Viiden vuoden kuluttua.
Ihana oli kesä. Kauneimmassa pyhäpuvussaan oli luonto. Puron vesi
lirisi taasen, ja kukat sen rannalla tuoksuivat niin ihanasti. Mökki
seisoi autiona, niinkuin kalastajan maja autiolla saarella odottaen
asukkaita. Tosin sekin vanhuutta sairasti, mutta se ei siitä tiennyt.
Lahonneeseen kätkyeeseen, jonka jäännökset nurkassa näkyvät, on pieni
lintu tehnyt pesänsä, ja kun myrsky ilmaa puhdistaa, kokoo mökin
siivekäs asukas tänne tovereitaan läheltä ja kaukaa.
Mansikat ovat kypsät, ja taampana, tuolla vuorella, minkä huippu
taivaan rannalta näkyy, kasvaa niitä. Siellä huutavat ja hyppivät
lapset iloisina; he poimivat marjoja, mikä kopsaansa, mikä suoraan
suuhunsa.
Vanha eukko on heidän kanssansa. Hän elää marjain poimimisella, ja hän
kulkee omia aikojansa. Hän on Peitson torpparin vanha Eeva, joka vähäin
voimainsa mukaan kokee työtä tehdä, jotta ei joutuisi muiden
elätettäväksi.
Hän on nyt väsynyt; hän on vetäytynyt maantielle havaitakseen eikö
tulisi joku matkustaja, joka hänet tahtoisi ottaa mukaansa Kokkolaan,
jonne hän on aikeissa lähteä marjojaan myymään.
Päivä polttaa kuumasti. -- »Ei ole ollut näin kuumaa kesää eläissäni
muuta kuin se, jona Eliina kuoli», jupisi hän itsekseen. -- »Olisipa
hauska tietää, elääkö vielä tuo hänen poikansa».
»Vaunut tulevat, vaunut tulevat!» huusi samassa pienoinen poika, joka
mäen harjalla seisoi.
Kaikki lapset juoksivat alas tielle näkemään vaunuja, sillä siihen
aikaan ei matkustavaisia niin joka päivä vaunuilla kulkenut kuin
nykyään. Kaikki tulivat kopsineen myymään, jos haluttaisi vaunuissa
istujain ostaa.
»Jos minä noissa saisin istua», arveli vähäinen poika, »niin kovempaa
minä ajaisin; niinpä ne tulevat hiljaa kuin lehmät, vaikka on heillä
myötämaata».
Totta puhui poika. Vaunut tulivat hiljaa, sillä se herra, joka selin
ajajaa vastaan istuimella istui, viittoi sormellaan milloin oikealle
milloin vasemmalle puolelle tietä. »Täällä kohta pitäisi tienhaara
oleman» -- sanoi tuo herra. -- »Mutta miten tahdotte perille päästä,
isäni; tie sinne ei ole vaunuilla ajettava; työläs on sinne
jalkaisinkin päästä».
»Tietä, jota Eliina niin monesti on käynyt, jaksanen minä toki kerran
eläissäni käydä», vastasi vanha herra taka-istuimelta.
Nainen, joka istui vanhan herran vieressä, viittasi sormellaan lapsia,
joita hän näki: »Ehkä voivat nuo auttaa Liisaa kantaessa pikku Anttia»,
sanoi hän.
»Ja isääni», lisäsi nuorempi herra, kääntyen lapsiin päin.
»Marjoja, marjoja!» huusivat lapset yht'aikaa, »kypsiä mansikoita!»
Antin -- sillä Antti oli se, joka parooni Edlerin, puolisonsa Hannan,
poikansa Antin ja lapsenhoitajan Liisan kanssa vaunuissa istui -- Antin
mieli meni surulliseksi. »Kaikki teidän marjanne ostetaan», sanoi hän.
Hannalle hiljaa kuiskuttaen lisäsi hän: »Näillä main olen minä usein
marjoja poiminut, noin kuin nuo, mutta ostajia löytyi harvassa!»
Vaunut pysähtyivät. -- »Tuo polku vie Puroon», lausui Antti ja hyppäsi
vaunuista maahan. Kaikki muut seurasivat häntä, itse vanha paroonikin,
joka kyytipojan ja Antin avulla vaivoin pääsi liikkumaan.
Lapset seisoivat katsellen kummasti tulijoita. Mutta vanha Eeva tuli
kiiruusti marjoineen, tarjoten niitä Antille.
»Osaatteko Puroon?» kysyi Antti silmäillen Eevaa.
»Osaanko? Siellähän minä yhteen aikaan kävin joka päivä. Mutta nyt on
Puron mökki autio!»
»Minä en erehtynyt!» huusi Antti. -- »Tässä, isäni, on se eukko, jonka
sylissä minut kasteelle vietiin; tämä eukko on Eeva».
Parooni kätteli ystävällisesti eukkoa, joka ei tahtonut korviansa
uskoa, kun kuuli, että tämä nuori herra oli Antti, Eliina vainajan
poika.
* * * * *
»Ja tässä hän eleli muistellen minua viisitoista pitkää ajastaikaa!»
huokasi parooni, kun hän vihdoin suurella vaivalla oli saavuttanut
Puron mökin. Antti kulki ympäri näyttäen isälleen ja puolisolleen
kaikki paikat. Ei ollut sitä paikkaa, mistä hän ei olisi tiennyt jotain
puhua. Täällä puron rannalla oli Eliina pessyt hänen vaatteitaan;
tuossa oli kätkyt, jota hänen jalkansa niin monesti oli liikuttanut;
tuossa oli vielä lastuja laudoista, joista hänelle ruumisarkku
laitettiin.
Suuret kyyneleet vierivät pitkin paroonin poskia. Hän kuuntelee Antin
puhetta. Hän kuuntelee lintujen lauluja; hän kuulee niissä Eliinansa,
sillä olihan Eliina usein istunut kesäpäivin kuunnellen samoja virsiä.
»Nyt minä mielelläni laskisin pääni levolle, jos vaan saisin tavata
tuon maisterin, joka oli Ollilassa ja joka ei saata olla muu kuin minun
poikani hänkin. Paljon pahaa olen minä saanut matkaan maailmassa; mutta
suuri on sovinnon voima, koska se on voinut vuodattaa rauhaa minunkin
sydämeeni!» -- --
Kauan istui Riemulan herrasväki Puron mökissä. Kauan kulkivat he ympäri
luonnon puistossa Puron rannalla. Ilta oli tulossa jo, kun he
saavuttivat vaununsa, jotka tiellä olivat odottaneet.
»Vielä kirkkomaalla, hänen haudallansa tahdon käydä», sanoi parooni
Eevalle, jolta hän oli saanut kuulla paljon Antin ensimmäisistä
vuosista. -- »Sitten on ristiretkeni tehty, ja minä menen lepäämään
isäini kammioon». --
»Nyt olet nähnyt minun lapsuuteni kodin, armas Hannani! Nyt saatat
tosiaan sanoa, että Herra on kummallisesti sinunkin teitäsi ohjannut,
kun on minuun sinut sitonut». --
Peitson kestikievarissa olivat matkustavaiset yötä. Mutta suuresti
yörauhaa ei Antti saanut. Eeva oli ilosta mielipuolisena jutellut
naapureille ja tuttaville, että tämä herra, joka näin suuresti nyt
vaunuissa ajoi, oli tuo entinen Antti, joka kulki ympäri vähäisellä
työllään ansaiten elatuksensa. Peitson isäntä ei tiennyt mitä piti
sanoman. Hän häpesi niin, ettei isoon aikaan kehdannut kasvojansa
näyttää. Mutta kun hän vihdoin Antin käskyä totellen tuli esiin,
puristi Antti hänen kättänsä. »Te olitte jotenkin paha minulle», puhui
hän; »mutta minä en enää tahdo muistaa sitä. Kentiesi oli Jumala niin
sallinut, sillä muuten en minä suinkaan olisi lähtenyt näiltä
paikoilta, missä äitini ruumis lepää».