Yhellä Paardilla oli kerran se kowa onni, että hän tapaturmasta putois
yhteen sywään kuoppaan. Ihmiset, kaikki wäki kyläsä tuli joukottaisin
hänen ympärilleen: muutamat nakkelit häntä kiwillä, muutamat sohit
seipäillä ja löit korennoilla: mutta monikahdat surkuttelit häntä,
heitit hänelle leipä palaisia (kappaleita, muruisia) ja annoit hänelle
jotain ruaxi. Illan tullesa menit he kaikin kotia ja päätit todexi,
että kyllä he hänen huomenna löytäwät kuollunna; mutta hän wirkois, sai
woiman ja kunnon, että hän hyppäis ylös ja meni salaa pois: ja kuin hän
niin oli päässyt wapaaxi, niin hän niin pahoin menoisi sekä ihmisten
että eläinden kansa sijnä seudusa, että koko kihlakunta wapisi ja
pelkäis hänen mainioitaan. Koska nyt Paardi huomaitsi, että pelko oli
niin yhteinen, kutsui hän kansan tygönsä, ja antoi heille seuraawaisen
julistuxen tiedoxi: -- Niin monta teistä -- sanoi hän, ja kaikki ne
jotka surkuttelit ja holhoit minua, kuopasa mahtawat olla pelkäämätä,
niin muodon kuin en minä aiwo nyt minun irralle päästyäni tehdä yhtään
wahingota yhellekkään teidän eläimistänne. Minä muistan hywin kyllä,
ja en ole sitä unhottanut, kutka ne olit, jotka minua ruokit, holhoit
ja annoit minulle ruokaa ja leipää wirwotuxexeni, ja tunnen minä kyllä
myös ne jotka minua kiwillä nakkelit. Ja minä olen ainoastansa nijtten
wihollinen, jotka oliwat minun wiholliseni.
_Oppi_. Ei yhtään nijn williä petoa, joka ei hywäin töiden kautta
masennu; joka häwäisee ulos monta ihmistä jotka maxaa ja palkitsee
hywän pahalla, ja metsän-petojen Skoulusa tarwihtewat oppia
ihmillisyyttä. Muutoin on sananlasku: Ei wanha suola janota. Se on,
entisiä hywiä töitä ei kirjoiteta ylös muisto kirjoihin. Seneca.