I.

Aurinko paistoi helteisesti aholle, jossa eräs kahdentoista-vuotias

poika poimi marjoja tuohiseensa ja lauleli:

Kankaalle karjan,

Mättäälle marjan

Lamponen toi.

Hei heli hoi!

Metsässä toimin,

Marjoja poimin;

Luoja ne loi,

Köyhille soi,

Kypsimmät annan

Poijes, ja kannan,

Minnekkä vie

Suorana tie.

Joku rapsahdus kuului, ja poika huusi:

-- Kuka siellä kuukuelee, kettuko vai jänis?

-- Oohoh, eikö suutarin Sakki miestä metsän elävästä erota?

-- Noh, kun olisikin ollut mies, mutta olipa pieni muona-Matin Joju

vain. Marjassako sinäkin olet?

-- Marjassa niin. Mutta ne ovat niin hemmetin raakoja vielä, eikä niille

herroille pahuuksille raakilat kelpaa.

-- Hyi, Joju, kuinka tuolla tavalla kiroilet!

-- Mitä kiroilen? Enhän minä ole kironnut.

-- Olet hyvinkin, ja vieläpä kaksi kertaa.

-- Enhän minä ole pahan nimeä maininnut. En ole milloinkaan tuollaisia

sanoja kiroukseksi kuullut sanottavan. Kylän miehet ja isäkin sanovat

paljon rumemmin, kun kiroilevat.

-- Mutta kyllä se vain sitä on, ja se on paha tapa sinulla.

Kansakoulussa sanoi opettaja, että kiroileminen on kova synti.

-- Sanoi se niinkin, ettei saa siunata, mutta semmoinen puhe vasta

hullua on.

-- Ymmärsit opettajan aivan väärin. Hän sanoi, ettei saa turhaan siunata

ja mainita Jumalan nimeä.

-- Niin no, helkkarissa, enhän minä sitä "turhaan" sanaa kuullut, kun

Liisan-Kallu neulalla selkääni pisti.

-- Kuules, jos nyt lupaat olla kiroilematta, niin minä annan sinulle

tuokkosellisen marjoja.

-- Sinäkö?

-- Niin minä.

-- Mitä hyötyä sinulla siitä on, etten minä kiroile enkä siunaa?

-- Ei mitään, mutta soisin vain, että oppisit pois pahasta tavasta.

-- Paha minä olen aina ollut. Äiti tuuppii ja sanoo, että olen paha, ja

isä sanoo: "älä ole vallaton" ja kylän väki sanoo, vaikka muut ovat

kuria tehneet: "sen on muona-Matin paha poika-veitikka tehnyt". Mutta

minä siitä viisi välitän. Voi Jestas kun nuot mäkäräisetkin purevat niin

onnettomasti.

-- Tuollaisesta siunaamisesta opettaja kielsi, se on Jumalan nimen

turhaan lausumista.

-- Totta minun täytyy jotakin sanoa, kun mäkäräiset purevat. En minä

vain viitsi joka sanaani punnita. Mutta mihinkä sinä marjasi viet?

Sakki rallatteli:

Minnekä tie

Suorana vie.

-- Kyllä se kaupunkiin täältä suoraan menee.

-- Ei maar menekkään.

-- Kuules, sinusta varmaan tulisi opettaja, kun saisit koulua käydä.

-- Ei, pappi minusta tulisi.

-- Olisi se sentään kurjaa, kun täytyisi käydä koulua.

-- Oi, minäpä vasta iloinen olisin, jos saisin oikein suuressa koulussa

käydä ja tulla papiksi.

-- Olet sinä kumma sentään! Sitä minä en vain viitsisi, en, vaikka

sanottaisiinkin hyväksi, kuten kaikki sinua kiittävät. Minä en enään

menekkään kouluun syksyllä; annettakoon vain tukkapörröä, mutta kouluun

en mene.

-- Mennään vain yhdessä ja ollaan hyvät ystävät.

-- En mene. Nyt lähden kotia. Tule sinäkin, mennään yhdessä kaupunkiin.

Ensimmäisistä marjoista maksetaan siellä aina enemmän kuin maalla.

-- En tule, minä tahdon viedä ensimmäiset marjani pappilaan. Kun näkevät

tuohiseni, niin kaikki ilostuvat, ja ensi kerralla saan kupillisen

kahviakin, ja sitten ottavat minulta marjoja koko kesän, vaikka kuinka

paljon veisin. Monen täytyy tuoda pois marjansa, kun niitä on runsaasti

saatu, mutta minulta ottavat aina.

-- Kai maar he sinulta ottaisivat, vaikka ensimmäiset kaupunkiin veisit.

-- Ei, he ovat pyytäneet minua tuomaan heille varahimmat.

-- Mistä hiidestä sen tietäisivät, että sinä minun kanssani kaupungissa

olet ollut?

-- Tiedänhän itse.

-- Hm. Niin no, ehkä se olisikin paha, ettet sinä veisi, en sitte

kehoitakaan sinua enään kanssani tulemaan mutta minä en ole milloinkaan

pappilaan vienyt. Lähden pois jo, tuohiseni on vallan täynnä.

Sakki kävi alakuloiseksi. Jojun puhe teki hänen miettiväiseksi. Hän

tunsi, että toverin kodissa elettiin toisin kuin hänen kodissaan, hän

tunsi ettei Joju kokonaan ollut itse syypää pahuuteensa, mutta hän ei

tietänyt, miten asiaa voisi parantaa, ei mistä pahe tuli, hän tunsi vain

hämärästi, että jotakin nurjaa oli olemassa. Hän huokasi ja sanoi

ääneensä:

-- Joju parka!

Hän kulki kuitenkin yhä eteenpäin metsässä ja löysi taas hyvän

marjapaikan, jossa mansikoita oli punaisenaan. Sakki riemastui ja

ajatteli ensi hetkessä, että kunpa Jojukin nyt olisi poimimassa. Mutta

pian unhotti hän toverinsa ja kaikki, mitä häneen koski, sekä otti

puukon tupestaan ja rupesi valmistamaan tuokkosia. Yhden pienen

tuokkosen hän laittoi oikein sieväksi ja poimi siihen suurimmat marjat,

ja kun sitten kaikki tuokkoset olivat täynnä, laski hän ne riviin

kahvakoppaan kantaaksensa ne sillä kotia.

Metsä oli vilpoinen, taivas sininen ja Sakin mieli niin onnellinen kuin

sen, jolla on hyvä omatunto eikä huolta huomisesta. Hän kulki kotia päin

ja rallatteli:

Pappilan lapset

Kiehkurahapset

Marjani saa.

Hei heli laa!

Joju myöskin läheni kotiansa, ja katseli tavan takaa marjojansa.

Kauniimmat hän nyyppäsi suuhunsa: "saatanhan syödä muutaman marjan,

mitäpä sillä väliä on", tuumi hän. Mutta marjat vähenivät vähenemistään.

Tuossa oli muona-Matin mökki. Joju meni tupaan. Siellä oli silakkaa ja

leipää pöydällä sekä piimää läkkituopissa. Poika laski marjatuokkosensa

rahille ja meni ruokapöydän ääreen, johon istui syömään, mitä siinä

tarjolla oli.

Äiti tuli samassa sisälle. -- No, johan sinäkin olet kotona; missä

marjasi ovat? Ehkä et taas löytänytkään mitään?

-- Mitäpä nuot tuolla rahilla ovat?

-- No onhan siellä vähän marjoja sinulla, -- puhui äiti leppeämmällä

äänellä. -- Mene oitis syötyäsi viemään ne kaupunkiin, etteivät litisty.

-- En tiedä, viitsinkö.

-- Kyllä viitsimään saadaan.

Jojun huuli meni vähän lerpalleen, mutta hän ei puhunut mitään, nousi

vain ruualta, otti tuohisensa, läksi sanaakaan sanomatta ulos ovesta ja

paiskasi sen lujasti kiinni.

-- Sitä sisua, selkääsi tarvitsisit, -- huusi äiti, hypäten hänen

jälkeensä. -- Muista, että pyydät markka kolmekymmentä kannusta.

Poika meni ja oli harmissaan. Hän oli ynseä melkein aina, koska kaikki

häntäkin ynseydellä kohtelivat. Mutta kulkiessaan muistui Sakki hänen

mieleensä, tuo kummallinen poika, joka hänelle osotti hyvyyttä, ilman

että itse sai siitä pienintäkään hyötyä.

Samassa hän näki edessään erään kotikylänsä akan, joka tavallisesti

torui kylän lapsia ja jolle lapset tekivät tepposia juuri siksi, että

tämä aina oli valmis suuttumaan. Nyt Joju unhotti kaiken harminsa,

unhotti Sakin hyvyyden, ja rupesi vain tuumimaan, miten voisi tehdä

jonkunlaista kuria akalle.

Maantien varrella sijaitsevan kartanon puutarha-aidan rakosista pistäysi

ulos sireeninvesoja, ja Joju sieppasi muutamia suuria lehtiä taskuunsa

sekä kulki hiljakseen akan perässä. Vähän matkaa kartanosta kasvoi

maantien molemmilla puolin tiheä kuusimetsä. Joju juoksi metsään, ja

jouduttuaan aivan akan kohdalle, hän asetti lehden suunsa eteen ja

pamahutti sitä niin, että akka hätkähtäen katseli ympärilleen, mutta

läksi, kun ei mitään näkynyt, jälleen kulkemaan. Joju hiipi yhä metsässä

maantien varrella ja paukahutteli tuon tuostakin sireenin lehtiä, siksi

että kaikki olivat lopussa. Nyt hän läähättäen juoksi muijan perässä ja

huusi: -- Odottakaa, Reetta muori, pelkään niin helkkaristi, kun tuolla

ammutaan metsässä. Sotilaat luulemma siellä pitävät leikkisotaa.

-- Hyvänen aika, mihinkä tässä nyt joudutaan? Ovat minun jo

pelästyttäneet aivan hukkaan, kun en käsittänyt, mistä se pauke tuli.

Jospa tässä edes olisi torppa, johon suojaan pääsisi.

-- Niin, Reetta muori, kyllä teidän hullusti käy, ellei leikkisota jo

ole loppunut. Mutta minä riennän kaupunkiin, että saan marjani kaupaksi.

Hyvästi, muori!

Joju riensi marjoineen kaupunkia kohti, mutta muori jäi miettimään tuota

epäiltävää ampumista, ja vihdoin hänelle selvisi, että koko ampuminen

"oli kun olikin vain Joju-ilkiön temppuja".