Herra Saussen talossa — ainakin mikäli kuuluisat vangit ja heidän
onnettomuustoverinsa näkivät — oli ensinnäkin sekatavaramyymälä, jonka
perällä, lasioven takana näkyi ruokasali. Ruokapöydässä istuttaessa
saattoi siten nähdä myymälään tulevat ostajat. Niiden tulon ilmaisi
muuten pieni soittokellokin, joka alkoi kilistä ovea avattaessa. Tämä
ovi oli matala ja siinä oli kurkistusreikä kuten niissä ovissa, joilla
päivisin suljetaan maalaismyymälät; niiden omistajat — harkitusti
tai vaatimattomuudesta — eivät muka voi peittää myymälän sisustaa
ohikulkijoitten katseilta.
Myymälän nurkasta nousivat kömpelötekoiset puuportaat ylempään
kerrokseen.
Tässä kerroksessa oli kaksi huonetta: edellinen, jonkunlainen
varasto-aitta, oli täynnä lattialle ladottuja tavaramyttyjä, katosta
roikkui kynttilänippuja, takan reunalla oli vieretysten sokerikekoja,
jotka oli kääritty paksuun siniseen paperiin ja joiden harmaa
paperihattu voitiin ottaa pois, kun ostaja halusi nähdä sokerin laadun
ja väripuhtauden. Toinen huone oli liikkeen omistajan makuusuoja, jossa
vielä näkyi nopean ylösnousun aiheuttaman epäjärjestyksen merkkejä.
Drouet oli näet käynyt herättämässä hänet.
Rouva Sausse, puolipukeissa, tuli tästä huoneesta, meni sen edessä
olevan huoneen läpi ja ilmestyi portaitten yläpäähän juuri silloin kun
ensin kuningatar, sitten kuningas, sen jälkeen Ranskan lapset, madame
Elisabeth ja rouva de Tourzel astuivat myymälähuoneen kynnyksen yli.
Piirin prokuraattori oli tullut jo ennen matkalaisia.
Satakunta kaupungin asukasta oli saattamassa vaunuja, jotka pysähtyivät
herra Saussen asunnon edustalle pienen torin varrella.
»No?» sanoi kuningas astuessaan sisälle.
»Niin, hyvä herra», vastasi Sausse, »on kysymys matkatodistuksesta.
Jos rouva, joka sanoo olevansa vaunujen omistaja, suvaitsee antaa
minulle matkatodistuksensa, esitän minä sen valtuustolle, joka paraikaa
kokoontuu tarkastamaan, onko se pätevä.»
Koska matkatodistus, jonka paroonitar de Korff oli antanut kreivi de
Charnylle ja kreivi de Charny kuningattarelle, oli kunnossa, kehoitti
kuningas rouva de Tourzelia ottamaan sen esille.
Tämä ottikin taskustaan tuon kallisarvoisen paperin ja antoi sen
Sausselle, joka kehoitettuaan vaimoaan pitämään huolta näistä
salaperäisistä vieraista lähti valtuuston kokoukseen.
Mieliala oli siellä hyvin kiihdyksissä, sillä Drouet oli läsnä. Herra
Sausse astui saliin kädessä paperi. Jokainen tiesi matkalaisten
poikenneen hänen asuntoonsa. Hänen astuessaan saliin syntyi odottava
hiljaisuus.
Sausse ojensi matkatodistuksen pormestarille.
Olemme jo julkaisseet matkatodistuksen sanamuodon; lukija tietää siis,
ettei sitä vastaan ollut mitään sanomista.
Silmäiltyään sitä pormestari sanoikin:
»Hyvät herrat, passi on täysin pätevä.»
»Pätevä?» kertasi kymmenkunta kummastelevaa ääntä.
Ja kädet kurkottivat passia tavoittamaan.
»Pätevä tietenkin», sanoi pormestari, »koska siinä on kuninkaan
allekirjoitus».
Ja hän ojensi sen kurkottavien käsien siepattavaksi.
Mutta Drouet riuhtaisi sen näistä käsistä.
»Kuninkaan allekirjoittama!» huudahti hän. »Olkoon vain, mutta onko se
myöskin kansalliskokouksen varmentama?»
»On kyllä», huomautti muuan naapuri, joka luki matkatodistusta
kynttilän valossa samalla kuin Drouetkin, »tuossa ovat erään
valiokunnan jäsenten allekirjoitukset».
»Vaikkapa, mutta onko myöskin kansalliskokouksen puheenjohtajan?»
intti Drouet. »Eikä kysymys muuten olekaan siitä», jatkoi tuo nuori
isänmaanystävä. »Matkustajat eivät olekaan rouva Korff, hänen lapsensa,
taloudenhoitajansa, kaksi seuranaistansa ja kolme palvelijaansa.
Matkustajat ovat kuningas, kuningatar, kruununprinssi, kuninkaallinen
prinsessa, madame Elisabeth, joku hovinainen ja kolme palvelijaa,
lyhyesti, kuninkaallinen perhe on matkalla. Sallitteko vai ettekö
kuninkaallisen perheen poistua Ranskasta?»
Kysymys oli esitetty oikealta näkökulmalta, mutta juuri siksi että sitä
oli käsiteltävä tältä kannalta, oli Varennesin kaltaisen kolmannen
asteen kaupungin valtuusto-pahaisen sitä vaikea ratkaista.
Asiaa ruvettiin pohtimaan, ja kun keskustelu uhkasi venyä pitkäksi,
päätti piirin prokuraattori jättää valtuustonjäsenet neuvottelemaan ja
palata kotiinsa.
Matkalaiset seisoivat yhä myymälähuoneessa. Rouva Sausse oli
kehoittanut heitä nousemaan yläkerrokseen, sitten istuutumaan
myymälähuoneeseen ja sitten nauttimaan jotakin, mitä talo saattoi
tarjota. Mutta vieraat olivat torjuneet kaikki kehoitukset.
Heistä näytti tuntuvan, että jos he sijoittuisivat tähän taloon tai
istuutuisivat tai nauttisivat jotakin, he antautuisivat neuvottelemaan
vangitsijoittensa kanssa ja luopuisivat matkasta, jota he kuitenkin yhä
kiihkeästi ajattelivat.
Kaikki heidän kykynsä olivat olleet kuin lamaannuksissa koko sen ajan
kun he odottivat talon isäntää, joka ilmoittaisi, mitä valtuusto oli
päättänyt matkatodistusta koskevasta tärkeästä asiasta.
Äkkiä hänen nähtiinkin raivaavan tietä talon portille kertyneen
väkijoukon kautta ja pyrkivän sisälle.
Kuningas astui pari askelta häntä vastaan.
»No?» kysyi hän yrittäen turhaan peitellä levottomuuttaan.
»No, kuinka on matkatodistuksen laita?»
»Velvollisuuteni on sanoa», vastasi herra Sausse, »että se on
synnyttänyt valtuustossa vakavan keskustelun».
»Miksi?» kysyi Ludvig XVI. »Epäilläänkö kenties sen laillisuutta?»
»Ei, mutta epäillään, onko se laisinkaan rouva de Korffin passi. Huhu
kertoo, että meillä on ollut kunnia saada kaupunkiimme kuningas ja
hänen perheensä...»
Ludvig XVI epäröi hetken ennenkuin vastasi. Sitten hän teki ratkaisevan
päätöksen ja sanoi:
»Olette oikeassa; herra, minä olen kuningas! Tässä on kuningatar
ja tässä lapseni. Ja minä pyydän teitä kohtelemaan meitä niinkuin
ranskalaiset ovat aina kohdelleet kuninkaitaan.»
On jo mainittu, että katuovi oli jätetty auki ja että suuri joukko
uteliaita oli kerääntynyt tämän oven edustalle. Kuninkaan sanat
kuultiin siis ulkonakin eikä vain sisällä.
Vaikka nuo sanat olikin lausuttu melko arvokkaasti, eivät tätä
arvokkuutta valitettavasti vastanneet kuninkaan harmaa puku,
pumpulikankaiset liivit, harmaat polvihousut, harmaat sukat ja
piskuinen Jean-Jacques-peruukki.
Voiko kuvitellakaan Ranskan kuningasta noin viheliäisessä ulkoasussa!
Kuningatar tunsi, minkälaisen mielialan se väkijoukossa synnytti, ja
punastui.
»Hyväksykäämme rouva Saussen tarjous», sanoi hän nopeasti, »ja
menkââmme yläkertaan».
Herra Sausse otti kynttilän ja riensi portaille näyttääkseen tietä
kuuluisille vierailleen.
Sillä välin levisi kulovalkean lailla kaupungin kaduilla uutinen, että
Varennesissa oli kuningas ja että kuningas oli sen omalla suullaan
sanonut.
Muuan mies juoksi hengästyneenä valtuuston kokoussaliin.
»Hyvät herrat», sanoi hän, »herra Saussen luo majoitetut vangit ovatkin
kuningas ja hänen perheensä. Kuulin sen kuninkaan omasta suusta.»
»No, herrat, mitä minä sanoin?» huudahti Drouet.
Koko kaupunki alkoi kohista, rumpu pärisi yhä ja hätäkello kumahteli
taukoamatta.
Mutta miksei tämä monenmoinen hälinä saanut houkutelluksi
keskikaupungille ja pakolaisten turvaksi de Bouilléta [tämä de Bouillé
oli Jules eikä Louis de Bouillé, jonka olemme nähneet edellisessä
kuvauksessamme kuninkaan työpajassa valepukuisena lukkosepän
oppilaana], de Raigecourtia ja husaareja, jotka oli sijoitettu
Varennesiin varta vasten kuningasta vastaanottamaan?
Selitämme senkin.
Illalla, kellon käydessä yhdeksättä, kun molemmat nuoret upseerit
olivat palanneet Grand-Monarquen majataloon, kuului ulkoa ajoneuvojen
kolinaa.
Miehet olivat alakerroksen salissa ja riensivät ikkunaan.
Nämä ajoneuvot olivat vain yksinkertaiset kääsit, mutta silti molemmat
aatelismiehet valmistuivat toimittamaan esille toiset hevoset, jos se
näyttäytyisi tarpeelliseksi.
Mutta henkilö, jonka he näkivät astuvan kääseistä, ei ollutkaan
kuningas. Se oli hassunkurisen näköinen olento, päässä leveälierinen
hattu ja yllä suunnaton kaapu.
He väistyivät askelen taaksepäin, kun tuo matkamies huusi:
»Hei, herrat! Eikö toinen teistä ole ritari Jules de Bouillé?» Mainittu
ritari keskeytti peräytymisensä.
»Minä olen», sanoi hän.
»Siinä tapauksessa», virkkoi leveähattuinen kaapuniekka, »minulla on
teille paljon puhuttavaa».
»Herra», sanoi ritari de Bouillé, »olen valmis kuuntelemaan, vaikkei
minulla olekaan iloa tuntea teitä. Mutta suvaitkaa nousta ajoneuvoista
ja tulla tänne majataloon, jotta voisimme tehdä tuttavuutta.»
»Varsin mielelläni, herra ritari, varsin mielelläni!» huudahti
kaapuniekka.
Ja astinlautaan kajoamatta hän hyppäsi kääseistä ja astui ripeästi
sisälle.
Ritari huomasi, että mies oli kovin huolestunut.
»Ah, herra ritari», aloitti tuntematon, »annattehan minun
käytettäväkseni hevoset, jotka teillä on täällä, eikö totta?»
»Mitä? Hevoset, jotka minulla on täällä?» huudahti de Bouillé
vuorostaan huolestuneena.
»Niin, niin luovutatteko ne minulle? Ei teidän tarvitse minulta mitään
salata. Minä tiedän kaikki!»
»Herra, suonette minun tunnustaa, etten hämmästyksessäni tiedä, mitä
teille vastaisin, ja etten käsitä sanaakaan puheestanne», huomautti de
Bouillé.
»Sanon toistamiseen, että tiedän kaikki», intti tuntematon matkamies.
»Kuningas lähti Pariisista eilen illalla... mutta todennäköisesti hän
ei ole voinut jatkaa matkaansa. Minä olen jo puhunut asiasta herra
de Damasille ja hän on poistunut vartioasemaltaan... Clermontissa on
puhjennut kapina... hädin tuskin pääsin sieltä lähtemään minäkään, joka
teille nyt puhun.»
»Mutta kuka te oikeastaan olette, te, joka nyt puhutte?» kysyi de
Bouillé kärsimättömästi.
»Minä olen Léonard, kuningattaren-kähertäjä. Mitä? Ettekö tunne minua?
Voitteko kuvitella, että herttua de Choiseul otti minut mukaansa
vastoin minun tahtoani... Minä toin hänelle kuningattaren ja madame
Elisabethin jalokivet... ja aatelkaas, hyvä herra, ettei veljeni, jonka
hatun ja kaavun minä sieppasin, tiedä ollenkaan mitä minusta on tullut
ja että poloinen rouva de l'Aage, joka odotti minua eilen kähertämään
tukkaansa, odottaa minua vielä tälläkin hetkellä! Oh, hyvä jumala, hyvä
jumala, onpas tämä juttu kerrakseen!»
Ja Léonard mitteli pitkin askelin salin lattiaa ja kohotteli
epätoivoisena käsiään.
Herra de Bouillé alkoi käsittää.
»Vai niin, te olette herra Léonard», sanoi hän.
»Niin, minä olen Léonard», myönsi matkamies karsien suurmiesten tavoin
nimestään sen arvonimen, jonka de Bouillé oli hänelle antanut, »ja
koska te nyt tunnette minut, annatte kai minulle hevoset, eikö niin?»
»Herra Léonard», vastasi ritari puhutellen itsepintaisesti suurta
Leonardia niinkuin puhutellaan tavallisia kuolevaisia, »ne hevoset,
jotka minulla täällä on, ovat kuningasta varten eikä kukaan muu saa
niitä käyttää kuin kuningas.»
»Mutta minähän sanoin, hyvä herra, ettei kuningas varmaankaan tule...»
»Niin sanoitte, herra Léonard, mutta kuningas voi tulla ja ellei hän
tällöin löydä hevosia ja jos minä sanon luovuttaneeni ne teille, voisi
hän vastata, että olin perustellut tekoni aika huonosti.»
»Mitä? Huonosti perusteltu?» ihmetteli Léonard. »Luuletteko, että siinä
toivottomassa tilanteessa, missä nyt olemme, kuningas soimaisi minua,
jos ottaisin hänen hevosensa?»
Ritari ei voinut olla hymyilemättä.
»En väitä», vastasi hän, »että kuningas soimaisi teitä, mutta ihan
varmasti hän sanoisi minun olleen hullun, kun annoin ne teille».
»Ai, hitossa!» pääsi Léonardilta, »En tullut ajatelleeksi asiaa siltä
kannalta. Epäätte siis minulta hevoset, herra ritari?»
»Ehdottomasti.» i
Léonard huoahti.
»Mutta»; sanoi hän ja teki uuden hyökkäyksen, »totta kai sentään
koetatte hankkia minulle hevoset?»
»Ah, mikäli siitä on kysymys, hyvä herra Léonard», vastasi de Bouillé,
»en parempaa pyydäkään».
Léonard olikin melko kiusallinen vieras. Ei vain sikäli, että hän puhui
korkealla äänellä, vaan myöskin sikäli, että hän säesti sanojaan mitä
ilmehikkäimmillä kasvojen eleillä. Tämä ilmehtiminen, hatun valtavien
lierien ja kaavun suhdattoman tilavuuden höystämänä, oli laadultaan
niin naurettavaa, että siitä heijastui osa niihin, jotka seurustelivat
hänen kanssansa.
Herra de Bouillé halusi siis päästä Léonardista eroon niin pian kuin
mahdollista.
Sen vuoksi hän kutsutti paikalle Grand-Monarquen isännän ja pyysi tätä
hankkimaan hevosia, jotka veisivät matkustajan Duniin saakka. Sitten
hän jätti Léonardin oman onnensa nojaan sanoen — ja hän puhui totta —
lähtevänsä kuulemaan uutisia.
Molemmat upseerit, de Bouillé ja Raigecourt, lähtivät kaupungille,
kulkivat sen laidasta toiseen, astelivat puolitoista kilometriä
Pariisin tielle, mutteivät nähneet tai kuulleet mitään. Lopulta hekin
alkoivat tuumia, ettei kuningas, joka oli myöhästynyt jo kahdeksan
kymmenen tuntia, tulisikaan Varennesin kautta, ja palasivat hotelliinsa.
Léonard oli jo lähtenyt. Kello oli yksitoista.
Koska he olivat levottomia jo ennenkuin kuningattaren kähertäjä
oli heille mitään kertonutkaan, olivat he neljännestä yli yhdeksän
lähettäneet pikalähetin. Tämä lähetti oli tavannut Clermontista
lähteneet kuninkaan vaunut ja saman lähetin olemme nähneet tulleen de
Damasin luokse.
Molemmat upseerit odottelivat puoliyöhön saakka.
Kello kaksitoista he menivät makuulle täysissä pukimissa.
Kello puoli yksi he heräsivät hätäkellon soittoon, rummun pärrytykseen
ja huutoihin.
He kurkistivat majatalon ikkunasta ja näkivät koko kaupungin olevan
liikkeellä, juoksevan tai oikeammin syöksyvän kaupungintalolle päin.
Aseistettuja miehiä juoksi samalle suunnalle. Eräillä oli haulikko,
toisilla kaksipiippuinen pyssy, toisilla vain sapeli, miekka tai
pistooli.
Aatelismiehet menivät talliin ja veivät kuninkaan hevoset kaiken
varalta kaupungin ulkopuolelle. Jos kuninkaan onnistuisi päästä
lähtemään kaupungista, löytäisi hän hevoset sieltä.
Sitten he palasivat noutamaan omat hevosensa ja veivät ne kuninkaan
hevosten luo, joita postimiehet pantiin vartioimaan.
Tämä meno ja kulku oli herättänyt epäluuloja. Päästäkseen lähtemään
hotellista omilla hevosillaan heidän täytyi kestää pikku ottelu, jossa
heihin ammuttiin pari kolme laukausta.
Huudoista ja uhkailuista he olivat saaneet selville sen verran, että
kuningas oli pidätetty ja viety piirin prokuraattorin asuntoon.
He neuvottelivat, mitä oli tehtävä. Olisiko heidän koottava husaarit
ja yritettävä vapauttaa kuningas? Olisiko heidän noustava ratsaille
ja mentävä puhumaan asiasta markiisi de Bouillélle, jonka he
todennäköisesti tapaisivat Dunissa ja ihan varmasti Stenayssa?
Duniin oli Varennesista vain parikymmentä ja Stenayhin
kahdeksanneljättä kilometriä. Puolessatoista tunnissa he ehtisivät
Duniin ja kahdessa tunnissa Stenayhin. Ja sitten heti takaisin
Varennesiin sen pienen armeijan mukana, joka oli markiisi de Bouillén
komennettavana.
He hyväksyivät jälkimäisen vaihtoehdon ja kello puoli yksi, hetkellä,
jolloin kuningas päätti nousta piirin prokuraattorin yläkertaan, he
päättivät jättää heidän huostaansa uskotun vartioaseman ja ratsastivat
täyttä neliä Duniin päin.
Kuningas oli luottanut heidän pikaiseen apuunsa ja nyt sekin toive
petti!