiilikiveä): Tässä tuon ensi
hätään.
GOTTVALD (tunnustelee kiviä): Joko ne nyt?
SEIDEL. Kyllä ne jo hiukan lämmittävät. (Panee toisen kiven tytön
jalkopäihin.)
GOTTVALD (osottaa minne toinen on pantava): Toinen tänne..
SEIDEL. Ei ole tainnut vielä yhtään lämmetä.
GOTTVALD. Aivan tärisee vilusta.
(Tulpe on Seidelin jälestä tullut sisään. Häntä ovat seuranneet Hete ja
Pleschke. Ovella näkyy toisia köyhäinhuonelaisia. Kaikki ovat
uteliaita, kuiskaavat, käyvät yhä äänekkäämmiksi ja lähenevät).
TULPE (seisoen lähellä vuodetta, kädet lanteilla): Kun olisi viinaa,
kuumaa vettä ja viinaa.
SEIDEL (ottaa pullon taskustaan, samoin Pleschke ja Hanke): Tässä on
vielä hiukan.
TULPE (jo uunin luona): Antakaas tänne!
SEDEL. Onkos kuumaa vettä?
TULPE. Oi jestas, vaikka härän keittäisi.
GOTTVALD. Ja vähän sokeria sekaan, jos vaan on.
HETE. Mistäpähän me sokeria saisimme.
TULPE. Sinullahan on. Älä siinä teeskentele.