IV.

Vinha tuuli puhalteli, lakaisten Helsingin muutenkin siistejä katuja.

Ihmiset kulkivat kiireesti pohjois-Esplanaadin katua pitkin.

Kellastuneita lehtiä lenteli ristin rastin heidän ympärillään. Luonto ja

ihmiset olivat ikään kuin levottomassa hyörinässä ja pyörinässä.

Tämän levottomuuden vastakohtana kulki eräs poikanulikka hiljakseen

katua pitkin, seisattui tuon tuostakin puotien ikkunain eteen

katselemaan kaikkea sitä komeutta, kuin niistä loisti esiin.

Tarpeeksensa katseltuaan hän lähti taas rallattaen eteenpäin

laatustelemaan. Hän oli puettu siistiin sarkatakkiin, joka nähtävästi

oli jonkun maalaisräätälittären tekoa. Keskitakaa oli se lyhin, ja

etuliepeet riippuivat pitkinä, ehkä siitäkin syystä, että poika niitä

venytteli, pitäen käsiään takin taskuissa. Vähitellen hän näytti

ikäänkuin väsyvän tuohon katselemiseen; hän haukotteli ja meni istumaan

eräälle penkille esplanaadiin. Siinä istuessaan hän kuuli kummallisia

ääniä. Ne lähenivät, ja nyt hän selvästi erotti sanat: "Uusi Suometar,

Nya Pressen o' Hystasbla-ade"... Ja samalla tuli esiin pieniä poikia,

jotka sanomalehdet kainalossa juoksentelivat pitkin katuja. Nyt ei

pojalla enään ollut aikaa istua, vikkelästi hän nousi penkiltä ja juoksi

erään sanomalehtipojan luo, sanoen:

-- Mitä sinä huudat?

-- Myyn sanomalehtiä, osta pois, kom o' sööp. Uusi Suometaar, Nya

Pressen o' Hystasbla-ade.

-- Mistä noita lehtiä saa? Annas kun minäkin huudan.

-- Tuossa on. Tahtoisitko tulla myyjäksi?

-- Tahtoisin, se vasta hauskaa olisi.

-- Rautatien-kirjakaupassa niitä on. Mikä sinun nimesi on, ja mistä sinä

olet? -- kysyi sanomalehtipoika, luoden tutkivan katseen toveriin, joka

oli paljon siistimmässä puvussa kuin hän.

-- Nimeni on Joju, ja minä asun Albertinkadun loppupäässä. Mutta

annappas minunkin huutaa.

-- Noh, koetappas nyt.

-- Uusi Suometa-ar, Nyija Rässen ja Huus-tasplaade...

-- Ei se ollut oikein. Sinun pitää sanoman blaade eikä plaade.

Hystasblaade: etkä myöskään saa sanoa: Nyija Rässen, vaan Nya Pressen.

Noin keskenämme, kun sanomalehdistä puhumme, on meidän vain tapana sanoa

Prässi, mutta kun huudamme, niin täytyy sanoa selvään koko nimi.

-- No annappas kun koetan: Uusi Suometaar, Nya Pressen o' Hystasblaa-de.

-- No niin, nyt se kävi oikein, pian sinä opitkin. Huudetaan nyt sitte

vuorotellen ja kävellään yhdessä.

-- Tämä vasta hauskaa on. Saanko huutaa oikein niin paljo kuin jaksan?

-- Huuda päälle vain, kyllä _meidän_ kaupunkimme seinät kestävät, ei ne

kesken halkea.

Joju huusi niin heleällä äänellä, että jos joku taiteen harrastaja olisi

sattunut häntä kuulemaan, niin varmaankin hän olisi pyytänyt valtio-apua

tämän uuden kyvyn laulajaksi kasvattamista varten. Huudettuaan Joju,

sillä välin kuin kumppanin vuoro oli, iloissaan hyppäsi eteenpäin. Hän

ei enää laatustellut kädet taskuissa tyhjäntoimittajana, hän oli nyt

innokkaana virantoimittajana, hän oli jo alkanut Helsingin virkeää

elämää. Laulettuaan Uusi Suometar, Nya Pressen ja Hystasblaa-de, oppi

hän ohikulkeville myöskin sanomaan: -- Osta nyt, sööp ny.

-- Huomenna, varhain aamulla, täytyy sinun tulla asemalle, minä vien

sinun kirjakauppaan. Se herra, joka siellä meille lehdet antaa, tuntee

minun hyvin, ja kun minä sinun sinne vien, niin kyllä sinä kohta pääset

myyjäksi. Sinä saat numeron lakkiisi. Mutta muista vain tulla, etten

sinua suotta etsi.

Pojat erkanivat, ja seuraavana aamuna he tapasivat toisensa jo varhain

aamulla rautatien torilla.

-- No nyt sinun toimitan sanomalehden myyjäksi, -- sanoi Jojun toveri ja

näytti hyvin mahtavalta, kun oli ottanut suosikikseen vieraan pojan.

He läksivät myymälään, jossa olivat ensimmäisinä. Sanomalehtipoika sanoi

heti:

-- Tässä on nyt poika, joka myöskin tahtoisi lehden myyjäksi. Hän on

minun toverini, kyllä minä hänen takaan.

-- Vai niin. Mistä tämä poika on?

-- Täältä hän on, asuu Albertinkadun loppupäässä.

-- Mikä on talon numero?

-- Ei hän muista, mutta jahka lähdemme pois, niin minä saatan häntä ja

katson, mikä se on.

-- No mitä tuo poika itse tietää, jonka puhemies sinä olet? Mikä nimesi

on?

-- Muona-Matin Jojuksi minua maalla nimitettiin, mutta isäni on

muuttanut tänne kaupunkiin, eikä hän täällä mitään muonaa saa.

-- Eikö sinulla mitään sukunimeä ole?

-- Ei sukunimeä, mutta kyllä minulla liikanimi on.

-- Vai niin, no annappas kuulla nimesi.

Jojun silmät vilkkuivat nyt oikein veitikkamaisesti, kun hän vastasi:

-- Kansakoulussa minua sanottiin aika veitikaksi ja kylän muijat

nimittivät minua muona-Matin poikaveitikaksi. Onhan minulla siis

liikanimi.

-- No pistetään tänne paperiin nimesi sitten. Joju Veitikka, ehkäpä olet

hyväkin lehtiä myymään.

-- Oojah, kyllä sen saatte nähdä.

-- Tulee hänestä hyvä myyjä, minä olen häntä jo koettanut.

Herra, joka pojille antoi sanomalehtiä myytäväksi, näytti olevan

huvitettu noista pojista ja kysyi vielä: -- Oletteko kauankin olleet

tuttavia keskenänne?

-- Koko eilisen päivän, -- vastasi sanomalehtipoika.

-- Kylläpä sitte tunnettekin toisenne, -- sanoi herra hymyillen.

-- Kyllä vain, -- vakuutti poika.

He saivat lehtimytyt kainaloonsa, numerot lakkiinsa, ja lähtivät sitte

matkoihinsa.

-- Mutta enhän minäkään tiedä, mikä sinun nimesi on, -- sanoi Joju

kumppanilleen.

-- Minun nimeni on Korpi, mutta noin kumppanien kesken olen Korppi.

Kuulusteles vain, niin kyllä kaikki Korpin tuntevat, mutta Korvesta ei

moni tiedä mitään.

-- Kas, mikä talo tuo on?

-- Se on yli-oppilastalo. Jahka minä oikein sinulle näytän täällä

taloja, niin saat vasta nähdä jotakin.

-- Oletko sinä täältä kotoisin?

-- Olen minä, _Helsinkiläinen_ olen.

-- Ja olet nähnyt vain nuot suuret tuvat täällä. Minä olen muitakin

kaupunkia nähnyt.

-- Semmoisia pieniä, mitä ne ovat? Kyliä vain Helsingin rinnalla.

-- Niin, mutta minä olen nähnyt sellaisia paikkoja maalla, ettet sinä

täällä Helsingissä olekkaan semmoisia nähnyt. Kun Suutarin Sakin kanssa

kävimme marjojen kaupalla, kuljimme sellaista aukeata, että siihen näkyi

kirkko ja mylly sekä kuusi kylää. Mutta mitäpä täällä näkee, seiniä

vain.

-- Ohoh, on täällä näkötorni ja palotornikin, ja kun sinne kiipeää...

-- Kuules, sinne meidän täytyy kiivetä. Lähdetään nyt heti.

-- Ei maar, esplanaadiin meidän täytyy rientää lehtiämme myymään.

-- Ja niin helk... Uih, tuhmasti aioin taas sanoa.

-- Mikä nyt tuli?

-- Tuommoinen kiroomisen tapainen sana oli juuri tulemaisillaan

suustani, enkä ole pitkiin aikoihin sellaista sanonut, enkä taas enään

sanokkaan, se on varma.

-- No entäpäs tätä sitten.

-- On se paha, ja sitä saa niin kovasti hävetä, kun tulee parempien

lasten joukkoon.

Pojat olivat juuri suuren kivimuurin kohdalla, kun eräs keski-ikäinen

herrasmies tuli portista ulos. Oitis paikalla kiirehti Joju herrasmiehen

luo, sanoen: -- Ostakaa sanomalehtiä!

Herra vilkaisi lehtiin, vaan aikoi mennä edemmäksi, mutta Joju juoksi

pari askelta perässä ja sanoi: -- Ostakaa nyt, että saan hyvän onnen,

kun ensikerran olen myymässä.

-- Annappas nyt sitte tänne lehti. Mistä tiedät, että saat hyvän onnen?

-- No onhan siinä jo aluksi onnea, kun yhdenkin lehden olen saanut

myytyä, -- vastasi Joju ja riensi toverinsa jälkeen.

-- Paras, että menemme eri haaralle, -- sanoi Korpi.

-- Mennään vain, ja huomenna tapaamme toisemme taas.

Joju lähti nyt kulkemaan ja kiertelemään kaupunkia pitkin. Hän kävi vain

välillä kotona syömässä, ja meni jälleen ulos. Illalla kotia palattuaan

ei hänellä ollut muuta kuin yksi ainoa lehti myymättä. Poika olikin niin

väsyksissä, ettei joutunut rahojaan laskemaan, vaan pyysi vähän ruokaa,

ja meni syötyänsä olkivuoteelleen kammarin-nurkkaan maata.

Entisen muona-Matin huone oli jotenkin iso, mutta hyvin rappeutunut, ja

siellä oli moni muukin, kuin Matin perheen jäsenet, saanut yösijansa.

Siellä oikoili pitkän pöydän alla ja nurkissa kaikenmoisia kulkijoita.

Huoneen perällä oli verholla erotettu osa Jojun vanhempia varten, ja sen

lähimmässä nurkassa oli pojan vuode.

Jojun vanhemmat pitivät jonkunlaista yömajaa. Maksu otettiin jokaiselta

heti, sillä vieraat olivat useimmiten sitä laatua, että se tapa oli

tarpeellinen. Muuten olisi maksu saattanut jäädä tulematta. Välistä

tapahtui, että vieraat keskenään riitelivät niin, että isäntäväen täytyi

mennä heitä sovittamaan, ja toisinaan ei sekään riittänyt, vaan

tarvittiin vielä poliisinkin apua. Sellainen oli se koti, jossa Joju

yönsä lepäsi. Päivin hän enimmiten oli kadulla.