Mr Reginald Dimmock osottautui, kovin nuoresta iästään huoli

LOISTOHOTELLI BABYLON

Romaani

Kirj.

ARNOLD BENNETT

Suomennos

Helsingissä,

Kustannus Oy Minerva,

1923.

SISÄLLYS:

I. Miljoonamies ja hovimestari.

II. Kuinka Mr Racksole sai päivällisensä.

III. Kello kolme aamulla.

IV. Ruhtinaan tulo.

V. Mitä Reginald Dimmockille tapahtui.

VI. Kultasalissa.

VII. Nella ja ruhtinas.

VIII. Paroonittaren saapuminen ja lähtö.

IX. Kaksi naista ja revolveri.

X. Merelle.

XI. Hovipanttilainaaja.

XII. Rocco ja huone N:o 111.

XIII. Loistokerroksen makuukammiossa.

XIV. Rocco vastaa muutamiin kysymyksiin.

XV. Seikkailun loppu purjealuksessa.

XVI. Punahattuinen nainen.

XVII. Eugen-herttua pääsee vapaaksi.

XVIII. Yöllä.

XIX. Ruhtinaallisia vieraita loistohotelli Babylonissa.

XX. Mr Sampson Levi sanoo jäähyväiset Eugen-herttualle.

XXI. Felix Babylonin paluu.

XXII. Grand Babylonin viinikellarissa.

XXIII. Lisää tapahtuma kellarissa.

XXIV. Viinipullo.

XXV. Höyrypursi.

XXVI. Öinen takaa-ajo ja katupoika.

XXVII. Tom Jacksonin tunnustus.

XXVIII. Vielä kerran loistokerroksen makuukammio.

XXIX. Theodore Racksole kutsutaan avuksi.

XXX. Loppu.

I.

MILJOONAMIES JA HOVIMESTARI.

-- Mitä saan tarjota?

Jules, Grand Babylonin kaikkivaltias hovimestari kumarsi kohteliaasti

vilkkaalle, keski-ikäiselle herrasmiehelle, joka juuri oli tullut

tupakkahuoneeseen ja istuutunut korituoliin lähinnä kasvihuonetta

olevaan nurkkaukseen. Kello oli viittätoista vailla kahdeksan

tavattoman helteisenä kesäkuuniltana, ja päivällistarjoilun piti juuri

alkaa Grand Babylonissa. Kaikenkokoisia, -ikäisiä, eri kansallisuuksiin

kuuluvia miehiä, kaikki moitteettomissa seurustelupuvuissa, istui

hajallaan ylt'ympäri isossa, hämärässä huoneessa. Heikko kukkien

tuoksu ja suihkukaivon lirinä tunkeutui kasvihuoneesta. Tarjoilijat,

Jules'in silmälläpitäminä, liikkuivat äänettömästi paksuilla

itämaisilla matoilla vastaanottaen ja suorittaen tilaukset tuolla

arvokkaanjuhlallisella ilmeellä, jolla vain oikeat ensiluokkaiset

tarjoilijat ymmärtävät esiintyä. Kaikkialla vallitsi eräänlainen

ylevän tyyneyden ja levollisuuden tuntu, joka oli Grand Babylonille

ominainen. Näytti aivan mahdottomalta, että mitään sellaista saattaisi

tapahtua, joka häiritsisi olemassaolon rauhallista, ylimyksellistä

yksitoikkoisuutta tässä erinomaisesti hoidetussa laitoksessa. Kuitenkin

oli valtavin mullistus, mikä koskaan oli sattunut Grand Babylonissa,

tapahtuva tänä samana iltana.

-- Mitä saan tarjota? toisti Jules, ja tällä kertaa hänen äänessään

oli juhlallinen tyytymättömyyden vivahdus; hän ei ollut tottunut

puhuttelemaan vierasta kahta kertaa.

-- Jahah! sanoi vilkas, keski-ikäinen mies ja katsahti lopulta häneen.

Ollen suloisen tietämätön siitä, kuka tuo suuri Jules oli, hän antoi

harmaitten silmiensä loistaa hymyilevinä huomatessaan tarjoilijan

kasvojenilmeen.

-- Tuokaa minulle "enkelinmuisku", hän sanoi.

-- Anteeksi, herraseni?...

-- Tuokaa minulle "enkelinmuisku" ja tehkää se pian, olkaa hyvä.

Muutamaa minuuttia myöhemmin tuon vilkkaan, keski-ikäisen herrasmiehen

maistellessa "enkelinmuiskuansa" istui Jules neuvottelemassa miss

Spencer'in kanssa, joka hoiti Grand Babylonin konttoria ja joka oli

yhtä tunnettu ja yhtä tärkeä kuin itse Jules. Useimmissa nykyaikaisissa

ravintoloissa on miespuolinen kirjanpitäjä, joka valvoo konttoria.

Mutta Grand Babylon kulki omia teitään. Miss Spencer oli ollut

kirjanpitäjänä melkein siitä saakka kuin Grand Babylon kohotti

paksut savupiippunsa taivasta kohti ja hän säilytti paikkansa

muitten ravintolain oikuista huolimatta. Aina erinomaisen siististi

puettuna yksinkertaiseen mustaan silkkihameeseen pienine jalokivisine

rintaneuloineen, moitteettomine kalvosimineen ja käherrettyine,

vaaleine hiuksineen, hän nyt näytti melkein samanlaiselta kuin

vuosikausia sitten. Hänen ikäänsä ei tiennyt kukaan muu kuin hän

itse ja kenties eräs vielä, mutta kukaan ei siitä pitänyt lukuakaan.

Hänen vartalonsa viehättävät ja kiehtovat ääriviivat olivat

moitteettomat. Hän oli hyödyllinen koriste-esine, jonka omistamisesta

mikä ravintola tahansa olisi saattanut viattomasti ylpeillä. Hänellä

ei ollut vertaistaan osotekalenterin, laivakulkujen, teatterien ja

varieteenäytäntöjen ohjelmien tuntemisessa, eikä hän siitä huolimatta

koskaan matkustanut eikä käynyt teattereissa eikä varieteessa.

-- Kuka on n:o 107? kysyi Jules tältä mustapukuiselta naiselta.

Miss Spencer tarkasteli kirjojansa.

-- Mr Theodore Racksole New Yorkista.

-- Minä luulinkin häntä joksikin new-yorkilaiseksi, sanoi Jules lyhyen,

merkitsevän vaitiolon jälkeen, mutta hän puhuu englanninkieltä yhtä

hyvin kuin te tai minä. Sanoo tahtovansa "enkelinmuiskun". Pidänpä

huolen siitä, että hän ei jää tänne kovin kauaksi.

Miss Spencer hymyili Vastaukseksi. Päähänpisto nimittää Theodore

Racksolea "joksikin new-yorkilaiseksi" miellytti hänen taipumustaan

leikillisyyteen, jota taipumusta hän ei kokonaan ollut vailla. Hän

tiesi luonnollisesti, ja hän tiesi Julesinkin tietävän, että tämän

Theodore Racksolen täytyi olla tuo ainutlaatuinen ja ainoa Theodore

Racksole, kolmas järjestyksessä Yhdysvaltain, ja siis luultavasti

myöskin koko maailman rikkaista miehistä. Mutta siitä huolimatta

hän heti asettui Jules'n puolelle. Aivan samoin kuin oli olemassa

vain yksi Racksole, oli olemassa myöskin vain yksi Jules, ja miss

Spencer yhtyi vaistomaisesti jälkimäisen suuttumukseen sen johdosta,

että joku, olipa kuka hyvänsä, miljoonamies tai keisari, rohkeni

esiintyä kyllin pöyhkeästi pyytämällä "enkelinmuiskua" Grand Babylonin

rajapyykkien sisällä. Ravintolamaailmassa puhuttiin yleisesti, että

Grand Babylonissa, omistajaa lukuunottamatta, oli kolme jumalaa

-- Jules, hovimestari, miss Spencer ja, mahtavin kaikista, Rocco,

kuuluisa keittiömestari, joka ansaitsi kaksituhatta puntaa vuosittain

ja omisti pienen linnan Luzern-järven rannalla. Kaikki Northumberland

Avenuella ja Thamesin rannalla sijaitsevat suuret ravintolat olivat

koettaneet houkutella Roccoa Grand Babylonista, mutta menestyksettä.

Rocco käsitti vallan hyvin, että ei hänkään voinut kohota korkeammalle

kuin keittiömestariksi Grand Babyloniin, joka, vaikka se ei koskaan

ilmoittanut itsestään sanomalehdissä eikä ollut minkään yhtiön oma,

kuitenkin helposti anasti kunniasijan Europan ravintolain joukossa --

sekä hintoihin, vieraisiin että siihen salaperäiseen ominaisuuteen

nähden, jota sanotaan "tyyliksi".

Jos oli olemassa jotakin, mikä enemmän kuin mikään muu ärsytti Grand

Babylonia -- niin sanoaksemme sai sen nostamaan niskakarvojaan -- oli

sen vertaaminen tai sekoittaminen johonkin amerikkalaiseen ravintolaan.

Grand Babylon oli amerikkalaisten tapojen jyrkkä vastustaja, mitä

ruokaan, juomaan ja sisustukseen tulee -- ennenkaikkea amerikkalaisten

juomain. Siitä saattaa ymmärtää Jules'in suuttumuksen, kun häntä

pyydettiin tarjoamaan mr Theodore Racksole'lle "enkelinmuisku".

-- Onko mr Theodore Racksolella ketään seuralaista? kysyi Jules jatkaen

keskusteluaan miss Spencerin kanssa. Hän pani halveksivan painon

vieraan nimen joka tavulle.

-- Miss Racksole -- hän asuu n:o 111:ssä.

Jules vaikeni sivellen vasenta poskipartaansa, joka peitti hänen

kiiltävän valkeaa kaulustaan.

-- Missä? kysyi hän omituisella korostuksella.

-- N:o 111:ssä. En voinut sille mitään. Ei ollut mitään muuta huonetta

siinä kerroksessa, johon olisi kuulunut kylpyhuone ja pukuhuone. Miss

Spencer puhui lepyttävällä ja anteeksipyytävällä äänellä.

-- Miksette sanonut mr Theodore Racksolelle ja miss Racksolelle,

ettemme voineet ottaa heitä vastaan?

-- Senvuoksi että Bobs oli kuulemassa.

Vain kolmen henkilön päähän koko maailmassa olisi pälkähtänyt herra

Felix Babylonista käyttää tuota leikillistä, mutta halventavaa

nimilyhennystä "Bobs". Nämä kolme olivat Jules, miss Spencer ja Rocco.

Jules oli sen keksinyt. Kenelläkään muulla kuin hänellä ei olisi ollut

kylliksi älykkyyttä ja rohkeutta sitä tehdä.

-- On parasta, että pidätte huolen siitä, että miss Racksole vaihtaa

huonetta tänä iltana, sanoi Jules hetken vaiettuaan. Ei, jättäkää

asia minun huolekseni. Minä hoidan sen. Au revoir! Kello on kolme

minuttia vailla kahdeksan. Minä otan hoitaakseni ruokasalin itse tänä

iltana. Ja Jules läksi, verkalleen ja miettiväisenä hykerrellen hienoja

valkeita käsiään. Hänen omituisuuksiinsa kuului hykertää käsiään

eriskummallisella kiertoliikkeellä, ja tämä toiminta ilmaisi, että oli

olemassa joku erikoinen kiihtymyksen aihe.

Täsmälleen kello kahdeksan tarjottiin päivällinen ravintolan

äärettömässä ruokasalissa, tuossa vaatimattomassa, mutta silti

oivallisessa, valkoisella ja kullalla koristetussa huoneessa. Pienen

pöydän ääressä erään ikkunan lähellä istui yksinäinen nuori nainen.

Hänen hameensa juoruili Parisista, mutta hänen kasvonsa puhuivat

epäämättömästi New-Yorkista. Ne olivat itsetietoiset ja hurmaavat

kasvot, naisen kasvot, joka oli tottunut kaikessa menettelemään

aivan oman mielensä mukaan; naisen, joka oli opettanut sadoille

rikkaille nuorille miehille käyttäytymistaidon ja joka, oltuaan noin

kahdenkymmenen vuoden ajan isänsä hemmoteltavana, oli kehittynyt

sille asteelle, että piti itseään kaikkien venäläisten itsevaltiaiden

naispuolisena vastineena. Sellaisia naisia syntyy vain Amerikassa,

mutta he saavuttavat täyden kukoistuksensa vasta Europassa, jota he

luulevat maanosaksi, minkä kohtalo on luonut heidän huvittelujaan

varten.

Ikkunan vieressä istuva nuori nainen vilkaisi tyytymättömänä

ruokalistaan. Sitten hän tarkasteli ruokasalia ympärillään, ja

ihaillessaan aterioitsevia hän tuli siihen johtopäätökseen, että itse

huone oli jokseenkin pieni ja kehnonpuoleinen. Sitten hän jälleen

vilkaisi ruokalistaan ja sanoi kauniita huuliaan nyrpistäen, ettei

näkynyt olevan mitään syötävää.

-- Olen pahoillani, että olen antanut sinun odottaa, Nella, sanoi

mr Racksole, peloton miljoonamies, joka oli rohjennut tilata

"enkelinmuiskun" Grand Babylonin tupakkahuoneessa. Nella -- hänen oikea

nimensä oli Helen -- hymyili pidättyvästi isälleen, pidättäen itselleen

oikeuden moittia häntä, jos se sattuisi hänen päähänsä pistämään.

-- Sinä tulet aina liian myöhään, isä, hän sanoi.

-- Vain vapaa-aikanani, hän lisäsi. Mitä täällä on syötävää?

-- Ei mitään.

-- Jotakin on tilattava. Minun on nälkä. En ole koskaan niin nälissäni

kuin oltuani oikein laiskana.

-- _Consommé Britannia_, Nella alkoi lukea ruokalistasta, _Saumon

d'Ecosse, Sauce Génoise, Aspics de Homard_. Voi taivas! Kukapa haluaisi

moisia kauheita ruokalajeja tällaisena iltana.

-- Mutta, Nella, hän huomautti, täällä on ruoka parasta, mitä Europassa

saa.

-- Kuule, isä, virkkoi Nella näennäisesti poiketen aineesta, oletko

unohtanut, että huomenna on syntymäpäiväni?

-- Olenko koskaan unohtanut syntymäpäivääsi, sinä tyttäristä kallein?

-- Ylimalkaan sinä olet ollut koko lailla tyydyttävä isä-ukko, sanoi

Nella hyväilevällä äänellä, ja sinua palkitakseni lupaan tänä vuonna

tyytyä halvimpaan syntymäpäiväkestitykseen, minkä koskaan olet minulle

tarjonnut. Mutta tahdon sen tänä iltana.

-- Noo, vastasi mr Racksole sellaisen isän kärsivällisellä

äänensävyllä, jonka Nella perinpohjin oli kasvattanut odottamaan mitä

yllätyksiä tahansa. -- Anna kuulua!

-- Ottakaamme häränkyljystä ja Bass-olutta [Bass ja Cissin suurten

panimojen olutta] päivälliseksi tänä iltana. Siitä tulee kerrassaan

mainio päivällinen. Olen oikein ihastunut siihen.

-- Mutta, Nella kultaseni, hän huudahti, häränkyljystä ja olutta

Felixillä! Se on mahdotonta! Sitäpaitsi ei nuorten naisten, jotka eivät

vielä ole kahtakymmentäkolmea vuotta täyttäneet, sovi juoda olutta.

-- Minä sanoin häränkyljystä ja Bass-olutta, ja mitä noihin

kahteenkymmeneenkolmeen vuoteen tulee, niin huomenna alan käydä

kahtakymmentäneljää.

Miss Racksole puri pieniä valkeita hampaitaan.

Heikko rykäisy kuului! Jules seisoi kumartuneena heitä kohti.

Puhtaasta seikkailunhalusta kaiketi hän itse oli ottanut tämän pöydän

hoitaakseen. Yleensä ei Jules'in ollut tapana omassa persoonassaan

ottaa osaa päivällistarjoiluun. Hänen oli vain tapana kulkea ympäri ja

tarkastaa, kuten kapteeni komentosillalla, perämiehen ollessa toimessa.

Ravintolan kantavieraat pitivät kunnianaan kun Jules joskus otti itse

palvellakseen heidän pöydässään.

Theodore Racksole epäröi silmänräpäyksen ja antoi sitten määräyksensä

oivallisesti teeskennellyllä välinpitämättömyydellä:

-- Häränkyljystä kahdelle ja pullollinen Bass-olutta. Tämä oli rohkein

teko, minkä Theodore Racksole koko elämänsä aikana oli tehnyt, vaikka

useammassa kuin yhdessä aikaisemmassa ahdingossa oli osoittanut

pelotonta rohkeutta.

-- Sitä ei ole ruokalistassa, herraseni, sanoi järkähtämätön Jules.

-- Yhdentekevä. Hankkikaa sitä. Me haluamme sitä.

-- Minä koetan.

Jules meni tarjoiluhuoneen ovelle ja palasi heti.

-- Mr Rocco pyytää sanomaan terveisiä ja ilmoittamaan, että hänen

valitettavasti on mahdotonta tarjota häränkyljystä ja Bass-olutta tänä

iltana.

-- Mr Rocco? kysyi Racksole huolimattomasti.

-- Mr Rocco, toisti Jules päättävästi.

-- Ja kuka on mr Rocco?

-- Mr Rocco on meidän keittiömestarimme, herraseni. Jules'in kasvoilla

oli ilme, kuin olisi häntä pyydetty selittämään kuka Shakespeare oli.

Molemmat miehet katsoivat toisiinsa. Tuntui uskomattomalta, että

Theodore Racksolea, tulenkestävää Racksolea, jolla oli 200 penikulmaa

rautatietä, useita kaupunkeja ja kuusikymmentä ääntä kongressissa,

uhmaisi palvelija, tai vieläpä kokonainen ravintola. Ja kuitenkin

oli asianlaita niin. Jules'in kasvoilla oli lujan miehen tyyni ilme,

miehen, joka on varma voitosta. Hänen kasvojenilmeensä sanoi: Sinä olet

voittanut minut kerran, mutta et tällä kertaa, ystäväiseni New Yorkista.

Mitä Nellaan tuli, niin hän tunsi isänsä ja aavisti mielenkiintoisia

tapahtumia, luottavaisesti odottaessaan kyljystään. Hänellä ei tuntunut

olevan nälkä ja hän jaksoi odottaa.

-- Anteeksi hetkiseksi, Nella, sanoi Theodore Racksole tyynesti,

palaan parin sekunnin kuluttua. Ja hän harppasi pitkin askelin ulos

ruokasalista. Ei kukaan huoneessaolijoista tuntenut miljoonamiestä,

sillä hän oli tuntematon Lontoossa, koskapa tämä oli hänen ensi

käyntinsä Europassa yli kahdenkymmenen vuoden aikana. Jos joku olisi

hänet tuntenut ja huomannut hänen kasvojensa ilmeen, olisi tämä joku

kenties pelännyt räjähdystä, joka olisi saattanut syöstä koko Grand

Babylonin Thames'iin.

Jules vetäytyi viisaasti kyllä nurkkaan. Hän oli ampunut panoksensa;

nyt oli vastustajan vuoro. Pitkä ja vaihteleva kokemus oli opettanut

Jules'ille, että vieras, joka yrittää kukistaa tarjoilijan, melkein

aina joutuu tappiolle. Tarjoilijalla on niin monta etua moisessa

taistelussa.

II.

KUINKA MR RACKSOLE SAI PÄIVÄLLISENSÄ.

Theodore Racksole meni suoraan ravintolan eteishalliin ja astui miss

Spencerin pyhäkköön.

-- Haluan tavata mr Babylonia hetkeäkään viivyttelemättä, hän sanoi.

-- Nimeni on Racksole -- Theodore Racksole.

-- New Yorkista? kysyi ääni ovelta hieman ulkomaalaiseen vivahtavalta

korostukselta.

Miljoonamies kääntyi nopeasti ympäri ja havaitsi jokseenkin lyhyen

miehen, jolla oli ranskalaisen ulkomuoto, paljas pää, harmaa parta,

pitkä, mallikelpoisesti leikattu kävelytakki, kapeisiin hopeavitjoihin

kiinnitetyt silmärillit ja siniset silmät, joissa näkyi sama viaton

kirkkaus kuin nuorella tytöllä.

-- Niitä on vain yksi, sanoi Theodore Racksole lyhyesti.

-- Haluatte puhua kanssani? virkkoi vastatullut.

-- Oletteko mr Felix Babylon? Mies kumarsi.

Tällä hetkellä haluan mieluummin puhua teidän kanssanne kuin kenenkään

muun kanssa maailmassa, virkkoi Racksole.

Viittaamalla pyysi mr Babylon miljoonamiestä seuraamaan sivukäytävään,

jonka päässä sijaitsi mr Babylonin yksityishuone, Ludvig XV:n aikaisia

huonekaluja ja seinäverhoja sisältävä ihmelaitos.

Ravintolanomistaja ja hänen vieraansa istuutuivat toisiaan vastapäätä.

-- Luin New Yorkin sanomalehdistä muutamia kuukausia sitten, alkoi

Theodore edes kurkkuaan selvittämättä, että tämä teidän ravintolanne,

mr Babylon, myytäisiin osakeyhtiölle, mutta näyttää siltä kuin ei

myynnistä olisi tullut mitään.

-- Ei, siitä ei tullut mitään, vastasi mr Babylon avomielisesti, ja

syy oli se, että välikädet aiotun yhtiön ja minun välilläni tahtoivat

ansaita suuren salaisen voiton kaupasta, mutta minä kieltäydyin

edistämästä sellaista voittoa.

He pysyivät vaatimuksessaan ja minä omassani, ja niin kauppa raukesi.

-- Olitteko tyytyväinen sovittuun hintaan?

-- Täysin.

-- Uskallanko kysyä, korkeako hinta oli?

-- Aiotteko ostaa, mr Racksole?

-- Haluatteko myydä, mr Babylon?

-- Haluan, eräillä ehdoilla, sanoi Babylon. Hinta oli neljäsataatuhatta

puntaa. Mutta myyn vain siliä ehdolla, että ostaja ei siirrä

kiinteimistöä yhtiölle korkeammasta hinnasta.

-- Tahdon vain tehdä teille yhden ainoan kysymyksen, mr Babylon, sanoi

miljoonamies. Kuinka suuri on voittonne suunnilleen ollut neljänä viime

vuonna?

-- Kolmekymmentäneljätuhatta puntaa vuosittain.

-- Silloin ostan sen, sanoi Racksole hymyillen tyytyväisenä, ja teidän

luvallanne vaihdamme kauppakirjat heti.

-- Teette päätöksenne nopeasti, mr Racksole. Mutta olette kenties

harkinnut tätä kysymystä pitemmän ajan.

-- Päinvastoin, sanoi Racksole kelloaan katsoen, olen harkinnut sitä

tasan kuusi minuuttia.

Felix Babylon kumarsi, ikäänkuin olisi ollut täysin tottunut rikkaan

miehen oikkuihin.

-- Hyvän maineen ihana etu on, Racksole jatkoi, siinä, ettei tarvitse

vaivata itseään valmistelevilla selityksillä. Te, mr Babylon, tiedätte

luultavasti kaikki minun asiani, ja minä tiedän koko paljon teistä.

Voimme ilman mitään suosituksia luottaa toisiimme. On todellakin

yhtä yksinkertainen asia ravintolan tai rautatien ostaminen, kuin

taskukellon kauppa, kun sellaiseen kauppaan vain pystyy.

-- Aivan, myönsi mr Babylon hymy huulilla. Teemmekö pienen väliaikaisen

sopimuksen? On seikkoja, joita täytyy ajatella. Mutta mieleeni johtuu

nyt juuri, että ette vielä ole voinut syödä päivällistänne, ja että

pidätte ehkä parempana keskustella eräistä vähemmän tärkeistä asioista

päivällisen jälkeen.

-- En ole syönyt päivällistä, sanoi miljoonamies pannen sanoihinsa

erikoisen painon, ja tässä yhteydessä pyytäisin teiltä pientä

palvelusta. Tahtoisitteko kutsua tänne mr Roccon?

-- Haluatte tietysti puhutella häntä?

-- Niin haluan, sanoi miljoonamies ja lisäsi: päivällisestäni.

-- Rocco on suuri mies, mutisi mr Babylon painaessaan soittojohdon

nappulaa, piittaamatta viimeisistä sanoista. -- Sano terveisiä mr

Roccolle, hän sanoi pojalle, joka oli noudattanut hänen soittoaan, että

jos hänelle sopii, olisin iloinen, jos saisin puhutella häntä täällä

hetkisen.

-- Paljonko maksatte Roccolle? kysyi Racksole.

-- Kaksi tuhatta puntaa vuosittain ja kohtelen häntä kuin lähettilästä.

-- Minä kohtelen häntä kuin lähettilästä ja maksan hänelle kolme

tuhatta puntaa.

-- Siinä teette viisaasti, sanoi Felix Babylon.

Tällä hetkellä astui Rocco huoneeseen hyvin hiljaa -- hän oli laiha,

neljänkymmenen ikäinen mies, jolla oli pitkät kapeat kädet ja

tavattoman pitkät ruskeat silkinpehmoiset viikset.

-- Rocco, sanoi Felix Babylon, saan luvan esittää teidät mr Theodore

Racksolelle New Yorkista.

-- Charmé, sanoi Rocco kumartaen. Miljoonamieskö?

-- Juuri niin, keskeytti Racksole ja jatkoi kiireesti: Mr Rocco, tahdon

ilmoittaa teille ennenkuin kenellekään muulle, että olen ostanut

Grand Hotel Babylonin. Jos haluatte suoda minulle edun pitää teidät

palveluksessani, olen mielihyvällä tarjoova teille vuosittain kolmen

tuhannen punnan korvauksen.

-- Sanoitteko kolmen?

-- Kolmen.

-- Charmé.

-- Ja nyt, mr Rocco, tekisitte minulle suuren palveluksen, jos

huolehtisitte siitä, että Jules -- toivon aivan erikoisesti, että Jules

minua palvelee -- kymmenen minuuttia tämän jälkeen toisi pöytään n:o 17

ruokasaliin tavallista härän kyljystä ja pullollisen Bass-olutta. Ja

ehkä haluatte suoda minulle kunnian syödä kanssanne lunchia huomenna?

Mr Rocco veti syvään henkeä, kumarsi, mutisi jotakin ranskaksi ja

katosi.

-- Mistä päivästä tahdotte kaupan astuvan voimaan? kysyi Babylon.

-- Ah, sanoi Racksole välinpitämättömästi, yhdentekevä. Sanokaamme

tästä illasta alkaen?

-- Kuten tahdotte. Olen kauan halunnut vetäytyä syrjään. Ja nyt kun

hetki on tullut -- ja tullut kuin teatterinäytelmässä -- olen valmis.

Muutan takaisin Sveitsiin. Siellä ei voi tuhlata paljon rahaa, mutta

se on kotimaani. Minusta tulee Sveitsin rikkain mies. Hän hymyili

surumielisen iloisesti.

* * * * *

-- Kauanpa sinä viivyit, isä, sanoi Nella, kun Racksole palasi

ruokasaliin pöytään n:o 17.

-- Ainoastaan kaksikymmentä minuuttia, kyyhkyseni.

-- Mutta sinä sanoit kaksi sekunttia. Siinä on pieni ero.

-- Nojaa, sinä kai käsität, että minun täytyi odottaa, kunnes ruoka

valmistui.

-- Tuottiko sinulle paljon vaivaa hankkia minun

syntymäpäiväkestitykseni?

-- Ei mitään vaivaa. Mutta se ei tullut juuri niin halvaksi kuin sinä

arvelit.

-- Mitä tarkoitat, isä?

-- Sitä vain, että olen ostanut koko ravintolan. Elä naura itseäsi

piloille!

-- Oi, sinä olet aina ollut rakastettava isä, isä kulta. Aijotko antaa

minulle ravintolan syntymäpäivälahjaksi?

-- En, hoidan itse sitä -- ajanratoksi. Mutta, apropos, ketä varten tuo

tuoli on tuohon asetettu? Hän huomasi kolmannetkin lautaset asetetun

pöydälle.

-- Se on eräälle ystävälleni, joka tuli sisälle noin viisi minuuttia

sitten. Tietysti pyysin häntä ottamaan osaa ateriaamme. Hän tulee tänne

tuossa tuokiossa.

-- Saanko kysyä hänen nimeään?

-- Dimmock, -- ristimänimeltään Reginald ja ammatiltaan Posenin

ruhtinaan Aribertin englantilainen seuralainen. Tapasin hänet ollessani

toissa syksynä Hetty-serkkuni seurassa Pietarissa. Oo, kas tässä hän

on! Mr Dimmock, tässä on isäni. Hänen on onnistunut hankkia kyljys.

Theodore Racksole näki seisovansa silmätysten hyvin nuoren miehen

kanssa, jolla oli syvälle painuneet tummat silmät ja terve, poikamainen

ulkomuoto. He alkoivat puhella.

-- Ah, isä, huudahti Nella, oletpa pannut vahvasti sinappia!

-- Olenko? virkahti mr Racksole ja sattui sitten katsahtamaan peiliin,

joka oli hänestä vasemmalla parin ikkunan välissä. Hän näki siinä

Julesin, joka seisoi hänen tuolinsa takana, ja huomasi, että samainen

Jules verkalleen, merkitsevästi ja pahaenteisesti iski silmää mr

Dimmockille -- jonka ristimänimi oli Reginald.

Hän tutki vaieten maustettaan. Hän ajatteli kenties ottaneensa

runsaanpuoleisesti sinappia.

III.

KELLO KOLME AAMULLA.

Mr Reginald Dimmock osottautui, kovin nuoresta iästään huolimatta,

kokeneeksi maailmanmieheksi ja tottuneeksi puhujaksi. Hänen ja Nella

Racksolen välinen keskustelu ei näyttänyt koskaan laimenevan. He

puhelivat Pietarista ja Nevan jäästä, oopperan tenorista, joka oli

karkotettu Siperiaan, venäläisen teen oivallisuudesta, venäläisen

samppanjan makeudesta ja erinäistä muista moskovalaisten elämäntapojen

puolista. Kun Venäjä oli tyhjentävästi käsitelty, niin Nella lyhyesti

kertoi, mitä itse oli tehnyt ja toimittanut, sen jälkeen kuin viimeksi

oli nähnyt nuoren miehen tsaarin pääkaupungissa, ja tämä kertomus

siirsi keskustelun Lontooseen, jossa se viipyi, kunnes viimeinen

kyljyspala oli syöty. Theodore Racksole teki sen havainnon, että mr

Dimmock antoi hyvin niukkoja tietoja omista puuhistaan, olipa sitten

kysymys menneisyydestä tai tulevaisuudesta. Hän piti nuorukaista

tyypillisenä hoviparasiittina, loiseläjänä, ja ihmetteli kuinka hän oli

saanut seuralaisen paikan Posenin ruhtinaan Aribertin luona ja kuka

tämä ruhtinas Aribert oli. Miljoonamiehestä tuntui kuin hän joskus

olisi kuullut puhuttavan Posenista, mutta hän ei ollut siitä täysin

varma. Hän miltei kuvitteli sitä joksikin noista epämääräisistä Saksan

valtioista, joissa viisi kuudesosa alamaisista on hovivirkamiehiä ja

muut hiilenpolttajia tai ravintoloitsijoita. Racksole ei virkkanut

monta sanaa, ennenkuin päivällisestä oli päästy -- hänen ajatuksiaan

askarruttivat kenties liiaksi Jules'in silmäniskut mr Dimmockille;

mutta kun jäätelöä seurasi kahvi, katsoi hän ravintolan edun kannalta

ehkä saattavan olla hyödyllistä, jos hän koettaisi hankkia jonkinlaisia

tietoja tyttärensä ystävästä. Eipä silti, että hän hetkeäkään olisi

pannut kysymyksenalaiseksi tyttärensä oikeutta pitää omat ystävänsä;

hän oli aina suonut hänelle mitä hämmästyttävimmän vapauden, luottaen

siihen, että hänen luontainen terve arvostelukykynsä varjelisi häntä

ikävyyksiltä. Mutta häntä ihmetytti Nellan käytös Dimmockia kohtaan,

käytös, jossa rakastettavaan leikinlaskuun yhtyi halu suostuttaa

puoleensa ja miellyttää.

-- Nella on kertonut minulle, että teillä, mr Dimmock, on

luottamustoimi Posenin ruhtinaan Aribertin luona, virkkoi Racksole.

Suonette amerikalaiselle anteeksi hänen tietämättömyytensä, mutta onko

Aribert hallitseva ruhtinas?

-- Hänen ylhäisyytensä ei ole hallitseva ruhtinas eikä hänestä

koskaan arvattavasti sellaista tule, vastasi Dimmock. Posenin

suurherttuallisella valtaistuimella istuu hänen ylhäisyytensä

veljenpoika, suurherttua Eugen.

-- Veljenpoika! huudahti Nella hämmästyen.

-- Miksei, armollinen neiti?

-- Mutta ruhtinas Aribert on varmaankin hyvin nuori?

-- Ruhtinas on kohtalon oikusta, jommoisia joskus voi sattua perheitten

historiassa, juuri samanikäinen kuin suurherttua. Suurherttuavainajan

isä oli kahdesti naimisissa. Siitä johtuu sedän nuoruus.

-- Mahtaa tuntua ihanalta olla jonkun ikäisensä setä! Mutta pelkäänpä

pahoin, ettei se ruhtinas Aribertista ole kovinkaan hauskaa. Oletan,

että hän saa olla kauhean kunnioittava ja tottelevainen ja sen

semmoista veljenpoikaansa kohtaan?

-- Suurherttua ja minun ruhtinaallinen isäntäni ovat kuin veljekset

Ruhtinas Aribert on luonnollisesti tätä nykyä kruunun nimellinen

perillinen, mutta, kuten epäilemättä tiedätte, tulee suurherttua

kohdakkoin menemään naimisiin erään keisarin läheisen sukulaisen

kanssa, ja jos siitä sitten tulee perillisiä -- Mr Dimmock vaikeni

kohauttaen suoria hartioitaan. Suurherttua, hän jatkoi lopettamatta

viimeistä lausettaan, soisi mieluimmin ruhtinas Aribertin

seuraajakseen. Hänellä ei tosiaankaan ole vähintäkään halua mennä

naimisiin. Meidän kesken sanoen, vain meidän kesken, hän pitää

avioliittoa varsin ikävänä asiana. Mutta koska hän on saksalainen

suurherttua, on hänen tietysti pakko mennä naimisiin. Hänellä on

velvoituksia maataan kohtaan, Posenia kohtaan. Voin kertoa jotakin,

jota kukaan tämän ravintolan ulkopuolella ei tällä hetkellä tiedä,

nimittäin, että hänen kuninkaallinen korkeutensa suurherttua pienen

seurueen kanssa tulee tänne huomenna.

-- Lontooseenko? kysyi Nella.

-- Niin.

-- Tähänkö ravintolaan?

-- Niin.

-- Oi, niin ihanaa!

-- Tämä on syynä siihen, että nöyrin palvelijanne on täällä tänä iltana

-- jonkinlaisena edelläkävijänä.

-- Mutta minä käsitin teidän olevan ruhtinas Aribertin, sedän, seurassa

-- hm --

-- Niin olenkin. Ruhtinas Aribert tulee myöskin tänne. Suurherttualla

ja ruhtinaalla on asioita, jotka koskevat tärkeitä rahain sijoituksia,

mitkä ovat yhteydessä suurherttuan naimapuuhien kanssa... korkeimmalla

taholla, ymmärrättekö.

-- Ollaksesi ylhäisten henkilöitten uskottu, olet liian puhelias,

ajatteli Racksole. Sitten hän sanoi ääneen: Emmekö mene ulos

pengermälle?

Kun he kulkivat ruokasalin poikki, pysäytti Jules mr Dimmockin ja antoi

hänelle kirjeen.

-- Tuli nyt juuri sanansaattajan mukana, herraseni, sanoi Jules.

Nella vetäytyi hetkiseksi hänen taakseen isänsä rinnalle.

-- Jätä minut hetkiseksi tämän pojan kanssa kahden, niin olet kiltti

isäukko, kuiskasi tyttö hänen korvaansa.

-- Minä olen vain nolla, tottelevainen vähäpätöisyys, vastasi Racksole

nipistäen häntä salaa käsivarresta. Kohtele minua sellaisena. Käsittele

minua niinkuin tahdot. Menen katsomaan ravintolaan. Ja heti sen jälkeen

hän katosi.

Nella ja mr Dimmock istuivat kahden pengermällä juoden vilvottavia

juomia.

Jules itse tarjoili ja toi kymmenen ajoissa uuden kirjeen. Pyytäen

tuhatkertaisesti anteeksi, nousi Reginald Dimmock tuoliltaan,

vilkaistuaan kirjeeseen, ja sanoi olevansa pakotettu korkean isäntänsä,

Posenin suurherttuan sedän, välttämättömien tehtävien vuoksi

poistumaan. Hän kysyi, saisiko hän noutaa mr Racksolen tai saattaa miss

Racksolen hänen isänsä luo. Miss Racksole vastasi iloisesti, ettei hän

kaivannut saattamista ja että hän aikoi mennä makuulle. Hän lisäsi,

että hän ja hänen isänsä aina koettivat olla riippumattomia toisistaan.

Juuri silloin Racksole oli vielä kerran osunut mr Babylonin

yksityishuoneeseen.

-- Ottakaa sikaari, mr Racksole, sanoi kohtelias mr Babylon, ja kulaus

vanhinta konjakkia, mitä Europassa on saatavana.

Muutaman minuutin kuluttua nämä molemmat olivat innokkaassa ja

vilkkaassa keskustelussa. Felix Babylonia hämmästytti se helppous,

millä Racksole perehtyi kaikkiin pikkuseikkoihin, jotka koskivat

ravintolan hoitoa.

Racksole ehdotti heti joitakin parannuksia, ja tämä aiheutti pitkän

tietoperäisen keskustelun. Keskustelu antoi aihetta poikkeamisiin

aineesta, ja silloin Felix Babylon hetkellisen hajamielisyyden

puuskassa haukotteli.

Racksole vilkaisi korkealla liedenreunustalla olevaan kullattuun

kelloon.

-- Ah, herra Jumala! hän huudahti. Kello on kolme! Mr Babylon, pyydän

anteeksi, että olen pitänyt teitä valveilla näin äärettömän pitkän ajan!

-- En ole moneen vuoteen viettänyt näin hauskaa iltaa. Olette antanut

minun ajaa keppihevosellani niin paljon kuin mieleni on tehnyt. Minun

päinvastoin anteeksi on pyydettävä.

He puhelivat vielä hetkisen, ja sitten mr Racksole sanoi hyvää yötä.

-- Saanko saattaa teidät huoneeseenne. Hissit ovat suljetut ja talo

autio. Mitä minuun itseeni tulee, niin makuuhuoneeni on tuolla, ja hän

viittasi erään sisemmän huoneen oveen.

-- Ei, kiitoksia, sanoi Racksole, antakaapa minun omin päin tutkia omaa

ravintolaani. Luulen kyllä löytäväni huoneeni.

Päästyään syvemmälle käytäviin, Racksole ei enää ollut niin aivan

varma, löytäisikö oman huoneensa. Numero oli 107, mutta hän ei

muistanut, oliko se ensi vai toisessa kerroksessa. Hississä kulkiessa

ei tule kiinnittäneeksi huomiota kerroksiin. Hän kulki monen hissioven

ohi. Mutta porraskäytävästä hän ei voinut nähdä jälkeäkään. Kaikissa

ravintoloissa, jotka ovat maineestaan arkoja, ovat porraskäytävät

joutuneet pois käytännöstä, ja vaikka ravintola-arkkitehdit vanhan

tavan vuoksi edelleenkin rakentavat porraskäytäviä, kätketään ne

kaukaisiin soppiin, missä niiden olemassaolo ei hevin satu loukkaamaan

hemmotellun yleismaailmallisen yleisön silmää.

Ravintola tuntui isolta, kolkolta, autiolta. Sähkölamppuja hehkui

siellä ja täällä pitkien välimatkojen päässä. Paksuilla matoilla

eivät Racksolen ohutkenkäiset jalat aikaansaaneet mitään kolinaa ja

hän asteli mukavasti edes ja takaisin, melkein huvikseen ja miltei

hämmästyneenä siitä yön ja salaperäisyyden tunteesta, jonka valtaan

yhtäkkiä oli joutunut. Lopulta hän löysi portaat, hyvin pimeät ja

kapeat, ja pian hän oli noussut ensi kerrokseen. Kohta hän huomasi,

että tämän kerroksen numerot eivät kohonneet seitsemääkymmentä

ylemmäksi. Hän löysi vielä yhdet portaat ja nousi niitä ylös toiseen

kerrokseen. Seinien koristuksista hän tunsi tämän kerroksen oikeaksi

kodikseen, ja astuessaan pitkää käytävää hän tyytyväisenä vihelteli

hiljaa ja miettiväisenä. Hän oli kuulevinaan askeleita sivu käytävästä

ja kätkeytyi vaistomaisesti syvennykseen, jossa oli astiakaappi ja

tuoli. Hän kuuli tosiaan askeleita. Varovaisesti katsoessaan eteensä

hän havaitsi jotakin, jota ei ennen ollut huomannut, nimittäin, että

valkea nauhanpätkä oli sidottu erään makuuhuoneenoven lukonripaan.

Sitten tuli nurkan takaa sivu käytävästä mies, ja Racksole vetäytyi

syrjään. Se oli Jules -- Jules kädet taskuissa ja reuhkahattu silmillä,

mutta muuten tavallisissa pukimissaan.

Tänä hetkenä Racksole toivoi, että hänellä olisi ollut revolveri

matkassaan. Hän ei tiennyt, miksi hän tarvitsi revolveria nuhteettoman

hyvämaineisessa lontoolaisessa ravintolassa, mutta hän tunsi haluavansa

omistaa sellaisen puolustus- ja hyökkäysaseen. Hän päätti salaa, että

hän, jos Jules kulkisi hänen lokeronsa ohi, tarttuisi hänen kurkkuunsa

ja tässä asennossa tekisi tälle mitä epämiellyttävimmälle tarjoilijalle

muutamia suoria kysymyksiä. Mutta Jules oli pysähtynyt. Miljoonamies

katsoi toistamiseen varoen eteensä. Jules väänsi paraikaa äärettömän

varovaisesti sen oven lukonripaa, johon valkea nauha oli kiinnitetty.

Ovi avautui hiljalleen ja Jules katosi huoneeseen. Hetkisen kuluttua

yövaeltaja Jules jälleen tuli näkyviin, sulki oven yhtä varovaisesti

kuin oli sen avannut, irroitti nauhan, palasi samaa tietä kuin oli

tullutkin ja katosi sivukäytävään päin.

-- Tämä on merkillistä, virkahti Racksole, sangen merkillistä!

Hänen juolahti mieleensä tarkastaa huoneen numero ja hän hiipi sinne.

-- No, jopa jotakin! mutisi hän ihmeissään.

Huone oli n:o 111, hänen tyttärensä huone. Hän yritti avata ovea,

mutta se oli lukossa. Syöksyen omaan huoneeseensa n:o 107, hän

koppasi käteensä toisen kahdesta revolverista (sitä lajia, jota

miljoonamiehille valmistetaan) ja seurasi Julesia sivukäytävään. Sen

käytävän päässä oli ikkuna. Ikkuna oli auki ja Jules katseli kaikessa

viattomuudessa siitä ulos. Kymmenen äänetöntä askelta otettuaan

Racksole oli hänen kintereillään.

-- Saanko puhua sanan kanssanne, ystäväni? alkoi miljoonamies

välinpitämättömästi heilauttaen revolveria ilmassa. Jules joutui

silminnähtävästi hämilleen, mutta ihailtava itsehillintä teki hänet

jälleen kykeneväksi käyttämään sielunvoimiaan.

-- Palvelijanne, herraseni, sanoi hän.

-- Tahdon tietää, mitä p--a teillä oli tekemistä huoneessa n:o 111

hetki sitten?

-- Minut oli kutsuttu tulemaan sinne, oli rauhallinen vastaus.

-- Te valehtelette, ja teette sen vielä sangen kömpelösti. Se on

tyttäreni huone. Kas niin -- totuus ilmi, ennenkuin minä päätän,

ammunko teidät vai heitänkö teidät alas kadulle.

-- Anteeksi, herraseni, n:o 111:ssä asuu eräs herra.

-- Tahdon vain sanoa, että on jotenkin vakavaa arvostelukyvyn puutetta

yrittää vastustaa minua, ystäväni. Älkää tehkö sitä toistamiseen.

Lähtekäämme yhdessä siihen huoneeseen, ja teidän on todistettava, että

siinä asuu herra eikä minun tyttäreni.

-- Mahdotonta, herraseni, sanoi Jules.

-- Tuskinpa vain, sanoi Racksole tarttuen Julesin takinhihaan.

Miljoonamies tiesi varmasti Nellan asuvan n:o 111:ssä, sillä hän oli

yhdessä Nellan kanssa tarkastanut huoneen, ja hän oli itse huolehtinut

siitä, että hänen matkalaukkunsa, hänen kamarineitsyensä ja hän itse

onnellisesti olivat saapuneet sinne.

-- Avatkaa nyt ovi, kuiskasi Racksole heidän ehdittyään n:o 111:n

kohdalle.

-- Minun täytyy koputtaa.

-- Sitä juuri ette saa tehdä. Avatkaa ovi. Teillä on epäilemättä

avaimet mukananne.

Silmä revolverin suuta kohti Jules totteli auliisti, mutta tehden

kuitenkin torjuvan liikkeen, ikäänkuin hän ei haluaisi vastata tästä

rikoksesta ravintolan käyttäytymissääntöjä vastaan. Racksole astui

sisään. Huone oli säteilevän kirkasvaloinen.

-- Eräs vieras, joka välttämättä tahtoo tavata teitä, hyvä herra, sanoi

Jules samassa rientäen pakoon.

Mr Reginald Dimmock, yhä hännystakkiin puettuna ja savuketta polttaen

nousi nopeasti pöydän äärestä.

-- Oo, hyvä mr Racksole, tämä oli odottamaton -- hm -- ilo.

-- Missä minun tyttäreni on? Tämä on hänen huoneensa.

-- Ymmärsinkö teitä oikein, mr Racksole?

-- Rohkenin väittää, että tämä on miss Racksolen huone.

-- Paras herrani, vastasi Dimmock, olette varmaan järjiltänne,

voidessanne uneksia mitään sellaista. Ainoastaan kunnioitus tytärtänne

kohtaan pidättää minua sysäämästä teitä ulos näin mahdottoman otaksuman

vuoksi.

Pieni täplä keskellä miljoonamiehen nenää kävi äkkiä valkeaksi kuin

liitu.

-- Luvallanne, sanoi hän hiljaisella, rauhallisella äänellä, tahdon

tarkastaa puku- ja kylpyhuoneen.

-- Jos suvaitsette kuulla tervettä järkeä, mr Racksole, sanoi Dimmock

kaikkein diplomaattisimmalla tavallaan, niin koetan selittää teille

asianlaidan. Katsoin teidän ensi kysymystänne muodoltaan loukkaavaksi,

mutta huomaan nyt, että siihen oli jossain määrin aihetta. Hän hymyili

kohteliaasti. Astellessani tätä käytävää kello yhdentoista aikaan

kuulin miss Racksolen joutuneen sanasotaan ravintolapalvelijain kanssa.

Miss Racksole oli juuri poistumaisillaan yöksi tähän huoneeseen,

kun iso kivi, joka arvattavasti oli heitetty joenrannalta, rikkoi

tuon ikkunan, kuten näette. Paitsi sen ikävyyden vuoksi, mikä

aiheutui ikkunan särkymisestä, ei hän muutenkaan halunnut jäädä tähän

huoneeseen. Hän päätteli mielessään, että kun kerran _yksi_ kivi oli

heitetty sisään, niitä voisi tulla useampiakin. Hän vaati senvuoksi

huonetta vaihdettavaksi toiseen. Palvelijat eivät sanoneet olevan

vapaana mitään muuta huonetta, johon kuuluisi kylpy- ja pukuhuone,

joita kumpaakin tyttärenne välttämättä tahtoi. Minä tarjouduin heti

vaihtamaan huonetta hänen kanssaan. Hän soi minulle sen kunnian, että

hyväksyi tarjoukseni. Meidän kaikki kapineemme muutettiin -- ja siinä

koko juttu. Toivon miss Racksolen tällä hetkellä vetävän hyvää unta n:o

124:ssä.

Theodore Racksole katsoi hetkisen nuorta miestä vaieten.

Kuului hiljaista koputusta ovelle.

-- Käykää sisään, sanoi Racksole ääneen.

Joku lykkäsi oven auki, jääden itse seisomaan kynnykselle. Se oli

Nellan kamarineitsyt aamutakki yllään.

-- Miss Racksolelta terveisiä, hän pyytää tuhannesti anteeksi, mutta

yksi hänen kirjoistaan unohtui tänne huoneeseen uuninreunustalle. Hän

ei saa nukutuksi ja tahtoisi mielellään lukea.

-- Mr Dimmock, pyydän anteeksi -- sananmukaisesti anteeksi, sanoi

Racksole tytön mentyä kirjoineen. Hyvää yötä!

-- Ei mitään aihetta, sanoi Dimmock kohteliaasti -- ja saattoi hänet

kumartaen huoneesta.

IV.

RUHTINAAN TULO.

Siitä huolimatta oli muutamia pikkuasioita, jotka painoivat mr

Racksolen mieltä. Ensin Julesin silmäniskut, sitten ovenripaan

kiinnitetty nauha ja Julesin käynti n:o 111:ssä, edelleen säretty

ikkuna -- säretty ulkoapäin. Racksole ei unohtanut kellon olevan kolme

aamulla. Hän nukkui vain vähän sinä yönä, mutta kaikesta huolimatta

iloitsi siitä, että oli ostanut Grand Hotel Babylonin. Sen omistaminen

näytti lupaavan sekä huvia että viihtymystä.

Seuraavana aamuna varhain hän kohtasi mr Babylonin. -- Olen korjannut

yksityishuoneestani pois kaikki omat paperini, sanoi Babylon, ja nyt

se on teidän käytettävänänne. Aikomukseni on, ellei teillä ole mitään

sitä vastaan, jäädä ravintolaan vieraana toistaiseksi. Meillä on paljon

järjestettävää kaupan päättämisessä, ja sitten on kyllä asioita, joista

ehkä tahtoisitte neuvotella kanssani. Sitäpaitsi, totta puhuen, en

haluaisi lähteä vanhalta asuinpaikaltani liian nopeasti. Tulen kyllä

varmasti ikävöimään.

-- Olen kovin iloinen, jos tahdotte jäädä, sanoi miljoonamies, mutta

silloin teidän on oltava minun vieraanani eikä ravintolan.

-- Kiitän ystävyydestänne, vastasi Babylon.

-- Mitä tulee neuvojen kysymiseen teiltä, niin epäilemättä minun tulee

olemaan pakko niin tehdä, mutta suonette minun sanoa, että näyttää

siltä kuin kävisi koneisto itsestään.

-- Vai niin! virkkoi Babylon miettiväisesti. Olen kuullut puhuttavan

ravintoloista, jotka ovat menneet itsestään, mutta jos ne sen ovat

tehneet, voitte olla varma siitä, että ne ovat noudattaneet painolakia

ja menneet alaspäin. Teillä tulee olemaan täysi työ. Oletteko

esimerkiksi kuullut mitään miss Spenceristä?

-- En, sanoi Racksole. Mitä hänestä?

-- Hän on salaperäisellä tavalla hävinnyt yön aikana eikä kukaan näytä

voivan antaa mitään valaistusta tähän asiaan. Hänen huoneensa on tyhjä

ja hänen matkalaukkunsa poissa. Tarvitsette jonkun hänen paikalleen, ja

se joku ei ole helposti löydettävissä.

Hm, sanoi Racksole hetken mietittyään. Hänen paikkansa ei ole ainoa,

joka tänään tulee vapaaksi.

Vähän myöhemmin miljoonamies otti entisen omistajan yksityishuoneen

haltuunsa ja soitti kelloa.

-- Tahdon puhutella Julesia, hän käski sisääntulevaa poikaa.

Odotellessaan Julesia Racksole alkoi miettiä miss Spencerin katoamista.

-- Hyvää huomenta, Jules, hän iloisesti tervehti, järkähtämättömän

palvelijan näyttäytyessä.

-- Hyvää huomenta, hyvä herra.

-- Istukaa.

-- Kiitos.

-- Olemme tavanneet aikaisemmin tänään, Jules.

-- Niin, kello kolme tänä aamuna.

-- Kummallinen juttu tuo miss Spencerin matkaanlähtö, eikö totta?

lausui Racksole koetteeksi.

-- Todellakin kummallinen.

-- Tiedätte luonnollisesti, että mr Babylon on luovuttanut kaikki

oikeutensa tähän ravintolaan minulle?

-- Minulle on siitä ilmoitettu, hyvä herra.

-- Oletan teidän tietävän kaikki, mitä tässä ravintolassa tapahtuu,

Jules?

-- Hovimestarina minun on määrä pitää kaikkea valppaasti silmällä.

-- Te puhutte kovin hyvin englanninkieltä ollaksenne ulkomaalainen,

Jules.

-- Ulkomaalainen, hyvä herra! Olen englantilainen, syntynyt ja

kasvanut Hertfordshiressa. Ehkä nimeni on vienyt teidän harhaan. Minua

nimitetään vaan Julesiksi näet siitä syystä, että oikein ensiluokkaisen

ravintolan hovimestarilla tulee olla ranskalainen tai italialainen nimi.

-- Ymmärrän, sanoi Racksole. Luulen, että mahdatte olla sangen viisas

mies, Jules.

-- Siitä en voi lausua ajatustani.

-- Kauanko ravintola on saanut nauttia palveluksianne?

-- Vähän kolmattakymmentä vuotta.

-- Se on pitkä aika samassa paikassa. Ettekö luule, että teidän

on aika vapautua iänikuisista puuhistanne. Te olette vielä nuori

ja saattaisitte luoda itsellenne maineen toisessa ja laajemmassa

toimintapiirissä. Racksole katsoi kiinteästi mieheen, ja mies yhtä

kiinteästi häneen takaisin.

-- Ette ole minuun tyytyväinen, hyvä herra?

-- Ollakseni suora, Jules, tuntuu minusta siltä -- luulen minä, että te

-- te -- liiaksi iskette silmää, vilkuilette. Ja sitten minusta tuntuu

epämiellyttävältä, kun hovimestarin asemassa oleva mies ottaa tavakseen

irroittaa valkeita nauhoja makuuhuoneitten ovien lukonrivoista kello

kolme aamulla.

Jules vähän hätkähti.

-- Oivallan, mitä tarkoitatte. Te haluatte päästä minusta, ja

tekosyy, jos niin saan sanoa, on yhtä hyvä kuin toinenkin. No niin,

en tahdo väittää, että tämä minua kummastuttaisi. Sattuu toisinaan,

että ravintolanomistajan ja hänen hovimestarinsa luonteet eivät ole

sopusoinnussa keskenään, ja silloin ravintola siitä todennäköisesti

kärsii, jollei jompikumpi puoli väisty. Minä eroan, mr Racksole. Olin

oikeastaan jo aikonutkin sanoutua irti paikastani.

Miljoonamies hymyili kiitollisesti.

-- Kuinka suuren hyvityksen vaaditte? Tarkoitukseni on, että lähdette

ravintolasta tunnin kuluttua.

-- En halua mitään hyvitystä, hyvä herra. Halveksien työntäisin

luotani kaikki korvaukset ja lähden ravintolasta ennenkuin viisitoista

minuuttia on umpeen kulunut.

-- Hyvästi sitten. Toivon teille menestystä ja ihailen teitä niinkauan

kuin pysytte poissa minun ravintolastani.

Samana päivänä iltapäivällä menivät Racksole ja Felix Babylon

yhdessä erääseen Cityssä olevaan asianajotoimistoon ja sitten

arvopaperinvälittäjän luo ryhtyäkseen laillisiin toimenpiteisiin

ravintolan luovuttamiseksi.

Palatessaan Grand Babyloniin Racksole näki miss Spencerin

konttorituolilla istumassa komean ja käskevän nuoren tytön, joka oli

puettu aistikkaaseen mustaan pukuun.

-- Taivasten nimessä! Nella! huudahti hän ja meni konttoriin. Mitä sinä

täällä teet?

-- Asetun miss Spencerin paikalle. Tahdon niin mielelläni, auttaa

sinua, isä kulta, ravintolasi hoidossa. Kuvittelen tulevani

erinomaiseksi ravintolan kirjanpitäjättäreksi. Olen sopinut erään

sisäkonttorin konekirjoittajattaren miss Selina Smithin kanssa, että

hän neuvoo minulle kaikki koukut ja mutkat, niin että kyllä minä

selviän tästä vallan hyvin.

-- Mutta kuulehan, Helen Racksole. Koko Lontoo tulee

juoruamaan tästä asiasta -- rikkain Amerikan perijättäristä

ravintolankirjanpitäjättärenä! Ja minä kun tulin tänne saadakseni lepoa

ja rauhaa!

-- Luulen sinun ostaneen ravintolan saadaksesi lepoa ja rauhaa, isä?

-- Sinä niin itsepäisesti halusit sitä häränkyljystäsi, hän vastasi.

Mene silmänräpäyksessä tiehesi täältä!

-- Tässä minä olen ja tähän minä jään, vastasi Nella nauraen ja

avomielisesti isälleen.

Juuri silloin näkyi vaaleatukkaisen miehen pää konttorin ikkunan

vieressä. Hän oli erittäin hyvin puettu, hyvin ylimyksellinen

ryhdiltään ja näytti sangen vihaiselta.

Hän katsoi Nellaan taukoamatta ja hätkähti.

-- Ach! hän huudahti. Te.

-- Niin, teidän ylhäisyytenne, todellakin minä itse. Isä, tämä on

hänen kuninkaallinen korkeutensa, Posenin ruhtinas Aribert -- meidän

korkeasti kunnioitettuja vieraitamme.

-- Te tiedätte nimeni, Fräulein? mutisi vastatullut saksaksi.

-- Aivan varmasti, ruhtinaani, vastasi Nella rakastettavasti. Te

olitte yksinkertaisesti kreivi Steenbock toissa keväänä Parisissa --

matkustitte kai silloin salanimellä...

-- Hiljaa, pyysi hän kädenliikkeellä, ja hänen otsansa kävi valkeaksi

kuin paperi.

V.

MITÄ REGINALD DIMMOCKILLE TAPAHTUI.

Seuraavana hetkenä kaikki kolme puhelivat aivan vapaasti ja ainakin

pinnalta katsoen teeskentelemättä. Ruhtinas Aribert tuli kohteliaaksi,

vieläpä kunnioittavaksi Nellaa kohtaan ja ystävällisemmäksi Nellan

isää kohtaan, kuin heidän keskinäinen asemansa edellytti. Jälkimmäistä

huvitti tutkia tätä kuninkaallista sukuperää olevaa vesaa, ensimmäistä,

jonka kanssa koskaan oli joutunut tekemisiin. Hän päätti, että

nuori mies oli kylläkin kaunismuotoinen, että hänellä ei ollut

"poimukauluksia", ja että hänestä saattaisi tulla erittäin hyvä

kauppamatkustaja jollekin ensiluokkaiselle toiminimelle. Sillä tavalla

mr Racksole valmistavasti arvioi sen miehen, josta kerran saattoi tulla

Posenin hallitseva suurherttua.

Nellan mieleen juolahti, ja sitä ajatellessaan hän hymyili, että

ravintolakonttori tuskin oli tuon ylhäisen nuoren miehen oikea

vastaanottopaikka. Siinä hän seisoi, pää puoleksi konttorinikkunan

sisäpuolella, huolimattomasti ikkunapieleen nojaten, ikäänkuin olisi

ollut vain pörssikauppias tai jonkun newyorkilaisen teatteriseurueen

johtaja.

-- Matkustaako teidän ylhäisyytenne aivan yksin? kysyi Nella.

-- Eräitten tapahtumien vuoksi olen tullut sen tehneeksi, virkkoi

ruhtinas. Seuralaiseni oli määrä kohdata minut Charing Crossin

asemalla, mutta häntä ei näkynyt -- en osaa keksiä syytä siihen.

-- Mr Dimmock? kysyi Racksole.

-- Niin, Dimmock. En saata muistaa hänen koskaan jääneen tulematta

kohtauspaikalle tätä ennen. Tunnetteko hänet? Onko hän käynyt täällä?

-- Hän söi päivällistä kanssamme eilen illalla, vastasi Racksole --

Nellan kutsusta, hän ilkeästi lisäsi, mutta tänään emme ole häntä

nähneet. Tiedän kuitenkin hänen vuokranneen loistohuoneuston ja myöskin

sen viereiset huoneet -- n:o 55, eikö se ollut se numero, Nella?