Saarelassa.
Jo oli lumi maasta sulanut, jo oli tulva käynyt ja jäät rientäneet
täyttymättömään mereen. Lehden alku oli puun oksassa puhjennut,
siemenestään oli vähäinen ruoho ottanut kasvunsa. Harmaassa puvussa maa
ei enää ollut, nuori viheliäinen huntu peitti vanhuuden, talven ja
syksyn rypyt. Pääskynen oli jo tullut, savikopasta kuului sen ääni
laulavan keväimen kiitosta. Sorsat uiskentelivat jo purosessa, jo
siellä ahvenet kiitivät. Lähteen porina oli iloisempi, kukan varret sen
rannalla heränneet unestaan. Luonto piti juhlapäivää!
Saarela on talo Suojoen rannalla Pohjanmaalla.
Heikki oli isännän nimi, Heikki Heikinpoika.
Talo oli neljännesveroinen, -- vähäinen, mutta kaunis.
»Joko mennään kirkkoon, Aina?» kysyi Heikki tyttäreltään, joka pesi
astioita takan vieressä.
»Isä!» sanoi tyttö. »Maunu tulee tänne tänä aamuna; hän lähtee huomenna
kaupunkiin, sieltä lähtee hän merelle; minä lupasin eilen odottaa häntä
-- --»
»Vai niin!» sanoi isä. »Kaiketi Maunu odottaa kotiatuloani?» Ja niin
meni hän kirkkoon.
Heikki Saarela oli viidenkuudetta vuoden vanha mies, harmaapäinen. Hän
oli nuoruudessaan sairastanut rupulia; suuret arvet olivat hänen
kasvoissaan. Hän ei paljon puhunut; hän sanoi sanansa, minkä tarvitsi,
muuta hän ei hiiskunut; hän oli viisas mies. Heikillä oli keuhkotauti,
ja hän tiesi itse hyvin kyllä elämänsä ehtoolle kiiruhtavan. Hän oli
eilen laskenut tyttärensä käden Maunun käteen; hän oli silloin sanonut:
»Jumala olkoon kanssanne!»
Maunu oli merimies.
Aina oli nuori, ainoastaan seitsemäntoista ikäinen. Aina oli kaunis.
Ainan posket olivat ruusunpunaiset, hänen silmänsä suuret, siniset.
Aina pesi astiat; sitte pesi hän kasvonsa, pukeusi pyhähameesen, otti
virsikirjan pöydältä ja rupesi veisaamaan.
Ainalla ei äitiä enää ollut. Ainan äiti oli kuollut viime talvena. Aina
oli silloin itkenyt ja valittanut, mutta pappi oli sanonut: »elä sinä
niinkuin äitisi, niin saat äitisi takaisin». Aina pyyhki silloin
kyyneleet silmistään: Aina tiesi, että hänen äitinsä oli tallella,
taivaassa. Siitä päivästä kävi Aina yksin navetassa, lypsi lehmät,
leipoi yksin, laittoi yksin ruokaa isälleen ja itselleen. Muita kuin
isä ja tyttö ei talossa ollutkaan.
Saarela oli vähäinen maa; se antoi viljaa hyvänä vuonna sen verran kuin
talon tarpeet vaativat, jopa jonkun tynnyrin ylikin. Heikki oli
tyytyväinen, ja hän sanoi: »Kun meillä on se, minkä tarvitsemme, niin
on meillä kyllä; kiittäkäämme Jumalaa!» --
Toisinaan tuli vuosi huono, halla pani pellot. Heikki ei puhunut mitään
silloin; hän meni metsään puukko tupessa, kirves olalla. Hän varusti
sieltä pettua talven tarpeeksi.
Nyt olivat vuodet olleet hyvät. Heikki tuskin enää muistikaan, että hän
oli ennen nälkää kärsinyt.
Suojoen rannalla nähtiin Heikin usein onkivan; väliin sai hän kaloja,
väliin ei. Kalastaminen oli Heikin mieluisin työ.
Heikin elämä oli alusta pitäin tähän saakka ollut melkein yhtäläinen.
Neljältä aamulla yhdeksään asti illalla oli hän työssä; vaimonsa
kuoltua nousi hän puoli neljältä, meni levolle kymmenen aikoina. Heikki
oli jumalinen mies: hän kävi joka pyhä kirkossa, luki pyhäilloin
kotona. Vihaan oli hän hidas, mutta jolle hän kerran suuttui, sen
kanssa ei hän tahtonut sovintoon tulla koskaan. Semmoinen mies oli
Ainan isä, Saarelan Heikki.
Aina oli äitivainajansa kuva; hän oli rakastettava lapsi. Hänen
sydämensä oli puhdas. Kotoaan ei hän muualle mennyt kuin kirkkoon.
Saarelassa ei hän nähnyt muita kuin isänsä, äitinsä, orpanansa
Junttilan Maunun ja joskus ihmeeksi jonkun kylästä. Kylään oli
Saarelasta peninkulma.
Kahden elivät isä ja tytär Saarelassa. Päivä ei ollut toista kummempi.
Mutta Aina rakasti sanomattomasti isäänsä, jonka hän perin pohjin
tunsi; hän pysyi isän käskemättä kotona. Hän osasi lukea, veisata ja
tehdä emännän toimet -- siinä oli Ainan taito.
Viime vuonna oli se kumma tapahtunut Saarelassa, että Aina oli tuntenut
oudon tunteen sydämessään -- Aina oli ruvennut rakastamaan Maunua.
Aina oli veisannut virren virsikirjasta, kun Maunu tuli tupaan.
Maunu oli viidenkolmatta vuoden vanha. Hän oli kaunis poika. Hän oli
viisi vuotta kulkenut merellä, hän oli nyt täysi merimies. Viime
syksynä oli hän tullut kotiinsa, Junttilaan, jonka maalla Maunun
vanhemmilla oli ollut torpanmaa. -- Junttilan torppa oli ollut virstan
päässä Saarelasta. -- Maunun vanhemmat kuolivat, kun hän oli
kuudentoista vanha. Torppa meni talon huostaan, tölli ja vähäinen
omaisuus myytiin, Maunu sai siitä neljäkymmentä ruplaa; ne rahat antoi
hän sedälleen, Saarelan Heikille, itse meni hän palvelukseen
kaupunkiin. Neljä vuotta palveli hän; sitten meni hän merelle, oli
viisi vuotta poissa kototienoiltaan ja tuli onnellisesti niitten
kuluttua kotiin. Hänellä oli kuukaudessa palkkaa kymmenen ruplaa.
Kevään tultua oli hänen taasen kohtapuoleen merelle meneminen.
Talvella oli hän ollut päivämiehenä milloin Saarelassa, milloin
Junttilassa. Hän oli tietämättään rakastunut orpanaansa, Ainaan. Eilen
oli hän suoraan sanonut Heikille Ainan kuullen: »Setä! Antakaa minulle
Aina vaimoksi!» Heikki oli sanonut: »Ota Aina!»
»Syksyllä, kun minä tulen kotia, pidetään häät», sanoi Maunu. Aina loi
silmänsä alas. Isä sanoi: »Olkoon niin!» Aina oli talonpoikainen tyttö,
luonnon lapsi. Hänen rakkautensa oli hänen elämänsä, sen tunsi hän,
vaikka hän ei osannut sitä siksi ymmärtää, -- hän ei ajatellut sitä.
Hän oli muistanut Maunua veisatessaan. Veisaten rukoili hän Jumalaa
Maunun edestä; viimeinen värssy, jonka hän veisasi, oli tämä:
»Vanhurskas, vakaa Jumala Sä olet sinun töissäs». Hän oli veisannut
virren loppuun, kun Maunu tuli tupaan.
»Hyvää huomenta, Aina!» sanoi Maunu ja kätteli Ainaa.
»Jumal' antakoon, Maunu!» vastasi tyttö ja punastui.
»Onko setä mennyt kirkkoon?»
»On ».
»Minä tulen sanomaan sinulle jäähyväiseni; minä lähden iltapuoleen
Junttilan Jussin kanssa kaupunkiin; minä käyn Köpenhaminassa,
Lontoossa, Liverpoolissa ja Lyypekissä; syksyn puoleen tulen minä
Saarelaan takaisin, ja silloin pidetään häät. Minä tuon sinulle
morsiuslahjoja ulkomailta».
»Kiitoksia!»
»Lupaatko minulle rakkautesi, Aina?»
»Lupaan».
»Tule ulos, käydään ahteelle!» -- -- --
Aamu oli kaunis, ei peitettä taivaalla näkynyt, ei tuulen henki
liikuttanut pienintäkään lehteä, ja lintujen laulut kuuluivat metsästä.
He istuivat rannalla, Aina ja Maunu; mutta he eivät sanaa toisilleen
sanoneet. He katselivat taivaan sineä ja kiittivät hiljaisuudessa
Jumalaa. Maunu oli onnellinen.
Merimies suuteli morsiantaan.
»Älä ole kauan poissa!» sanoi vihdoin Aina.
»Kuu ruis on kypsynyt ja kuhilaat pellolla ovat pystyssä, ohra leikattu
ja perunat maasta poimitut, silloin olen minä tykönäsi».