-- Fortuna fortes adjuvat, onni suosii voimakkaita, sen todellakin
saa nähdä, lausui insinööri muutamia viikkoja häiden jälkeen.
-- Kuinka niin? kysyi Kalle.
-- Me olemme saaneet uuden vaunutilauksen, ja samalla on tullut kirje
Pietarista. Kysymys on jälleen shrapnelleista. Meille tulee työtä ja
rahaa.
-- Pääasiassa työtä. Ilman sitä minä en voi elää. Ojankaivuukoneeni
ei ole onnistunut, se ei toimi hyvin, se on ainoa suruni tällä
hetkellä. Mutta voidaanhan se parantaa. Leski on kuitenkin
haltioissaan, hän on sen saanut nähdä. Työtä vielä, ja kai sekin
kone on täydellinen. Ei koskaan uutta konetta ole ensi hetkessä
valmistettu, se kysyy kokeiluja.
-- Ja niihin meillä kohta on varaa vaikka kuinka paljon. Kyllä sinä
viimein osaat sen, mitä tahdot saavuttaa.
-- Enköhän. Minä en kaikkea osaa, sen tiedän, mutta kaikeksi onneksi
en koskaan ole hapuillut sinne ja tänne. Ja sitten olen tuntenut,
että minä en ole mitään ilman työtä. Työ on terveys, työ on elämän
siunaus, sen kaunein ja ihmeellisin muoto.
Hänen ääneensä tuli lämmin sävy, kun hän jatkoi:
-- Niin, mutta sekään ei olisi mahdollista, työtä ei osaisi tehdä,
ei jaksaisi, ellei kaiken takana olisi yksi olento, joka meille
on kaikki kaikessa, jonka tähden toimimme, jonka edessä yksinään
tahdomme ylpeillä tuloksista. Kun ne kaksi ovat yhdessä, niin silloin
mies on niin voimakas, ettei häntä mikään voi painaa maahan. Ja minua
ei paina enää mikään, ei mikään!