Esilause.
Sovitus haudalla.
Palkinto.
Merimiehen morsian.
Sadan leukaluut.
Esilause.
_Kaarle Jaakko Gummerukselle, syntynyt 1840, tulee Pietari
Hannikaisen jälkeen tienraivaajan kunnia suomenkielisen
novellikirjallisuuden alalla. Halu tarinoida ja runoella oli hänellä
luontainen ja ilmeni jo kouluaikana. Hän sommitteli ahkerasti pieniä,
sisällykseltään romantillisia kertomuksia ruotsinkielellä, joita hän
luki omaisilleen. Kodin uskonnollinen henki ja kasvatus vaikutti
hänessä kouluajan lopulla voimallisen herätyksen, jonka synnyttämä
uskonnollinen mieliala pysyväisesti tuli hänen elämänsä perussäveleksi.
Toinen aate, joka määräsi hänen työnsä suunnan, oli suomalaisuuden
aate, joka hänen ylioppilaaksi tulonsa aikoina entistä suuremmalla
voimalla innostutti mieliä nuorison keskuudessa. Sen vaikutusta oli,
että kun hän julkisuudessa alotti kirjailijatoimensa, hän otti
käyttääksensä suomenkieltä, siten työskennelläksensä suomalaisen
kirjallisuuden kohottamiseksi ja suomalaisen rahvaan sivistämiseksi.
Mutta tosi sivistys oli hänellä eroittamattomasti yhtynyt siihen
uskonnolliseen maailmankäsitykseen, jonka hän kodistaan oli perinyt ja
omakohtaisesti itselleen omistanut. Siinä hengessä hän kirjailijanakin
tahtoi vaikuttaa. Lapsuuden usko ja nuorukaisen äsken herännyt
isänmaallinen innostus yhtyivät hänellä ehjäksi, sopusointuiseksi
ihanteeksi, jolle hän aina pysyi uskollisena.
Ensimmäiset kertomuksensa Kaarle Jaakko Gummerus enimmäkseen julkaisi
Suomettaressa vv. 1862-66 sekä kuvalehdessä Maiden ja merien takaa vv.
1864-66, käyttäen nimimerkkiä --l --b --s. Eri kirjana hän julkaisi v.
1862 »uutelon» eli novellin »Veljekset», 1865 »Alkuperäisiä suomalaisia
Uuteloita I» (kolme eri kertomusta), historiallisen novellin »Rahvaan
tytär, miljoonain hallitsia» v. 1868, suurimman ja parhaana pidetyn
romaaninsa »Ylhäiset ja alhaiset» v. 1870 (toinen painos 1880),
»uutelo» sarjan vihkot II ja III v. 1873, ja kahta vuotta myöhemmin
novellin »Peritäänkö vihakin?» -- Jo tämän tavattoman runsaan
tuotteliaisuuden kautta Gummerus muutamassa vuodessa astui
suomenkielisten kirjailijain ensi riviin. Hänen ensimmäistä koettaan
arvostelussansa sanoo J. V Snellman, että se suurista puutteista
huolimatta oli lupaava, koska se osotti tekijällä olevan runsaan
mielikuvituksen, ja esitystavassa oli vilkkautta ja voimaa, joka ei ole
tavallista. Seuraavina vuosina ilmestyneistä kertomuksista
tunnustettiin, että ne osottivat kaikin puolin suurta edistystä.
Loppumattoman runsas mielikuvitus ja vilkas, sujuva, usein sukkela
esitystapa olivat ne luontaiset lahjat, jotka Gummeruksesta tekivät
hyvin tuotteliaan ja suositun kirjailijan. Kun hän näille lahjoilleen
antoi vapaan vallan, sujui työ kuin itsestään. Hän ei koskaan paljon
vaivannut päätänsä syvällisellä suunnittelulla eikä pitänyt lukua
kaunotieteen kaavoista taikka kirjallisuuden »virtauksista» ja
»suunnista». Epäilemättä onkin totta, ettei hänen teostensa arvo
runollisuuden korkeimpain vaatimusten mukaan ole erittäin suuri.
Mutta se ei estänyt häntä tulemasta suomalaisen suuren yleisön
lempikirjailijaksi, johon ennen kaikkea on vaikuttanut se henki, jossa
hänen kertomuksensa ovat kirjoitetut ja jonka kansa tunsi omaksensa.
Kaikkialla ihmiskohtaloissa Gummerus näkee Jumalan johdatusta,
hänen armahtavaa rakkauttaan, mutta myöskin hänen rankaisevaa
vanhurskauttaan. Vaikka maailmassa pahan ja hyvän taistelussa pahuuden
valta useinkin näyttää olevan täydellinen, ohjautuu kaikki kuitenkin
lopulta hyvän voitoksi. Useissa kertomuksissa on aiheena rikos ja sen
seuraukset, joko rangaistus taikka katumus ja armo sekä lankeemuksesta
kohoaminen. Lämmin myötätunto yhteiskunnan kovaosaisia kohtaan on
myöskin läpikäyviä piirteitä Gummeruksen kertomuksissa. Niinpä on hänen
laajimmassa romaanissaan »Ylhäiset ja alhaiset» juonena mökin pojan
pyrkiminen oppiin ja sivistykseen, ja monessa muussa hän kuvaa sitä
juopaa, jonka rikkaus ja köyhyys saa aikaan ihmisten välillä.
Kirjailija vie meitä milloin rauhalliseen maapappilaan, milloin
keskisäädyn oloihin, mutta tavallisimmin ja halukkaimmin varsinaisen
kansan keskuuteen. Useat kertomuksista liikkuvat historiallisella
pohjalla, perustuen osaksi kansan suussa säilyneisiin tarinoihin. Se
mielenkiinto, jota sellaiset aina olivat Gummeruksessa herättäneet, sai
uutta virikettä, kun hänen isänsä v. 1861 oli muuttanut kirkkoherraksi
Karkun vanhaan, muistorikkaaseen pitäjään Satakunnassa. Karkussa
kerrottuun kansantarinaan perustuu esim. novelli »Sadan leukaluut»,
jonka tapaukset ovat Isonvihan ajalta.
Vuodesta 1873 saakka työskenteli Gummerus Jyväskylässä pääasiallisesti
kansantajuisten kuvalehtien alalla, toimittaen »Kyläkirjastoa» (1873),
»Kyläkirjaston Kuvalehden» A-sarjaa (1878), »Lasten Kuvalehteä» (1880)
ja Kuvalehden B-sarjaa (1888-1896). Yhä enemmän tuli tämä, ynnä alkanut
kustannustoimi, hänen pääalakseen. Sillä välin kuin lukuisia uusia
työntekijöitä ilmestyi suomalaisen kaunokirjallisuuden vainiolle, kävi
Gummeruksen alkuperäinen tuotanto niukemmaksi; mutta lehdissään hän
sitä kumminkin jatkoi, ja muutamat niissä julkaistuista novelleista
ovat ehkä paraat hänen kynästään lähteneet. Erittäin onnistunut oli
Gummerus lapsille kirjoittaessaan.
Uutteran työn, jossa tuskin vielä näkyi väsähtymisen merkkejäkään,
keskeytti sydänhalvaus, joka matkalla Helsingissä 20 p. maaliskuuta
1898 kohtasi häntä. Kaarle Jaakko Gummerus on haudattu Jyväskylän
kauniiseen kirkkomaahan.
* * * * *
Elämänsä viime vuosina oli Kaarle Jaakko Gummeruksella aije julkaista
osa kirjoittamistaan alkuperäisistä »uuteloista» uutena painoksena;
mutta kuolema tuli väliin.
Hänen kustannusliikkeensä jatkaja on pitänyt rakkaana velvollisuutenaan
toteuttaa tätä aijetta, vakuutettuna siitä, että hänen kertomuksillaan
yhä vielä on tehtävänsä ja lukijansa niissä piireissä, joiden puoleen
hän eläessäänkin etupäässä kääntyi. Ne ovatkin jo kauan olleet
kirjakaupasta loppuunmyytyinä. Uusi julkaisu on alotettu Kuvalehdessä
olleilla kertomussarjoilla »Vanhan pastorin muistelmia» ja
»Haudankaivajan kertomuksia», jotka ilmestyivät 1898 ja 1899. Nyt
seuraa neljä hänen vanhemmista novelleistansa, joista kolme ensimmäistä
alkujaan on ilmestynyt »Alkuperäisten suomalaisten Uutelojen» I vihossa
ja viimeinen saman sarjan II vihossa. Hellävarainen kielellinen korjaus
on ollut välttämätön, kun suomalainen kirjakieli 1860-luvulla vielä
monessa kohden oli vakaantumaton ja tekijä, lähteneenä kodista, jossa
puhekielenä oli ruotsi, ja ruotsalaisen koulun käyneenä,
kirjailijatoimensa alkuaikoina ei käyttänyt suomenkieltä
virheettömästi. Toivottavasti on kirjailijan omituisen pirteä tyyli
näistä korjauksista huolimatta jäänyt kaltaisekseen._