Kuninkaan sanat: »Sillaikaa me koetamme saada täältä jotakin selville»
johtuivat siitä, että hän oli huomannut lähellä pari kolme asumusta,
jotka tien oikealla laidalla olivat kuin yläkaupungin vartijoina.
Lähinnä sijaitsevan rakennuksen ovi oli auennut molempien ajoneuvojen
kolisten tullessa paikalle ja raollaan lengottavan oven takaa näkyi
valon tuike.
Kuningatar astui vaunuista ja lähti de Maldenin käsivarteen nojaten
asunnolle päin.
Mutta kun he tulivat lähemmäksi, sulkeutui ovi.
Muttei kuitenkaan niin nopeasti, ettei de Malden, joka oli huomannut
isännän melko epäystävälliset aikeet, olisi ehtinyt syöksähtää ovelle
ja tarttua ripaan, ennenkuin lukonkieli pääsi painumaan koloonsa.
Nuoren miehen painaessa ovi aukeni, vaikka sitä yhä yritettiin työntää
kiinni.
Oven takana ja koettaen sitä sulkea seisoi muuan viisissäkymmenissä
oleva mies, paljain säärin, yllä aamunuttu ja jalassa tossut.
Käsittää helposti, että aamunuttuinen mies oli aika lailla kummissaan,
kun hänet näin työnnettiin omaan taloonsa ja kun hänen oveaan painoi
auki muuan tuntematon mies, jonka takana seisoi naishenkilö.
Aamunuttuinen mies loi pikaisen silmäyksen kuningattareen, jonka
kasvoja valaisi miehen kädessä oleva kynttilä, ja hän säpsähti.
»Mitä tahdotte, herra?» kysyi hän de Maldenilta.
»Herra», vastasi henkivartija, »me emme tunne Varennesia ja pyydämme
teitä opastamaan meitä Stenayn tielle».
»Jos sen teen», sanoi tuntematon, »ja jos saadaan tietää minun
neuvoneen teitä, olen hukassa».
»Oh, hyvä herra», sanoi henkivartija, »teille ei koidu mitään vaaraa,
vaikka teettekin meille sen palveluksen, te olette kyllin kohtelias
auttaaksenne naista, joka on vaarallisessa asemassa».
»Herra», vastasi aamunuttuinen, »henkilö, joka seisoo takananne, ei ole
nainen».
Ja hän kuiskasi de Maldenin korvaan:
»Hän on kuningatar.»
»Mitä te sanotte, herra!»
»Tunnen hänet.»
Kuningatar, joka oli kuullut tai arvannut miehen sanat, veti de
Maldenin syrjään.
»Ennenkuin menemme pitemmälle», sanoi hän, »menkää ilmoittamaan
kuninkaalle, että minut on tunnettu».
Parissa sekunnissa de Malden oli täyttänyt tämän tehtävän.
»No hyvä», virkkoi kuningas, »pyytäkää sitä miestä tulemaan puheilleni».
Herra de Malden palasi. Arvellen olevan turhaa enää teeskennellä hän
sanoi:
»Kuningas haluaa puhutella teitä, herra.»
Mies huokasi, heitti tossut jalastaan ja riensi vaununovelle paljain
jaloin välttääkseen aiheuttamasta pienintäkään melua.
»Nimenne, herra?» tiukkasi kuningas.
»Herra de Préfontaine, sire», vastasi mies empien.
»Arvonne?»
»Olen ratsuväen majuri ja Saint-Louisin kuninkaallisen ritarikunnan
ritari.»
»Majurina ja Saint-Louisin ritarina, herra, olette vannonut minulle
kaksinkertaisen uskollisuudenvalan. Velvollisuutenne on siis auttaa
minua nykyisessä pulassani.»
»Niinpä kai», sopersi toinen. »Mutta minä rukoilen teidän
majesteettianne kiiruhtamaan. Joku voisi nähdä minut.»
»Entä sitten, herra», tokaisi de Malden, »vaikkapa teidät
nähtäisiinkin. Teillä ei ole milloinkaan parempaa tilaisuutta kuin nyt
täyttää velvollisuuttanne.»
Majuri, joka ei tuntunut olevan laisinkaan samaa mieltä, voihkaisi.
Kuningatar kohautti säälivästi olkapäitään ja polkaisi jalkaansa
kärsimättömänä.
Kuningas teki hänelle merkin ja sanoi sitten majurille:
»Herra, oletteko sattumalta kuullut, että kaupungissa olisi varattu
hevoset eräitä vaunuja varten, jotka kulkisivat tästä ohi, ja oletteko
nähnyt husaareja, jotka eilisestä saakka ovat majoittuneet kaupunkiin?»
»Olen kyllä, sire. Hevoset ja husaarit ovat kaupungin toisella
laidalla. Hevoset Grand-Monarquen hotellissa, husaarit luultavasti
kasarmissa.»
»Kiitos, herra. Nyt voitte mennä. Kukaan ei ole nähnyt teitä eikä
teille siis koidu ikävyyksiä.»
»Sire!»
Välittämättä majurista enempää kuningas ojensi kätensä kuningattarelle,
jotta tämä nousisi vaunuihin, ja sanoi ohjeita, odotteleville
henkivartijoille:
»Paikoillenne, herrat, ja käskekää ajaa Grand-Monarquen hotelliin!»
Upseerit hypähtivät istuimelleen ja huusivat postimiehille:
»Grand-Monarquen hotelliin!»
Mutta samassa silmänräpäyksessä sukelsi metsästä esiin, kuin mikäkin
haamuolento, ratsastaja ja pysähtyi keskelle maantietä.
»Ajomiehet, ei askeltakaan!» huusi ratsastaja.
»Miksei?» kummastelivat miehet.
»Koska te kuljetatte pakenevaa kuningasta. Mutta kansan nimessä minä
käsken teidän pysyä alallanne.»
Postimiehet, jotka olivat juuri aikoneet panna ajoneuvot liikkeelle,
herkesivät yrityksestään ja mutisivat:
»Kuningas!»
Ludvig XVI älysi, että hetki oli ratkaiseva.
»Kuka olette, herra», huusi hän, »antamaan täällä käskyjä?»
»Olen vain tavallinen kansalainen, mutta minä edustan lakia ja puhun
kansan nimessä. Postimiehet, ei askeltakaan, sanon vielä kerran!
Te tunnette minut: olen Jean-Baptiste Drouet, Sainte-Menehouldin
postimestarin poika.»
»Haa, roisto!» kiljahtivat molemmat henkivartijat, hyppäsivät maahan ja
tarttuivat metsästyspuukkoihinsa: »Sinäkö se oletkin!»
Mutta vilauksessa katosi Drouet alakaupungin katusokkeloon.
»Voi, Charny, Charny», mutisi kuningatar, »kuinka hänen on käynyt...?»
Ja hän vaipui vaunujen pohjalle melkein piittaamatta enää, mitä
tapahtuisi.
Kuinka oli Charnyn käynyt ja kuinka hän oli päästänyt Drouetin
käsistään?
Kohtalon oikku, yhä!
Dandoinsin hevonen oli hyvä juoksija, mutta Drouetilla oli
parinkymmenen minuutin etumatka.
Tämä etumatka oli tasoitettava.
Charny painoi kannukset hevosen kupeihin, ratsu kavahti takajaloilleen,
pärskähti ja syöksyi vinhaan neliin.
Drouet puolestaan, vaikkei tiennytkään, että häntä ajettiin takaa,
kannusti hevostaan voimiensa mukaan.
Mutta Drouetilla oli postikoni, Charnylla ratsuhevonen.
Viiden kilometrin päässä Charny oli tasoittanut välimatkaa
kolmanneksella.
Silloin Drouet huomasi, että häntä ajettiin takaa, ja jännitti kaikki
voimansa välttääkseen vainoojaansa.
Jälleen viiden kilometrin taival ja Charny oli tasoittanut välimatkaa
entisessä suhteessa. Drouet kääntyi yhä useammin katsomaan taaksensa ja
hänen levottomuutensa yltyi hetki hetkeltä.
Drouetin lähtö oli tullut niin äkkiä, ettei hän ollut huomannut ottaa
aseita mukaansa.
Nuori isänmaanystävä ei pelännyt kuolemaa — sen hän todisti vähäistä
myöhemmin — mutta hän pelkäsi, että hänen matkansa keskeytyisi, hän
pelkäsi kuninkaan pääsevän pakoon, hän pelkäsi, että hänen käsistään
livahtaisi tämä kohtalon suoma tilaisuus tehdä nimensä ikiajoiksi
kuuluisaksi.
Hänen oli ratsastettava vielä kymmenen kilometriä ehtiäkseen
Clermontiin, mutta sitä ennen hänet todennäköisesti tavoitettaisiin.
Mutta hänen urheuttaan kannusti se, että hän vainusi edessään kuninkaan
vaunut.
Sanomme: vainusi, sillä kello oli suunnilleen puoli kymmenen, ja vaikka
päivä olikin vuoden pisimpiä, alkoi hämärä jo tuntua.
Drouet kannusti hevostaan yhä tiheämmin ja käytti ruoskaansa yhä
vinhemmin.
Hän oli nyt puolenviidettä kilometrin päässä Clermontista, mutta Charny
oli vain kahdensadan askelen päässä hänestä.
Drouet tiesi, ettei Varennesissa ollut postiasemaa, joten kuningas
varmaankin lähtisi Clermontista Verduniin.
Drouet alkoi jo häätyä epätoivoiseksi. Ennenkuin hän tavoittaisi
kuninkaan, tavoitettaisiin hänet itse.
Kolmen kilometrin päässä Clermontista hän kuuli takanaan Charnyn
hevosen kavionkopseen ja Charnyn hevonen vastasi hänen hevosensa
hirnahdukseen.
Hänen oli luovuttava takaa-ajosta tai käytävä päin vastustajaansa.
Mutta jälkimäinen vaihtoehto oli mahdoton, sillä, kuten sanottu, hän
oli aseeton.
Äkkiä — Charny on vain viidenkymmenen askelen päässä hänestä — tulevat
postimiehet häntä vastaan ratsain. Drouet tunsi miehet samoiksi, jotka
olivat ajaneet kuninkaan vaunuja.
»Ah, tekö siellä!» huusi hän. »Verdunin tie vai kuinka?»
»Mitä, Verdunin tie?» kysyivät postimiehet.
»Niin, sanon, että äsken kyyditsemänne vaunut menivät Verdunin
suunnalle.»
Ja hän sivuutti miehet kannustaen ratsunsa viimeiseen ponnistukseen.
»Ei», huusivat postimiehet hänelle, »vaunut poikkesivat Varennesin
tielle!»
Drouet ulvahti ilosta.
Hän oli pelastettu ja kuningas hukassa!
Jos kuningas olisi mennyt Verdunin tietä, olisi hänen, Drouetin,
täytynyt ratsastaa sitä viivotinsuoraa tietä, joka kulkee
Sainte-Menehouldista Verduniin.
Mutta kuningas olikin valinnut Clermontista lähdettyään Varennesin
tien, joka kääntyy melko jyrkästi vasemmalle.
Drouet ohjasi ratsunsa Argonnen metsään, jonka tiet ja polut hän
tunsi kuin viisi sormeaan. Metsän halki samoamalla hän voittaisi
neljännestunnin. Ja sitäpaitsi metsä suojaisi häntä.
Charny, joka tunsi sikäläisen maaston melkein yhtä tarkoin kuin
Drouetkin, oivalsi, että Drouet oli pääsemäisillään hänen käsistään, ja
häneltä vuorostaan pääsi äkeä sadatus.
Miltei samalla hetkellä kuin Drouet ohjasi hänkin ratsunsa kapealle
niitylle, joka erotti maantien metsästä, ja huusi:
»Seis, seis!»
Mutta Drouet varoi vastaamasta. Hän kumartui hevosen kaulaan, yllytti
ratsuaan kannuksin, ruoskaniskuin ja huudoin. Jospa hän ehtisi metsän
suojaan! Enempää hän ei tarvitsisikaan, hän olisi pelastettu!
Hän ehti metsän laitaan, mutta Charny oli jo kymmenen askelen päässä
hänestä.
Charny sieppasi pistoolin ja tähtäsi Drouetiin.
»Pysähdy, tai olet kuoleman oma!»
Drouet painui yhä syvemmälle hevosen kaulaa vasten ja yllytti sitä yhä
rajumpaan menoon.
Charny laukaisi, mutta vain piikiven säkenet välähtivät pimeässä.
Raivoissaan Charny viskasi pistoolin Drouetin perään, sieppasi toisen,
syöksyi puiden sekaan pakolaisen perässä, näki hänestä vilahduksen ja
laukaisi toisen pistoolinsa, mutta tämäkään ei lauennut.
Silloin hän muisti, että karauttaessaan Sainte-Menehouldista hän oli
kuullut Dandoinsin huutavan jotakin, mitä hän ei ollut silloin tajunnut.
»Haa», mutisi hän, »otin väärän hevosen, ja varmaankin hän huusi,
etteivät tämän hevosen pistoolit olleetkaan panostetut. Mutta välipä
sillä, otan tuon lurjuksen kiinni ja kuristan hänet, jos niikseen
tulee, paljailla käsilläni!»
Ja hän ryhtyi jälleen ajamaan takaa varjoa, jonka hän vielä erotti
metsän hämärässä.
Mutta tuskin hän oli edennyt sataakaan askelta tässä hänelle oudossa
metsässä, kun hänen hevosensa kompastui ojaan.
Charny kierähti sen pään yli maahan, nousi heti, hyppäsi jälleen
satulaan, mutta Drouet oli kadonnut!
— Näin siis Drouet oli välttänyt Charnyn. Siitä johtui, että hän voi
ilmestyä maantielle kuin mikäkin uhkaava haamu ja komentaa kuninkaan
vaunuja ohjaavat postimiehet pysähtymään.
Postimiehet pysähtyivät, sillä Drouet oli puhutellut heitä kansan
nimessä; se nimi alkoi jo olla tehokkaampi kuin kuninkaan.
Tuskin Drouet oli kadonnut alakaupungin katusokkeloon, kun hänen
laukkaavan ratsunsa kavionkopseen häipyessä alkoi kuulua toisen hevosen
lähestyvää kavionkopsetta.
Samalta kadulta, jonne Drouet meni, tuli Isidor.
Hän oli saanut selville jotenkin samaa mitä de Préfontaine oli sanonut
kuninkaalle:
Herttua de Choiseulin, herrojen de Bouillén ja de Raigecourtin hevoset
olivat kaupungin toisella laidalla, Grand-Monarque-hotellin tallissa.
Kolmas upseeri, herra de Rohrig, oli husaareineen kasarmissa.
Muuan tarjoilija, joka paraikaa sulki kahvilaansa, oli vakuuttanut nämä
tiedot ihan varmoiksi.
Mutta sen sijaan, että nämä tiedot, kuten hän oli luullut, olisivat
ilahduttaneet näitä kuuluisia matkalaisia, hän huomasikin heidän olevan
syvästi hämmentyneitä.
Herra de Préfontaine vaikeroi. Henkivartijat uhkailivat jotakin
näkymätöntä ja tuntematonta.
Isidor keskeytti kertomuksensa ja sanoi:
»Mitä oikeastaan on tapahtunut, herrat?»
»Näittekö äsken kadulla miestä, joka ratsasti täyttä laukkaa?»
»Näin kyllä, sire», vastasi Isidor.
»Se mies oli Drouet», sanoi kuningas.
»Drouet!» huudahti Isidor sydäntä vihlovalla äänellä. »Silloin on
veljeni kuollut.»
Kuningatar kiljahti ja peitti kasvot käsiinsä.