Eikä ollut enää minulle edellisyyttä eikä jälkeisyyttä, vaan minä
näin samalla hetkellä yhdellä kertaa sen, mitä ihmiset heikolla ja
puutteellisella kielellään sanovat menneisyydeksi, nykyisyydeksi ja
tulevaisuudeksi.
Ja kaikki tuo oli vain yhtä, ja kuitenkin, sanoakseni mitä näin, minun
täytyy laskeutua jälleen alas ajan helmaan, minun täytyy puhua ihmisten
heikkoa ja puutteellista kieltä.
Ja koko ihmiskunta oli minusta kuin yksi ainoa ihminen.
Ja tämä ihminen oli tehnyt paljon pahaa, vähän hyvää, oli tuntenut
paljon tuskia, vähän iloja.
Ja hän virui siinä kurjuudessaan maan päällä, joka milloin oli
jäässä, milloin polttavan kuuma, laihana, nälkiintyneenä, kärsivänä,
riutumuksen ja kouristusten lamauttamana, kahleiden painamana, jotka
oli taottu hornan henkien asunnossa.
Hänen oikea kätensä oli pannut kahleisiin hänen vasempansa, ja hänen
vasen kätensä hänen oikeansa, ja pahoissa unissaan oli hän niin
kierinyt kahleissaan, että koko hänen ruumiinsa oli niiden peittämänä
ja pusertamana.
Sillä niin pian kuin ne vain koskettivatkin häntä, niin ne tarttuivat
hänen ihoonsa kuin kiehuva lyijy; ne painuivat hänen lihaansa eivätkä
enää lähteneet siitä irti.
Ja siinä oli nyt ihminen, minä tunsin sen.
Ja katso! Valon säde lähti Idästä, ja rakkauden säde Etelästä, ja
voiman säde Pohjoisesta.
Ja nämä kolme sädettä yhtyivät tuon ihmisen sydämen päällä.
Ja kun valon säde lähti, niin ääni sanoi: "Jumalan poika, Kristuksen
veli, tiedä se, mitä sinun tulee tietää."
Ja kun rakkauden säde lähti, niin ääni sanoi: "Jumalan poika,
Kristuksen veli, rakasta ketä sinun tulee rakastaa."
Ja kun voiman säde lähti, niin ääni sanoi: "Jumalan poika, Kristuksen
veli, tee se, mitä tulee tehdä."
Ja kun nuo kolme sädettä olivat yhtyneet, niin nuo kolme ääntä yhtyivät
myöskin, ja niistä muodostui yksi ainoa ääni, joka sanoi: "Jumalan
poika, Kristuksen veli, palvele Jumalaa ja palvele ainoastaan häntä
yksin."
Ja silloin se, mikä minusta siihen asti oli näyttänyt vain yhdeltä
ihmiseltä, oli minusta kuin suuri joukko kansoja ja kansakuntia.
Ja ensimmäinen katseeni ei ollut pettänyt minua, eikä toinen myöskään
minua pettänyt.
Ja nämä kansat ja kansakunnat heräsivät tuskiensa vuoteella ja
rupesivat sanomaan toisilleen:
"Mistä tulevat meidän kärsimyksemme ja meidän riutumuksemme ja nälkä ja
jano, jotka meitä kiusaavat, ja kahleet, jotka painavat meidät maahan
ja painuvat lihaamme?"
Ja heidän ymmärryksensä aukeni, ja he ymmärsivät, että Jumalan poikia,
Kristuksen veljiä ei ollut heidän isänsä tuominnut orjuuteen ja että
tämä orjuus oli kaikkien heidän kärsimystensä lähde.
Jokainen senvuoksi koetti murtaa kahleensa, mutta se ei yhdellekään
onnistunut.
Ja he katselivat toisiansa syvästi säälien, ja kun rakkaus oli heissä
elävä, sanoivat he toisilleen: "Meissä liikkuu kaikissa sama ajatus.
Miksikä meillä ei olisi kaikilla sama rohkeus? Emmekö kaikki ole saman
Jumalan poikia ja saman Kristuksen veljiä? Pelastakaamme itsemme tahi
kuolkaamme yhdessä!"
Ja sen sanottuaan he tunsivat itsessään jumalallisen voiman, ja minä
kuulin heidän kahleensa ryskien murtuvan, ja he taistelivat kuusi
päivää niitä vastaan, jotka olivat panneet heidät kahleisiin, ja
kuudentena päivänä he pääsivät voittajiksi, ja seitsemäs oli levon
päivä.
Ja maa, joka oli kuiva, vihannoi jälleen, ja kaikki saattoivat syödä
sen hedelmiä ja tulla ja mennä kenenkään heille sanomatta: "Mihin
menette? Tästä ei ole lupa kulkea."
Ja pienet lapset poimiskelivat kukkia ja toivat ne äidilleen, joka
hymyili heille lempeästi.
Eikä ollut köyhiä eikä rikkaita, vaan kaikilla oli runsaasti, mitä he
tarvitsivat, sillä kaikki rakastivat toisiansa ja auttoivat toisiansa
niinkuin veljet.
Ja ääni, ikäänkuin enkelin ääni, kaikui taivaissa: "Kunnia olkoon
Jumalalle, joka on antanut sovun, rakkauden, voiman lapsillensa! Kunnia
olkoon Kristukselle, joka on antanut jälleen vapauden veljillensä!"