Oli kerran keski-yöllä,
Koska ohta Otavaisen
Käteen kiännäiksen Boútin,
Väki kaikki väsyksissä
Oli uneen uupununna.
Eros silloin äkkiästi
Kolkutti koan ovellen.
"Kuka pieksää portin piälle?"
Kyseilin, "ja unein viepi?"
Eros vastais; "Avaa oveis!
Olen lapsi, elä pelkee!
Sateet soattoivat mun märäks,
Kaiken yötä kuljellessa."
Näitä kuullen mielein taipui,
Iskin tulta hiiluksesta,
Avoin oven; löysin lapsen,
Joll' oil jousi kainalossa,
Siven-kynkät, nuolen-kontit;
Panin pankoll' istumahan,
Kourat oli kohmettunna,
Niitä lämmitin omillain;
Veinkin viänsin hiuksistansa.
Kuin läks kylmä kynsistänsä,
Niin hän lausui: "koitelkamme
Jos on vannet vaipununna,
Jännet veissä vetkistynnä!"
Vivun viritti, ja povein
Pisti piikinsä, kuin piru.
Hyppäis pois, ja nauro-suulla
Huusi: "Vieras, kiitos olkoon,
Eip' ou vannet vahinkoit'tu;
Kivut sinuun kiini käyköön!"