En tahdo salata teiltä, kunnioitettavat lukijat, että raskaalta tuntuu
isän sydämessäni tänä hetkenä, jolloin tämä nuori soturi lähtee sotaan
ja taisteluun. Kuinka monta monituista ajatusta sentään yhtehen yhtyy
saadaksensa mieltäni syttä mustemmaksi! Millä menestyksellä on tuo
poika taisteleva? Hyvällä vai huonollako? Tuleeko hänestä peloton
aseiden kantaja vai kehno pelkuriko? Ahdistanevatko viholliset häntä
niin ankarasti, että hänen voitettuna häpeällä täytyy lähteä
käpälämäkeen? Taikka ehkäpä hän palajaa kotiansa haavoitettuna,
raajarikkona, raukkana? Tokko hän matkallansa tapaa ainoatakaan
ystävää? Rientäneekö häntä vihollisten hätyyttäissä ainoakaan
uskollinen toveri avuksi? -- Kas tuossa kysymyksiä, joista milt'ei
jok'ainoa ole omansa pusertamaan tuskan hikeä isän otsasta,
vuodattamaan myrkkyä hänen mieleensä! -- Ja entäs, kuinka ankara tuo
taistelu, jonka hänen tulee kestää! Voi, nuo ovat todellakin
vaarallisia vihollisia, nuo arvostelijat -- erittäinkin ne heistä,
joita tavallisesti kutsutaan "kritikasteiksi". Viimemainitut ovat
saaneet monen nuoren soturin hengeltä pois. He pyytävät, ylenmäärin
teräväksi hiotuita aseita käyttämällä sekä tylyjä ja kohtuutta
puuttuvia rynnäkköjä tekemällä, osoittaa olevansa oikein aika uroita.
-- Mutta jos nyt sotaan lähtevän poika-raukan kuitenkin toistaseksi
onnistuisi säilyä jotenkin eheänä, vähässäkin määrässä voittaen yleisön
suosiota, niin on aikomukseni lähettää hänelle avuksi nuoremman veljen,
liittämällä tähän kertomukseen toisen, nimellä: "Muuan suomalainen
soturi kuningas Kaarle X Kustaan aikakaudelta."