Koko tämä kohtaus, jolloin herttua de Choiseul uhkasi surmata
kansalliskokouksen nimessä saapuneen miehen, näytti tapahtuneen niin,
ettei mies huomannut pelastuneensa varmasta kuolemasta.
Häntä tuntui muuten kannustavan vallan toinen tunne kuin pelko. Siitä
ei voinut olla epäilystäkään, kun katseli hänen kasvojensa ilmettä.
Se ilme oli kuin metsästäjän, joka lopultakin näkee samaan hautaan
sulloutuneina leijonan, naarasleijonan ja leijonan pennut, jotka ovat
raadelleet hänen ainoan lapsensa.
Kuultuaan sanan _vangitsen_, joka oli saanut herttua de Choiseulin
syöksymään esille, nousi kuningaskin.
»Vankeja, kansalliskokouksen nimessä vangittuina! Mitä tarkoitatte? En
ymmärrä teitä.»
»Se on yksinkertainen juttu», vastasi tuntematon, »ja helppo ymmärtää.
Vaikka olitte vannonut, ettette poistuisi Ranskasta, olette kuitenkin
lähtenyt yöllä pakoon, olette pettänyt sananne, pettänyt kansan,
pettänyt kansakunnan, niin että kansalaiset ovat huutaneet kaikkia
tarttumaan aseihin, niin että koko kansa on noussut ja että kansa ja
kansakunta sanovat teille vähäpätöisimmän alamaisenne suulla — joka
vaikka onkin alhaista syntyperää on silti kyllin mahtava —: 'Sire,
kansan, kansakunnan, kansalliskokouksen nimessä te olette minun
vankini!'»
Viereisestä huoneesta kuului hyväksymishuutoja, joita säesti tai joita
seurasi raivokas suosionosoitusten myrsky.
»Madame, madame», kuiskasi herttua de Choiseul kuningattarelle, »älkää
unohtako, että te ehkäisitte minua ja ellette olisi säälinyt tuota
miestä, ei teidän nyt tarvitsisi sietää moista häväistystä».
»Se ei merkitse mitään, jos voimme kostaa», vastasi kuningatar
niinikään kuiskaavalla äänellä.
»Niinpä kyllä», sanoi herttua, »mutta entä jos emme voikaan kostaa?»
Kuningatar voihkaisi raskaasti.
Mutta silloin kreivi de Charnyn käsi ojentui hitaasti herttuan selän
takaa ja kosketti kuningattaren käsivartta.
Marie-Antoinette kääntyi nopeasti.
»Antakaa tuon miehen sanoa ja tehdä mitä hän haluaa», kuiskasi kreivi,
»minä otan hänet vastuulleni...»
Kuningas oli kokonaan huumaantunut häntä kohdanneesta uudesta
iskusta ja silmäili ihmeissään tuota synkännäköistä miestä, joka
kansalliskokouksen, kansan ja kansakunnan nimessä puhui hänelle
noin voimakasta kieltä. Tähän kummasteluun sekoittui jonkunlaista
uteliaisuutta, sillä Ludvig XVI:sta tuntui, että hän oli nähnyt tuon
miehen joskus ennenkin, vaikkei muistanut missä, ja ettei hän nähnyt
tuota miestä nyt ensimmäistä kertaa.
»Mutta mitä te oikeastaan tahdotte minusta? Puhukaa.»
»Sire, minä tahdon, ettette te eikä kuninkaallinen perhe astu enää
askeltakaan ulkomaille päin.»
»Ja te olette varmaankin tullut tuhatmiehisen joukon kanssa estämään
lähtöäni?» sanoi kuningas, joka kävi keskustelun pitkästyessä yhä
ryhdikkäämmäksi.
»En, sire. Olen yksin tai oikeammin, meitä on kaksi, kenraali
Lafayetten ajutantti ja minä, halpa talonpoika vain. Mutta
kansalliskokous on laatinut vangitsemismääräyksen. Se on luottanut
meihin ja uskonut meidän tehtäväksemme sen täytäntöönpanon ja se
pannaan täytäntöön.»
»Näyttäkää sitä määräystä, jotta edes saan vilkaista siihen», sanoi
kuningas.
»Se on seuralaiseni hallussa, ei minulla. Kenraali Lafayette ja
kansalliskokous ovat lähettäneet toverini panemaan täytäntöön kansan
tahtoa. Minut on lähettänyt herra Bailly tai oikeammin minä olen
lähtenyt omasta aloitteestani pitämään silmällä sitä toveria ja
ampuakseni hänet, jos hän epäröisi.»
Kuningatar, herttua de Choiseul, de Damas ja muutkin läsnäolijat
silmäilivät toisiaan ihmeissään; he olivat nähneet kansan vain kahdessa
olomuodossa: alistuvana tai riehahtavana, armoa anovana tai murhaavana.
Ensimmäistä kertaa he näkivät sen tyynenä, pystypäin, kädet ryntäillä,
voimansa tuntevana ja puhuen oikeuksiensa nimessä.
Ludvig XVI käsitti varsin pian, ettei hänellä olisi mitään toivottavaa
tuollaisen raudanlujan miehen taholta, — ja hän koettikin lopettaa
keskustelun lyhyeen.
»No, missä on toverinne?» kysyi hän.
»Takanani.»
Ja hän väistyi syrjään. Oviaukossa nähtiin muuan nuori mies, jonka yllä
oli käskyläisupseerin virkapuku. Hän nojasi pihtipieleen.
Hänenkin ulkoasunsa oli epäjärjestyksessä, mutta se epäjärjestys ei
ollut voiman, vaan masennuksen aiheuttama.
Hänen kasvonsa uivat kyynelissä ja hän piteli muuatta paperia kädessään.
Tämä nuori mies oli herra de Romeuf, sama kenraali Lafayetten
ajutantti, johon, kuten lukija muistanee, olemme tutustuneet silloin
kun Louis de Bouillé saapui Pariisiin.
Kuten kävi selville siitä keskustelusta, joka de Romeufilla tällöin
oli nuoren aatelismiehen kanssa, oli hän isänmaanystävä ja vilpitön
isänmaanystävä. Lafayetten jouduttua Tuileries-palatsin diktaattoriksi
hän oli saanut tehtäväkseen pitää silmällä kuningatarta ja saattaa
tätä kaikilla matkoilla. Hän oli tässä toimessaan osoittanut sellaista
kunnioittavaa hienoutta, että kuningatar oli monesti lausunut hänelle
siitä tunnustuksensa.
Nähdessään hänet nyt kuningatar huudahti kiusallisesti yllätettynä:
»Oh, tekö?»
Ja huokaisten raskaasti, kuten nainen, joka huomaa, että hänen
vastustamattomaksi katsottu lumousvoimansa onkin pettänyt, hän jatkoi:
»Tätä en olisi milloinkaan uskonut...!»
»Kas niin!» murahti toinen sanansaattaja. »Kaikesta päättäen tein
oikein, kun tulin.»
Herra de Romeuf lähestyi hitaasti, alasluoduin katsein ja pidellen
kädessään vangitsemismääräystä.
Mutta kuningas oli kärsimätön eikä suonut nuorelle miehelle aikaa
ojentaa tuota määräystä, vaan astui nopeasti häntä vastaan ja tempasi
sen hänen kädestään.
Luettuaan sen hän huudahti:
»Ranskassa ei ole enää kuningasta!»
Herra de Romeufin seuralainen hymyili ikäänkuin olisi tahtonut sanoa:
Tiedän sen hyvin.
Kuninkaan sanat kuullessaan kuningatar kääntyi kuninkaaseen päin ja
silmäili häntä kysyvästi.
»Kuulkaa, madame», sanoi kuningas. »Näin kuuluu määräys, jonka
kansalliskokous on uskaltanut julkaista.»
Ja hän luki närkästyksestä värähtelevällä äänellä seuraavat rivit:
»Kansalliskokous määrää sisäasiain ministerin lähettämään viipymättä
departementteihin pikalähettejä, jotka vievät kaikille viranomaisille,
kansalliskaarteille ja valtakunnan vakinaisille sotajoukoille ohjeet,
että jokainen kuningaskunnasta poistumaan pyrkivä on pidätettävä ja
että kaikenlaisten esineitten, aseitten, ammusvarojen, hopea- ja
kultarahojen, hevosten ja ajoneuvojen maastavienti on estettävä.
Ja jos nämä pikalähetit tapaavat kuninkaan tai kenet tahansa
kuninkaallisen perheen jäsenen tai henkilöitä, jotka mahdollisesti
ovat avustaneet heitä karkaamaan, on mainittujen viranomaisten,
kansalliskaartien ja vakinaisten joukkojen kaikin mahdollisin keinoin
koetettava keskeyttää tämä karkaaminen, estettävä heitä jatkamasta
matkaansa sekä myöhemmin tehtävä tili toimistaan oikeusviranomaisille.»
Kuningatar oli kuunnellut eräänlaisen tylsän mielialan vallassa. Mutta
kun kuningas oli lopettanut, ravisti hän päätänsä kuin kootakseen
ajatuksensa.
»Antakaa se minulle!» sanoi hän ja ojensi kätensä ottaakseen tuon
kohtalokkaan paperin. »Mahdotonta!»
Herra de Romeufin toveri oli sillä välin hymyillyt rauhoittavasti
Varennesin kansalliskaartilaisille ja isänmaanystäville.
Kuningattaren lausuma sana _mahdotonta_ oli tehnyt heidät levottomiksi,
vaikka he olivat kuulleet vangitsemismääräyksen sisällön alusta loppuun.
»Oh, lukekaa, madame», kehoitti kuningas katkeralla äänellä, »jos
vielä epäilette. Lukekaa, sen on sommitellut ja allekirjoittanut
kansalliskokouksen puheenjohtaja.»
»Ja kuka on se mies, joka on uskaltanut kirjoittaa ja nimellään
varmentaa moisen määräyksen?»
»Muuan aatelismies, madame», vastasi kuningas. »Markiisi de
Beauharnais!»
Eikö olekin kumma sattuma — mikä todistaa selvästi menneisyyden ja
tulevaisuuden salaperäisen yhteyden — että tässä päätöksessä, joka
keskeytti Ludvig XVI:n, kuningattaren ja kuninkaallisen perheen paon,
oli nimi, joka tähän asti tuntemattomana liittyisi niin huikaisevalla
tavalla 19. vuosisadan historian alkuvaiheisiin?
Kuningatar otti vangitsemismääräyksen ja luki sen, kulmat kurtussa ja
huulet tiukasti yhteenpuristettuina.
Sitten kuningas otti sen häneltä lukeakseen sen jälleen ja luettuaan
sen toistamiseen viskasi sen vuoteelle, missä kruununprinssi ja
kuninkaallinen prinsessa nukkuivat tietämättä mitään tästä kiistelystä,
joka ratkaisi heidän vastaisen kohtalonsa.
Tämän nähdessään kuningatar ei voinut enää hillitä itseään, vaan
syöksyi parahtaen vuoteen luo, sieppasi peitteeltä paperin, rutisti sen
käteensä ja viskasi sen kauas lattialle.
»Oh, herra, mitä te teette!» huudahti hän. »Minä en tahdo, että tuo
paperi saastuttaa minun lapsiani!»
Naapurihuoneessa syntyi tavaton meteli. Kansalliskaartilaiset
liikahtivat hyökätäkseen huoneeseen, jossa kuuluisat pakolaiset olivat.
Kenraali Lafayetten ajutantti huudahti kauhistuneena.
Hänen toverinsa kiljahti raivosta.
»Haa», mutisi hän hampaittensa raosta, »täällä häväistään
kansalliskokousta, häväistään kansakuntaa, häväistään kansaa! Hyvä on!»
Ja kääntyen etuhuoneeseen sulloutuneitten, pyssyin, viikattein ja
miekoin aseistautuneitten, taisteluhaluisten miesten puoleen hän huusi:
»Tänne, kansalaiset!»
Kansalliskaartilaiset liikahtivat toisen kerran tunkeutuakseen
sisähuoneeseen; epätietoista on, mikä olisi ollut seuraus näiden
kahden, vihaa huokuvan joukon yhteentörmäyksestä, ellei Charny, joka
oli lausunut keskustelun alussa vain pari kolme sanaa ja joka siitä
lähtien oli pysytellyt erillään, olisi rientänyt esille ja tarttunut
tuntemattoman kansalliskaartilaisen käteen juuri kun se oli kiertynyt
miekanponnen ympärille.
»Sallikaa minun puhua teille pari sanaa, herra Billot», sanoi hän.
Billot — hän se tosiaan oli — äännähti kummissaan, valahti
kuolonkalpeaksi, näytti jonkun tovin epäröivältä ja työnsi sitten
osittain paljastetun miekan takaisin tuppeen.
»Hyvä on. Minullakin on teille jotakin sanottavaa, herra de Charny»,
sanoi hän.
Sitten hän kääntyi ovelle päin.
»Kansalaiset», sanoi hän, »tilaa meille! Minun on puhuttava hieman
tämän upseerin kanssa. Mutta olkaa rauhassa», lisäsi hän hiljaa,
»leijona, naarasleijona ja pennut eivät pääse käsistämme. Minä olen
paikalla ja vastaan heistä!»
Tällä miehellä, joka oli väkijoukolle yhtä tuntematon kuin kuninkaalle
ja tämän seurueelle — Charnyta lukuunottamatta — tuntui olevan oikeus
komentaa kansalliskaartilaisia ja he poistuivat ja etuhuone tyhjeni.
Jokainen halusi sitäpaitsi kertoa ulkonaoleville, mitä sisällä oli
tapahtunut, ja kehoittaa isänmaanystäviä entistäkin suurempaan
valppauteen.
Sillä välin Charny oli kuiskannut kuningattarelle:
»Herra de Romeuf on puolellanne, madame. Jätän hänet teidän haltuunne.
Koettakaa käyttää tilaisuutta hyväksenne.»
Se olisi sitäkin helpompaa kun Charny astuttuaan viereiseen huoneeseen
sulki oven perässään ja asettui selin tämän oven eteen, niin ettei
kukaan, ei edes Billot, pääsisi sisälle.