Osmo Laipio, filosofian tohtori, kirjastonhoitaja.
Maire Telkiä, konttorineiti.
Roope Rahkasuo, maisteri, Laipion koulutoveri ja vanha ystävä.
Tapahtuu Helsingissä nykyaikaan.
Konttorihuone. Oikealla ikkunaseinä, ikkunan edessä kaksipuolinen
pulpettipöytä; vasemmalla sohva, kaksi nojatuolia ja sohvapöytä,
siinä tarjottimella vesikarahvi ja kaksi lasia, peremmällä ovi
varastohuoneeseen ja nurkassa uuni; keskellä peräseinää ovi, jonka
vasemmalla puolella vaatenaulakko, oikealla taas kirjahylly.
Kirjakääröjä siellä täällä nurkissa ja seinustalla.
MAIRE TELKIÄ (vähän yli kahdenkymmenen vanha, sievähkö, vilkas, iloinen
neiti, tulee perältä, avaten amerikkalaisella lukolla varustetun
ulko-oven, panee laukkunsa pulpetille ja riisuu päällysvaatteensa,
jotka ripustaa naulakkoon; ottaa sitten laukustaan pienen peilin,
katselee ja korjailee hiuksiaan, panee peilin pois, järjestelee minkä
mitäkin huoneessa, itsekseen hyräillen, ja käy lopulta pulpetin ääreen
istumaan, kasvot katsojiin päin; selailee kotvan aikaa papereitaan ja
kirjojaan, mutta jää vihdoin tuijottamaan ulos ikkunasta, leuka toisen
käden kämmenen varassa; kuuluu lyhyt kolkutus peräovelle). Sisään!
ROOPE RAHKASUO (lähes neljänkymmenen ikäinen, pienenpuoleinen,
kuivannäköinen koulunopettaja, jonka silmistä kuitenkin veitikka
pilkistää, kömpii hitaasti huoneeseen). Pyydän anteeksi, — tohtori...?
(Katselee kysyvästi ympärilleen.)
MAIRE (vastaa vilkkaasti, mutta hieman hätääntyneellä äänellä,
ennenkuin edellinen on ehtinyt edes kysymystään lopettaa). Niin,
tohtori ei ole täällä. Tohtori ei ole vielä tullut. Kummallista kyllä,
tohtori ei ole tullut.
ROOPE (veitikkamaisesti). Vai niin?! Kummallista!
MAIRE. Mutta ehkä tahdotte olla hyvä ja odottaa; maisteri...? Maisteri
Rahkasuo, eikö niin?
ROOPE. Aivan oikein.
MAIRE. Minä luulen, että tohtori kohta tulee. Olkaa niin hyvä ja
istukaa, maisteri!
ROOPE. Mutta ellei hän niin kohta tulekaan?
MAIRE. Kyllä. Hänen pitää tulla. Tänään hänen pitää varmaan tulla. —
Saanko minä riisua päältänne?
ROOPE. Oo, kiitoksia, kiitoksia, neiti Telkiä! Kyllä minä
vielä toistaiseksi siinä tulen omin neuvoin toimeen. (Riisuu
päällysvaatteensa.)
MAIRE (hiukan hämillään). Pyydän anteeksi, en minä niin tarkoittanut.
ROOPE. Ette suinkaan. Minä puolestani osaan antaa arvoa teidän
avuliaisuudellenne, mutta teidän arvonne naisena asetan kuitenkin
korkeammalle.
MAIRE (kuin syrjään). Niin vähissä se ei kuitenkaan ole, että se olisi
siitä mennyt, luulen ma.
ROOPE (nauraa). Tietenkään ei, kun ei ollutkaan puhe sen enemmästä kuin
vain päällystakin riisumisesta vanhanpojan hartioilta.
MAIRE. Tehkää hyvin ja istukaa, maisteri!
ROOPE. Kiitän. (Istuutuu sohvaan.) Mutta missähän, — taas asiaani
palatakseni, — se vanha ystäväni, tohtori, oikein oleksii?
MAIRE (kuin edellä, hieman hätääntyneellä äänellä). En tiedä, en tiedä
todellakaan. Eilen hän ei ollut koko päivänä täällä.
ROOPE. Se on jo todellakin kummallista.
MAIRE. Niin, eikö ole?
ROOPE. Hän, joka käydä naksuttaa säännöllisesti kuin vanha kello, ei
ole täällä yhtenä päivänä ollut, se on jo kummallista! Semmoistahan ei
ole tapahtunut kertaakaan sillä aikaa, kuin te, neiti, olette täällä
ollut toimessa?
MAIRE. Kahteen kuukauteen — ei, ei kertaakaan.
ROOPE. Siis todellakin hyvin kummallista!
MAIRE. Ehkä tohtori on sairastunut?
ROOPE. Ehkä tohtori on sairas.
MAIRE. Mutta silloinhan hän olisi kirjoittanut?
ROOPE. Mutta silloinhan hän tietysti olisi teille kirjoittanut!
MAIRE. Mutta jos hän on niin sairas, ettei jaksa kirjoittaa?
ROOPE. Sekin on mahdollista.
MAIRE. Silloin pitäisi...
ROOPE. Niin, silloin pitäisi teidän mennä katsomaan, kuinka hän voi.
MAIRE. Niin, niin, mutta eihän se sovi, eihän se sovi.
ROOPE. Niin, ei... että nuori neiti menee sairasta vanhaapoikaa
katsomaan.
MAIRE. Semmoista se nyt on!
ROOPE. Kun ei miehellä ole vaimoa, joka häntä edes sairaana hoitaisi.
MAIRE (pahastuen). En minä ymmärrä, kuinka te, maisteri, voitte laskea
leikkiä niin vakavasta asiasta.
ROOPE. Pyydän anteeksi. Kun ihminen itse on terve, niin eihän sitä
toisen kipuja tule ajatelleeksi — sydänvikoja varsinkaan.
MAIRE. Vaikka on toisen vanha ystäväkin. Hyväkin ystävä sitte! — Mutta
ehkä te nyt, maisteri hyvä...
ROOPE. Menisin häntä katsomaan, tiedustelemaan? Niinkö?
MAIRE (rukoilevasti). Niin juuri, olkaa niin hyvä!
ROOPE. Mutta minä luulen, että se on aivan turhaa.
MAIRE. Kuinka niin?
ROOPE. Hän ei ole kotona kuitenkaan.
MAIRE. Mistä te sen tiedätte?
ROOPE. Hän ei ollut kotona eilenkään.
MAIRE. Te siis olette käynyt?
ROOPE. Kävin.
MAIRE. Hyvä Jumala!
ROOPE. Enkä toissakaan päivänä saanut häntä käsiini.
MAIRE. Voi, hyvä Jumala!
ROOPE. Kokonaiseen kahteen kuukauteen, — siis niin kauan kuin te olette
täällä kirjastonapulaisena palvellut, en ole häntä käsiini saanut,
vaikka kuinka olisin puhelinta ja hänen ovikelloaankin soittanut.
MAIRE. Jotakin siis on tapahtunut!
ROOPE. Niin, jotakin on siis tapahtunut.
MAIRE. Mutta mitä?
ROOPE. Teiltä juuri, neiti, olen siihen kysymykseen tullut vastausta
saamaan.
MAIRE. Mistä minä...? Minähän itse olen niin...
ROOPE. Senpä vuoksi juuri se »niin» sanoo niin sanomattoman paljon ja
varmaan voi olla avaimenakin tähän arvoitukseen.
MAIRE. Minä en ymmärrä.
ROOPE. Mutta minä ymmärrän. Tuon vanhanpojan pää on mennyt sekaisin.
MAIRE. Taivaitten taivas!
ROOPE. Ja siihen olette te nähtävästi syypää.
MAIRE. Minä?
ROOPE. Te olette pannut hänen päänsä pyörälle.
MAIRE. Sitä en tiedä.
ROOPE. Mutta minun paha aavistukseni on alkanut muuttua kamalaksi
varmuudeksi.
MAIRE. Sillä...?
ROOPE. Tekin häntä rak... säälitte, minun piti sanoa.
MAIRE- Kuin ihminen ihmistä — vain.
ROOPE. Enemmän.
MAIRE. Hyvää ihmistä — vain.
ROOPE. Vielä vähän enemmän.
MAIRE. Onnetonta, kärsivää lähimmäistään — vain.
ROOPE. Jotenkin siihen suuntaan on tässä ajatustenne ja tunteittenne
ilmapuntari näyttänyt — vain.
MAIRE. Mutta jos te olisittekin, herra maisteri, huono havaintojen
tekijä?
ROOPE. Niin se olisi sekä onni että onnettomuus tohtoriparalle.
MAIRE. Onnettomuus?
ROOPE. Ettei hän siis saisikaan teitä, jos hän teitä rakastaa.
MAIRE. Sillä...?
ROOPE. Sillä teistä mahdollisesti (anteeksi, minä olen naimattomuuteen
piintynyt) voisi tulla hänelle hyvä ja rakastettava vaimo.
MAIRE. Heittäkäämme mielistelyt syrjään! Ja onni? Mikä onni?
ROOPE. Hänestä ei tulisi valapattoa.
MAIRE. Mitä se merkitsee?
ROOPE. Hän on kerran Bacchuksen edessä ja minun edessäni ja minun
kanssani vannonut valan, ettei hän koskaan naisi.
MAIRE. Se... se oli hyvin tyhmä...
ROOPE. Varomaton...
MAIRE. Ja — varomaton vala.
ROOPE. Jota hän nyt mahdollisesti katuu.
MAIRE. Katumus ei ole koskaan myöhäistä.
ROOPE. Eikö hänenkään ikäiselleen?
MAIRE. Kuinka voisin hänen samanikäiselle ystävälleen antaa muuta kuin
kieltävän vastauksen.
ROOPE (syrjään). Totta toisen kerran, tuohon tyttöön voisin minä
itsekin lopulta mieltyä. — (Ääneen). Mutta jos se vala on peruuttamaton?
MAIRE. Se olisi vahinko. Mutta sehän ei sitä ole?
ROOPE. Koska...?
MAIRE. Koska teidän vallassanne on antaa ystävällenne synninpäästö.
ROOPE. Venuksen edessä? Sen jumalattaren, joka on Bacchustakin
voimakkaampi?
MAIRE. Niiden kärsimysten tähden, jotka ovat saaneet vanhanpojan pään
pyörälle, niin että ei puhelin eikä ovikello soi eikä hänen vanha paras
ystävänsäkään saa häntä käsiinsä.
ROOPE. Minä luulen, että olette voittanut. Alan pelätä pahinta.
MAIRE. Niinkö todellakin?
ROOPE. Etteivät asiat vain olisi hullusti!
MAIRE. Herran tähden!
ROOPE. Silloin olisi syynne tuhat kertaa suurempi!
MAIRE. Minun?
ROOPE. Teidän! Teidän!
MAIRE. Teidän, herra maisteri, sillä tehän olette yhdessä tuon hullun
valan vannoneet! Vannomatta paras aina!
ROOPE. Ettäkö minun siis pitää ottaa se syy niskoilleni?
MAIRE. Teidän, teidän, teidän juuri!
ROOPE. Silloin ei auta muu kuin heti koettaa saada onneton vanhapoika
käsiinsä.
MAIRE. Mutta mistä?
ROOPE. Hän ei näy tulevankaan tänne.
MAIRE. Ei näy, ei näy.
ROOPE. Vaikka puoli tuntia tässä olemme jo rupatelleet.
MAIRE. Ja odottaneet.
ROOPE. Ja odottaneet turhaan. Minun on siis lähdettävä.
MAIRE. Häntä etsimään!
ROOPE. Tietysti, tietysti! Vaikka mistä!
MAIRE. Mutta ei poliisin kautta.
ROOPE. Kaikista kapakoista!
MAIRE. Hyvä Jumala! Mutta tehän palaatte, niinhän?
ROOPE. Bacchuksen nimessä!
MAIRE (auttaen päällystakkia Roopen päälle). Kaikkien vanhain —
jumalain nimessä!
ROOPE. Näkemiin siis, neiti Telkiä! (Aikoo mennä, mutta kääntyy.) Rakas
neiti Telkiä! Rakas neiti Telkiä!
MAIRE. Menkää jo, menkää jo, hyvä maisteri Rahkasuo!
ROOPE. Mutta älkää kovin surko, ellen minä tohtoria löydä! Olenhan minä
jälellä. Minä luulen melkein jo, että minä... että minäkin jo teitä...
jo teitä... jo teitä —
MAIRE (sysäten Roopen menemään). Vaiti, vaiti, maisteri! Ja menkää,
menkää!
ROOPE. Kyllä, kyllä, mutta minä palaan. Tehän pyysitte, että palaisin,
niinhän?
MAIRE. Niin, niin, niin!
ROOPE (ovessa teutaroiden). Mikä herttainen, mikä herttainen ihminen!
(Menee.)
MAIRE (kävelee pari kertaa levottomasti edestakaisin huoneessa,
sijoitellen ja järjestellen siellä täällä joitakin esineitä, huudahtaa
lopulta huolestuneena). Mitä minä nyt teen?! Mitä minä nyt teen?!
(Istahtaa sitte sohvaan ja purskahtaa itkuun, peittäen kasvonsa pöytää
vasten.)
OSMO LAIPIO (tulee samassa vasemmalta, varastohuoneesta, silkkihattu
päässä ja palttoo yllään; noin neljänkymmenen korvissa oleva parrakas
mies, luonteeltaan sulkeutunut ja harvapuheinen). Hyvää huomenta,
neiti... Maire!
MAIRE (hypähtää seisaalleen ja kirkaisee äänellä, josta kaikuu
sekä pelästystä että ihastusta). Ah! — Hyvää huomenta... toh...
tohtori! (Pyyhkii nopeasti silmänsä ja menee paikalleen pulpetin
ääreen istumaan, ryhtyen työhönsä. Osmo on sillävälin riisunut
päällysvaatteensa. Hän on puettu mustaan pitkään takkiin, jonka alta
kiiltää puhtoinen kaulus ja kalvosimet. Sitäpaitsi näkee, että hän
juuri on käynyt parturilla. Hän astuu verkalleen paikalleen pulpetin
ääreen vastapäätä Mairetta ja on ryhtyvinään työhön. Pitkänlainen
vaitiolo. Maire luo silloin tällöin katseita Osmoon, mitään sanomatta,
ja niistää lopulta nenäänsä.)
OSMO (joka ei ole nostanut päätään, mutta luonut salavihkaa
silmäkulmiensa alta katseen Maireen, sanoo vihdoin, tähystäen johonkin
paperiinsa, kuin sivumennen). Sanoitteko jotakin?
MAIRE. En, tohtori.
OSMO. Vai niin, mutta te katsoitte minuun.
MAIRE. Ehkä... kyllä.
OSMO. Kyllä, kyllä, sillä minä tunsin, että te katsoitte minuun? Miksi
te katsoitte minuun? Onko teillä jotakin sanomista minulle?
MAIRE. Ei, tohtori.
OSMO (viitaten sormellaan Maireen päin). No, kirjoittakaa sitte!
(Taas pitkänlainen vaitiolo, jonka aikana molemmat ovat ahkerasti
työtä tekevinään. Vihdoin puhkeaa Osmo sanoihin, aivan kuin
itsekseen.) Tuota, että... (Maire ei ole kuulevinaan.) Tuota, että...
(Äänettömyyden jälkeen, kun toinen ei kysy mitään.) No, miksi ette sano
mitään?
MAIRE. Anteeksi, sanoitteko jotakin, tohtori? Luulin, että vain
itseksenne puhuitte.
OSMO. Minähän kysyin, miksi taannoin niin pelästyitte, kun minä tulin
sisään? Mutta te ette vastaa.
MAIRE. Kysyittekö? Niin, niin todellakin. Minä niin kovasti pelästyin.
OSMO. Miksi te sitte niin pelästyitte?
MAIRE. Miksikö? Eihän sen niin kummallista pitäisi olla. Tehän tulitte
tuolta (osoittaa varastohuoneeseen päin) niin odottamatta, olette ollut
niin kauan poissa, olitte eilen koko päivän poissa, ette ollut täällä
tänäänkään niinkuin tavallisesti ja sitte olette noin juhlapukuun
puettu, noin juhlallinen kaikessa. Eihän sen sitte niin kummallista
pitäisi olla.
OSMO. No, nyt taas tavallisuutenne mukaan sanoitte niin paljon yhdellä
kertaa, etten minä siitä oikein tolkkuakaan saanut. Sanokaahan
uudelleen! Ensiksikin?
MAIRE. Ensiksikin te tulitte tuolta varastohuoneesta päällysvaatteet
yllänne, niin odottamatta, etten tietänyt teidän täällä olevankaan.
OSMO. Miksikäs teidän olisi tarvinnut sitä niin välttämättä tietää?
MAIRE. Sillä täällä kävi vieras, joka tahtoi teitä tavata, ja minä en
tietänyt sanoa teidän olevan täällä.
OSMO. Se vierashan ei ollut sen kummempi kuin että hän lupasi tulla
takaisin.
MAIRE. Te olette siis kuunnellut?
OSMO. Niin. Eikös minulla olisi oikeutta?
MAIRE. Minä en ymmärrä missä tarkoituksessa.
OSMO. Ei teidän tarvitsekaan ymmärtää. — Ja sitte toiseksi? Miksi se
sitte oli niin kummallista — toiseksi?
MAIRE. Toiseksi olitte ollut niin kauan poissa.
OSMO. Kauan? Yhden päivän.
MAIRE. Niin, te olitte eilen koko päivän poissa.
OSMO. Se oli kolmanneksi, eikö niin?
MAIRE. Niin. Ja ilmoittamatta siitä mitään.
OSMO. Onko minua täällä kaivattu ehkä?
MAIRE. On.
OSMO. Kuka?
MAIRE. Se oli eräs. Se oli eräs, joka ei tahdo nimeään mainittavaksi.
En minä tiedä kuka hän oli.
OSMO. Tahtoiko hän ehkä tietää, missä minä eilisen päivän olin?
MAIRE. Tahtoi.
OSMO. Mitäs te sanoitte?
MAIRE. Minä sanoin, etten minä sitä tiedä.
OSMO. Ja kuitenkin minä olin koko eilisen päivän tuolla sisällä —
varastohuoneessa.
MAIRE. Se ei ole totta, se ei ole totta.
OSMO. Varmaan uskotte, kun sanon, ettette te käynyt siellä kertaakaan
koko päivän kuluessa.
MAIRE. Se on totta — kyllä.
OSMO. Uskotte siis?
MAIRE. Mitäs teillä oli siellä tekemistä sitte niin salaperäisesti?
OSMO. Minä vain tahdoin kuulla, mitä teillä olisi sanomista minun
poissaolostani.
MAIRE. Tuommoinen salaurkkijako te, tohtori, olettekin!
OSMO. Minä, nähkääs, tahdoin ensin paastota ja ruumiillisesti itseäni
valmistaa.
MAIRE. Mihin? Minusta pilkkaa tehdäksenne?
OSMO. Paljoa tärkeämpään.
MAIRE. Ja sen tautta olette nyt noin juhlapuvussakin, noin...?