Ranskan suuri vallankumous oli tehnyt lopun siitä ulkonaisesta,
aineellisesta mahdista, joka katolisella kirkolla ja papistolla
sisäisestä, siveellisestä rappeutumisestaan huolimatta oli siihen asti
maassa ollut. Syvimmillään oli Ranskan kirkon alennustila, kun v. 1793
katolinen jumalanpalvelus lakkautettiin ja Järjenpalvelus asetettiin
sijalle. Mutta siitä pitäen alkoikin kirkko ponnistella tästä tilasta
jälleen noustakseen. Sen ja valtiovallan välillä alkoi pitkällinen
taistelu. Napoleonin aikana ei kirkolla ollut tässä taistelussa
suurtakaan menestyksen mahdollisuutta. Hänen paavi Pius VII:n kanssa
solmimansa konkordaatti tosin säännösteli kirkon ja valtion välisen
suhteen, mutta jätti papiston sivistyksellisen ja yhteiskunnallisen
vaikutusvallan vielä varsin niukaksi. Mutta Bourbonien palattua koitti
papiston pyrkimyksille suotuisampi aika. Jo heti uuden kuningasvallan
alkuvuosina saatiin aikaan useita kirkon asemaa parantavia ja papiston
vaikutusvaltaa lisääviä lakeja. Ja papisto käytti otollisia olosuhteita
hyväkseen, ajaakseen asiaansa toisinkin keinoin. Se perusti kouluja,
veljeskuntia ja hyväntekeväisyyslaitoksia ja taisteli sanomalehdistössä
ja kirjallisuudessa aatteittensa puolesta. Eturivin mies tässä
taistelussa oli muiden muassa _Hugues Félicité Robert de Lammenais_.
[Seikkaperäisempiä tietoja Lamennaisin elämästä ja teoksista antaa A.
Rosendalin kirjanen: _Lamennais_, erään katolisen papin elämänkehitys,
Oulu 1919.]
Hän oli syntynyt v. 1782 Saint Malon kaupungissa Bretagnessa. Isä
oli laivanvarustaja. Pojan aikaisin ilmenevät henkiset lahjat saivat
isän suunnittelemaan hänelle tulevaisuutta hengellisen säädyn
miehenä ja lähettämään hänet pappisseminaariin. Elämä ja kasvatus
tässä laitoksessa oli pojalle tehokkaana valmistuksena hänen
tulevaan tehtäväänsä. Se kehitti hänessä bretagnelaiselle luontaista
toimintatarmoa ja ritarillista rakkautta heikomman asiaan ja lisäsi
näihin ominaisuuksiin itsensäkieltämisen voiman, joka tekee miehen
kykeneväksi uhraamaan yksilöllisen etunsa, kun hänen ajamansa asia sitä
vaatii.
Lamennais oli 18. vuosisadan lapsi. Sen ajan suurten filosofien ateismi
tosin oli hänen synnynnäiselle bretagnelaiselle uskonnollisuudelleen
vastenmielinen, mutta heidän vilpitön ja lämmin ihmisystävyytensä
oli tehnyt häneen mitä syvimmän vaikutuksen. Verratessaan nyt
seminaarielämän hiljaisina mietiskelyn hetkinä näitä ihmisystävyyden
aatteita siihen tapaan, jolla vallankumous oli yrittänyt ne
toteuttaa, hän kauhistui niitä hirvittäviä keinoja, joita oli siihen
tarkoitukseen käytetty. Hengen asian tuli hänen vakaumuksensa
mukaan taistella ja voittaa vain hengen aseilla. Nämä aseet tarjosi
ihmisille uskonto, katolisuus. Katolisen kirkon kutsumuksena oli koko
ihmiskunnan sulattaminen yhdeksi suureksi veljesseurakunnaksi ja
lähimmäisenrakkauden maailmanvaltakunnan perustaminen. Että kirkko
siihen asti ei ollut täyttänyt tätä tehtäväänsä, siihen oli hänestä
syynä mahdin, auktoriteetin puute. Tämän mahdin ja vallan hankkiminen
kirkolle, kirkon kehittäminen todella koko maailmaa ohjaavaksi
voimaksi, se oli korkein tehtävä, minkä ihminen saattoi itselleen
valita. Ja Lamennais valitsi sen omakseen ja teki siitä elämänsä
periaatteen.
Näine vakaumuksineen ja periaatteineen hän lähti seminaarista. Papin
uralle antautuminen, riippumattoman asemansa uhraaminen, arvelutti
häntä kauan. Vasta v. 1816 hän vihitytti itsensä papiksi. Jo 1808 oli
ilmestynyt hänen ensimmäinen tutkielmansa: _Reflexions sur l’etat
de l’Église en France pendant le XVIII:e siècle et sur sa situation
prèsente_ (Mietteitä Ranskan kirkon tilasta 18. vuosisadalla ja sen
nykyisestä asemasta), jossa hän ajaa rohkeasti sitä aatetta, että
kirkko, Jumalan sijaisena maan päällä, on valtiollisten yhdyskuntain
yläpuolella oleva mahti, jota ei saa alistaa maallisten lakien
alaiseksi, vaan joka päinvastoin on oikeutettu laatimaan maailmalle
lakeja. Yhtä rohkeata kuin tämä tutkielman asiallinen sisällys oli se
kieli, jota Lamennais siinä käytti. Molemmat herättivät keisarillisen
poliisin huomion, ja kirjanen takavarikoitiin. Seurauksena siitä oli,
että Lamennaisista tuli entistä jyrkempi Napoleonin vallan vastustaja;
hän liittyi läheisesti rojalistiseen, Bourbonien asiaa ajavaan
puolueeseen. Ja tästä taas seurasi, että hän Napoleonin palattua
Elbasta katsoi parhaaksi poistua Ranskasta. Hän lähti Englantiin ja
eleli siellä sangen niukoissa oloissa, kunnes Napoleonin lopullisesti
kukistuttua saattoi palata Ranskaan.
Kotiuduttuaan Lamennais ryhtyi jatkamaan aloittamaansa taistelua,
julkaisten v. 1817 ensimmäisen nidoksen kuulua tutkielmaansa:
_Essai sur l’Indifférence en matière de Religion_ (Tutkielma
välinpitämättömyydestä uskonnon asioissa), jonka toinen nidos ilmestyi
v. 1823. Kaikella vakaumuksensa voimalla, kaikella tunteensa lämmöllä,
runollisen tyylinsä ja kielensä tenholla hän siinä todistelee, että
ihminen ei voi erehtyväisellä järjellään löytää totuutta, jonka
vain jumalallinen ilmoitus voi paljastaa, että hän siis tarvitsee
auktoriteettiuskoa, että hänen on omaksi parhaakseen alistuttava kirkon
korkeimman auktoriteetin, paavin, erehtymättömäin päätösten alaiseksi.
Totuus voi olla vain yksi, siis täytyy myös olla vain yksi oppi ja yksi
kirkko, ja se on katolinen. Se valtio, joka ei kaikin tavoin kannata ja
tue sitä, vaan sallii erilaisia oppeja, tekee rikoksen. Uskonnollisesta
suvaitsevaisuudesta ja leväperäisyydestä on seurauksena valtiollisen
ja uskonnollisen järjestyksen tuho; vain uskonnon ykseys voi siltä
varjella. On siis jo aika tunnustaa kirkon ylipaimen, paavi, myöskin
ruhtinasten ja kansojen ylimmäksi herraksi.
Ultramontaaninen puolue tervehti Lamennaisin teosta ihailulla ja
riemulla, ja paavi tarjosi hänelle kardinaalinarvoa palkinnoksi; hän
ei kuitenkaan suostunut tarjoukseen, vaan katsoi voivansa entisessä
asemassaan parhaiten vaikuttaa kirkon hyväksi. Ranskan hallitus
sitävastoin oli kaikkea muuta kuin halukas luopumaan konkordaatista
ja tunnustamaan paavin kaikkivaltaa. Lamennais haastettiin oikeuteen,
joka kuitenkin tuomitsi hänet vain vähäpätöiseen sakkorangaistukseen.
Bourboneja kannattavain piirien ja hänen välinsä kylmenivät nyt
tuntuvasti, ja kun heinäkuun kumous oli tehnyt Bourbonien vallasta
lopun, toivoi Lamennais ajan vihdoin olevan otollisen ratkaisevalle
toiminnalle kirkon hyväksi.
Saadakseen mielipiteensä leviämään mitä laajimpiin piireihin, hän
perusti yhdessä muutamain hengenheimolaistansa kanssa _L’Avenir_
(Tulevaisuus) nimisen sanomalehden, jossa nyt alettiin mitä
voimakkaimmin saarnata oppia kirkon itsenäisyydestä ja kehoittaa
papistoa luopumaan valtiosta, paavia rikkomaan välinsä ruhtinasten
kanssa. Kansan tuli siitä lähtien olla kirkon tukena; ja päämaalina,
johon kirkon oli pyrittävä, oli oleva oikeuden ja rakkauden valtakunnan
perustaminen maan päälle, ihmisten ja kansojen yhdistäminen suureksi
perheeksi, yksimieliseksi veljesseurakunnaksi. Huomattava on,
että Lamennais siis ei pidä uskonnollisten pyrintöjen lopullisena
tarkoituksena kirkkoa itsessään, vaan sen aikaansaatavaa ihmisten
veljestymistä ja ihmiskunnan siten saavutettua onnea.
Mutta Roomassa ei suinkaan oltu valmiita hyväksymään _L’Avenir_-lehden
rajua toimintaohjelmaa. Lehti oli m.m. lämpimästi puoltanut paino- ja
omantunnonvapautta, ja sitäpaitsi osoittanut myötätuntoa sellaisille
ilmiöille valtiollisella alalla kuin Puolan vapaustaistelulle. Sen
ohjelma oli aivan liian vapaamielinen ja kansanvaltainen paavin
hyväksyttäväksi. Tämän huomattuaan Lamennais lakkautti lehtensä ja
lähti. Roomaan ajamaan mieskohtaisesti asiaansa. Mutta paavi otti hänet
hyvin kylmästi vastaan. Hänen ei sallittu edes esittääkään asiaansa.
Tyhjin toimin hän sai lähteä paluumatkalle, ja Münchenissä tapasi hänet
sitten paavin paimenkirje, jossa omantunnon- ja painovapaudesta y.m.
vapaamielisistä aatteista lausuttiin mitä jyrkin hylkäystuomio, ja
jokainen väite tätä paavin ratkaisua vastaan leimattiin rikokseksi.
Lamennais oli siten saanut kokea elämänsä suurimman, katkerimman
pettymyksen. Kirkko, jonka hyväksi hän oli kaiken työnsä uhrannut ja
kaikin voimin taistellut, hylkäsi hänet. Mutta hän ei kuitenkaan vielä
ollut kypsynyt rikkomaan välejänsä kirkon, henkisen äitinsä kanssa. Hän
alistui, palasi Pariisiin ja siirtyi sieltä yksinäisyyteen Bretagneen,
La Chênaie-nimiselle maatilalleen. Siellä hän, lopulla vuotta 1833,
kirjallisesti sitoutui noudattamaan paavin paimenkirjeessään lausumia
periaatteita. Mutta siellä hän myöskin sai rauhaa selvitellä häntä
kohdanneen iskun synnyttämät ristiriitaiset ajatuksensa ja tunteensa,
hänelle kirkastui vähitellen jälleen kaikkeen kauneuteensa hänen
nuoruutensa ihanne: puhdistetun kristillisyyden avulla aikaansaatava
ihmiskunnan vapautuminen ja veljestyminen, ja hän sanoutui irti
kirkosta, joka ei tahtonut toteuttaa tätä ihannetta. Hänen luopumisensa
kirkosta oli siis täydessä sopusoinnussa hänen menneisyytensä ja
entisten vakaumustensa kanssa; se vain purki liiton, joka oli käynyt
hyödyttömäksi. Hänen uskonsa oli, kuten Renan on sanonut, aina ollut
pikemmin poliittista ja moraalista kuin dogmaattista ja tieteellistä
laatua. Ja senvuoksi hän saattoi täydellä syyllä antaa sille
teokselleen, jonka tuli todistaa hänen luopumisensa kirkosta, nimen
_Paroles d’un croyant_ (Uskovaisen sanoja).
Se ilmestyi keväällä 1834 ja herätti heti kaikkialla mitä suurinta
huomiota, toisaalla ihailua, toisaalla vihastusta. Varsinkin
yhteiskunnan vähäväkiset sitä ilolla tervehtivät, vaikutusvaltaiset
piirit ja vallanpitäjät siitä närkästyivät, ja pian sen ilmestymisen
jälkeen paavi sen ankarasti tuomitsi ja kirosi. Jälkimaailmallekin se
on jäänyt kuuluimmaksi ja tunnetuimmaksi Lamennaisin teoksista.
Yhteiskunnan vähäväkisten, kaikkien onnettomain, kärsiväin ja
sorrettujen asiaa Lamennais tässä kirjasessaan on ottanut ajaaksensa
heidän sortajiaan vastaan, heitä hän tahtoo lohduttaa, heissä herättää
tulevaisuuden toivoa, heille saarnata rakkauden evankeliumia, heille
osoittaa, kuinka he seuraamalla Kristusta, noudattamalla hänen
yksinkertaisia pääkäskyjään, voittamalla itsekkyyden, rakastamalla
lähimmäistään niinkuin itseään ja enemmän kuin itseään, liittymällä
yhteen ja tukemalla toisiaan voivat perustaa uuden, onnellisen
yhteiskunnan, jossa ei enää ole oleva pieniä ja suuria, köyhiä ja
rikkaita, orjia ja herroja, sorrettuja ja sortajia, vaan jossa
tasa-arvoisuus, vapaus, turvallisuus, rauha ja tyytyväisyys on
vallitseva.
Jos meidän on lausuttava arvostelumme tästä Lamennaisin teoksesta
ensinnäkin sen asialliseen sisällykseen nähden, niin tulee ennen
kaikkea muistaa, että yhteiskunnan pohjakerrosten olot hänen aikanaan
olivat paljoa nurjemmat ja kurjemmat kuin meidän päivinämme. Saatamme
siis hyvin ymmärtää sen synkän surun, jolla hän puhuu köyhälistöstä,
sen syvän säälin, jota hän tuntee sitä kohtaan, samoin sen leimuavan
vihan, jota hän purkaa vallanpitäjiä, tyranneja ja kuninkaita ja
ylimmäisiä pappeja vastaan. Toiseksi on huomattava, että hänen
teoksensa ei ole tyynesti ja puolueettomasti harkitsevan tiede-
tahi valtiomiehen, vaan innoittuneen runoilijan tuote, se ei ole
syntyisin päästä, vaan sydämestä, ja sydämen voimat — viha ja
rakkaus — siinä puhuvat. Sen eteemme luomat kuvat ovat haltioituneen
profeetan näkyjä, jonka silmä ei eroita ihmisissä muuta kuin jyrkästi
toisilleen vastakkaisia tyyppejä: hyviä ja pahoja, sysimustia ja
lumivalkeita, uhreja ja teloittajia, perkeleitä ja enkeleitä,
jollaisia todellisuudesta saisi turhaan etsiä. Ei siis ihme, jos hänen
esityksensä tuntuu meistä silloisiinkin oloihin nähden liioittelevalta,
subjektiiviselta, yksipuoliselta. Mielestämme ei ole kiellettävissä,
että Lamennais teoksessaan paikoitellen tekee melkolailla
agitaattorimaisen vaikutuksen. Hän tuskin voinee saada ajattelevaa
lukijaa vakuutetuksi siitä, että yhteiskunnallisten kysymysten,
yhteiskuntajärjestyksen vaikean probleemin, tyydyttävä ratkaisu olisi
todellisessa elämässä läheskään niin yksinkertainen asia kuin miksi hän
sen teoksessaan edellyttää.
Tämän asiallisen puolen ollessa puheena on vielä mainittava, että siinä
on kohtia, jotka antoivat hänen vastustajilleen aihetta väitteeseen,
että hän oli sosialisti. Ja kieltämätöntä onkin, että hänen
suosittelemansa patriarkaalinen omaisuuden yhteisyys ja tasa-arvoisuus
on ainakin hyvin lähellä sosialistisia teorioja omaisuuden
tasaisemmasta jaosta. Itse hän kuitenkin jyrkästi torjui syytöksen ja
lisäsi sen johdosta kirjansa myöhempiin painoksiin erikoisen luvun (X),
jossa hän ankarasti tuomitsee "rosvouksen", tarkoittaen sillä juuri
tuota omaisuuden tasaamista. Ja muualla hän on lausunut ehdottoman
hylkäystuomionsa sosialistisesta yhteiskuntajärjestelmästä. Hänen
vakaumuksensa mukaan se toteutettuna alentaisi ihmiset koneiksi ja
painaisi heidät orjuuteen, jonka vertaista ei ennen ole nähty.
Kirjasen runollisen, profeetallisen sisällyksen mukainen on sen
esitystapa ja kielellinen muoto. Kirjailijan sanoja kannattaa
kaikkialla mitä vilpittömin ja todellisin tunne, hehkuva intohimo,
suurenmoinen paatos, joka ei hetkeksikään tee onttoa vaikutusta.
Ukkosena jyrisee hänen vihansa ääni, ja mitä vienoimpana musiikkina
soivat hänen rakkautensa, hänen hellyytensä ja säälinsä sävelet. Ja
suorastaan mestarillisella, nerokkaalla tavalla hän tyylillisesti
ja kielellisesti jäljittelee eräitä Raamatun kirjoja. Profeettain,
psalmien ja ilmestyskirjan runollinen ja rytmillinen proosa on mennyt
niin hänen veriinsä, että hän käyttelee sitä niinkuin omaa luonnollista
ajatustensa ilmaisumuotoa.
_Paroles d'un croyant_ teoksellaan Lamennais oli lopullisesti
katkaissut suhteensa katoliseen kirkkoon, ja vuosi vuodelta laajeni
sitten se juopa, joka hänet eroitti siitä ja myöskin valtiovallan
edustajista. Väsymättä jatkoi hän taisteluaan. Yhä kauemmas kirkon
dogmaattisuudesta poikkeavat hänen uskonnolliset mielipiteensä, ja
yhä kansanvaltaisemmaksi kehittyy hänen valtiollinen kantansa. Hän
ajaa yhteiskunnan uudistamisen asiaa. Kun kirkko ja valtio eivät tahdo
uudistuksia, niin kansan on otettava asiansa omiin käsiinsä. Hänen
runsaasta myöhemmästä kirjallisesta tuotannostaan koskettelemme tässä
vain aivan lyhyesti pääkohtia.
Paavin pannanjulistukseen Lamennais vastasi 1836 arvokkaasti, selvästi
ja jyrkästi _Affaires de Rome_ (Rooman asioita) nimisellä teoksellaan.
Kuuluimpia hänen teoksistaan on seuraavana vuonna ilmestynyt pieni
_Le livre du Peuple_ (Kansan kirja), eräänlainen yhteiskuntaelämän
katkismus. Kahta vuotta myöhemmin julkaistu lentokirjanen _De
l'esclavage moderne_ (Nykyaikaisesta orjuudesta) on siitä merkillinen,
että tekijä siinä voimakkain sanoin ajaa yleisen äänioikeuden pikaista
toteuttamista. Hallituksen kimppuun kiivaasti hyökkäävän _Le pays
et le gouvernement_ (Maa ja hallitus) lentokirjasen ilmestymisestä
1840 oli seurauksena, että Lamennais sai viettää vuoden vankilassa.
Siellä kirjoittamassaan kirjasessa _Du passé' et de l’avenir du
peuple_ (Kansan menneisyydestä ja tulevaisuudesta) hän edellä lyhyesti
mainitsemaamme suuntaan selittää kantansa sosialismiin nähden. Vuonna
1840 ilmestyi myöskin kolme nidosta _Esquisse d'une philosophie_
(Filosofian luonnos) nimistä suurta teosta, jossa Lamennais tahtoo
järjestelmällisesti esittää sen maailmankuvan, jonka hän ajattelullaan
vuosikymmenien kuluessa oli itselleen luonut; neljäs nidos ilmestyi
v. 1846, mutta teos jäi kuitenkin keskeneräiseksi. Se todistaa ehkä
enemmän runoilijan voimakasta ja lennokasta mielikuvitusta kuin
filosofin ankaran loogillista ajattelua.
Yhteiskunnallisia kysymyksiä käsittelevillä kirjoitelmillaan
Lamennais oli osaltaan tuntuvasti valmistanut maaperää 1848 vuoden
vallankumoukselle. Sen jälkeen valittiin hänet kansanedustajaksi, mutta
sellaisena hän ei herättänyt huomiota eikä saanut vaikutusta. Toinen
tasavalta tuotti hänelle pettymyksiä. Se ei ollut sitä kansanvaltaa,
jonka hyväksi hän oli työskennellyt. Napoleonin vallankaappaus v. 1851
sai hänet sitten vetäytymään kokonaan pois valtiollisen toiminnan
näyttämöltä. Hän etsi mielelleen viihdykettä runouden maailmasta ja
vietti viimeiset elinvuotensa ranskantamalla lempirunoilijansa Danten
_Jumalaisen näytelmän_.
Vuonna 1854 päättyivät hänen päivänsä. Viimeiseen asti jäykkä vanhus
pysyi uskollisena uskonnollisille vakaumuksilleen, taipumatta
sovintoon katolisen kirkon kanssa. Vain harvat ystävät pääsivät
järjestyksenvalvojain luvalla saattamaan hänet Père Lachaisen
hautausmaalle hänen viimeiseen leposijaansa, jolle vainajan tahdon
mukaisesti ei pystytetty minkäänlaista muistomerkkiä. Lämminsydäminen,
jaloluontoinen, epäitsekäs, yleväaatteinen taistelija oli elämän
pettymyksistä päässyt rauhaan.
_Suomentaja_.