Sillä välin kuninkaan vaunut kiitivät Sainte-Menehouldin ja Clermontin
välisellä tiellä. Isidor ratsasti täyttä laukkaa edellä.
Päivä alkoi hämärtyä: kello oli lyönyt kahdeksan ja vaunut painuivat
Argonnen metsään, joka reunusti maantietä molemmin puolin.
Charny ei ollut saanut tilaisuutta puhua kuningattarelle siitä
vastoinkäymisestä, joka pakotti hänet jäämään kaupunkiin, sillä
kuninkaalliset vaunut olivat lähteneet, ennenkuin Drouet oli vastannut
hänelle, ettei tallissa ollut hevosia.
Kaupungista lähdettäessä kuningatar huomasi, ettei hänen ratsumiehensä
ajanutkaan enää vaununoven kohdalla, mutta ei käynyt päinsä hidastuttaa
kulkua eikä kysellä ajomiehiltä.
Ainakin kymmenesti hän kurottautui ulos ja silmäili taakseen, muttei
nähnyt mitään.
Kerran sentään hän oli huomaavinaan kaukana nelistävän ratsun, mutta
tuo ratsastaja alkoi pian peittyä yön sakenevaan varjoon.
Tällä välin — sillä selittääksemme ja valaistuksemme tämän kaamean
matkan vaiheita ja kaikkia yksityiskohtia meidän täytyy ehtimiseen
siirtyä henkilöstä toiseen — tällä välin, toisin sanoin, Isidorin
ratsastaessa lähettinä puolitoista kilometriä edellä, vaunujen
kiitäessä Sainte-Menehouldin ja Clermontin välisellä tiellä ja
painuessa Argonnen metsään, Drouetin rientäessä vaunujen jälkeen ja
Charnyn yrittäessä tavoittaa Drouetia markiisi Dandoins ratsasti
miestensä luo ja soitatti lähtömerkin.
Mutta kun sotamiehet yrittivät lähteä, olivat kadut niin täynnä väkeä,
etteivät hevoset voineet astua askeltakaan...
Tämän joukon keskellä oli kolmesataa kansalliskaartilaista
sotilastamineissa ja pyssy kädessä.
Yrittää taistelua — ja siitä olisi tullut tiukka — olisi merkinnyt
kuninkaan tuhoa.
Parempi oli jäädä ja siten sitoa tuon joukon voimat. Dandoins alkoi
neuvotella joukon kanssa, kysyi johtajilta, mitä he tahtoivat ja
halusivat ja mitä tämä uhkaava mielenosoitus oikeastaan tarkoitti.
Sillä välin kuningas ehtisi Clermontiin ja tapaisi siellä Damasin ja
tämän sataneljäkymmentä rakuunaa.
Jos markiisi Dandoinsilla olisi ollut, kuten herra Damasilla,
sataneljäkymmentä miestä, olisi hän jotakin uskaltanut, mutta hänellä
oli vain kolmekymmentä. Mitä kolmellakymmenellä rakuunalla tekee
kolmea- tai neljäätuhatta vastaan?
Neuvotella, siinä kaikki mitä hän voi tehdä — ja sen hän tekikin, kuten
olemme sanoneet.
Kello oli puoli kymmenen, kun kuninkaan vaunut, jotka olivat vain
satakunta askelta Isidorin jäljessä — niin nopeasti olivat postimiehet
ajaneet — saapuivat Clermontiin. Tunnissa viidessätoista minuutissa ne
olivat kulkeneet tämän välin, jota on parikymmentä kilometriä.
Tämä nopeus selitti kuningattarelle Charnyn viipymisen.
Hän liittyisi joukkoon seuraavassa vaihtopaikassa.
Kaupungin ulkopuolella herra de Damas odotteli kuninkaan vaunuja.
Léonard oli ilmoittanut hänelle kaikki. Hän tunsi lähetin liveripuvun
ja pysähdytti Isidorin.
»Anteeksi, herra», sanoi hän, »olette varmaankin kuninkaan lähetti?»
»Ja te, herra», kysyi Isidor, »olette kai kreivi Charles de Damas?»
»Niin olen.»
»No niin, hyvä herra, minä olen tosiaankin kuninkaan lähetti. Kootkaa
rakuunanne ja saattakaa hänen majesteettinsa vaunuja.»
»Herra», vastasi kreivi, »ilmassa puhaltaa kapinanhenki, joka peloittaa
minua. Minun täytyy tunnustaa teille, etten voi vastata miehistäni,
jos he tuntevat kuninkaan. Kaikki mitä voin luvata on, että vaunujen
lähdettyä pysyttelen niiden jäljessä ja suljen tien.»
»Tehkää parhaanne, herra kreivi», sanoi Isidor. »Tuossa on kuningas.»
Ja hän osoitti pimeästä esiin sukeltautuvia vaunuja, joiden
kulkusuunnan voi nähdä hevosenkengistä singonneitten säkenien mukaan.
Isidorin tehtävänä oli rientää eteenpäin tilaamaan toiset hevoset.
Viittä minuuttia myöhemmin hän pysähtyi postitalon edustalle.
Melkein samaan aikaan kuin hän saapuivat paikalle de Damas ja viisi
kuusi rakuunaa.
Ja sitten kuninkaan vaunut.
Vaunut seurasivat Isidoria niin nopeasti, ettei tämä ehtinyt hypätä
edes satulasta, ennenkuin ne jo olivat perillä. Vaikkeivät nämä vaunut
olleetkaan loistovaunut, olivat ne silti niin komeat, että joukko
uteliaita alkoi kerääntyä postitalon edustalle.
Herra de Damas pysytteli vaununoven kohdalla ilmaisematta eleelläkään,
että hän tunsi kuuluisat matkustajat.
Mutta kuningas ja kuningatar eivät malttaneet olla ryhtymättä
tiedusteluihin.
Omalla tahollaan kuningas teki merkin de Damasille.
Kuningatar puolestaan viittasi Isidoria tulemaan lähemmäksi.
»Oletteko herra de Damas?» kysyi kuningas.
»Olen, sire.»
»Mikseivät rakuunanne ole aseissa?»
»Sire, teidän majesteettinne on myöhästynyt viisi tuntia. Osasto on
ollut satulassa kello neljästä saakka. Minä olen koettanut pitkittää
aikaa niin paljon kuin mahdollista, mutta kaupunki on alkanut liikehtiä
ja omat miehenikin ovat tehneet huolestuttavia johtopäätöksiä. Jos
syntyy rauhattomuuksia ennen teidän majesteettinne lähtöä, alkaa
hätäkello soida ja tie suljetaan. Olen pidättänyt satulassa vain
toistakymmentä miestä ja loput olen sijoittanut majapaikkoihin. Mutta
merkkitorvet olen säilyttänyt huostassani, joten voin soittaa miehet
ratsuille heti kun tarvitaan. Ja kuten teidän majesteettinne näkee, on
kaikki tällä hetkellä niin hyvin kuin olla saattaa, koska tie on vapaa.»
»Oikein hyvin, herra», sanoi kuningas, »olette toiminut järkevästi.
Kun minä olen lähtenyt, soitattakaa tekin lähtömerkki ja seuratkaa
ajoneuvojani puolentoista kilometrin päässä.»
»Sire», virkkoi kuningatar, »haluatteko kuulla, mitä herra Isidor de
Charnylla on sanottavaa.»
»Mitä hänellä siis on sanottavaa?» kysyi kuningas hieman
kärsimättömästi.
»Sire, hän sanoo, että Sainte-Manehouldin postimestarin poika on
tuntenut teidät. Herra de Charny on asiasta varma, sillä hän näki
sen nuoren miehen, assignaatti kädessä, vertailevan setelissä olevaa
kuvaanne teihin. Kreivi de Charny on jäänyt Sainte-Menehouldiin ja
tällä hetkellä tapahtuu varmaankin jotakin vakavaa, koska emme ole
vielä nähneet kreiviä.»
»Jos meidät on tunnettu, sitä suurempi syy pitää kiirettä, madame.
Herra Isidor, hoputtakaa postimiehiä ja ratsastakaa edelle.»
Isidorin hevonen oli valmis. Nuori mies hyppäsi satulaan ja huusi
postimiehille:
»Varennesiin!»
Molemmat henkivartijat huusivat istuimiltaan:
»Varennesiin!»
Herra de Damas väistyi syrjään tervehtien kuningasta kunnioittavasti.
Postimiehet hoputtivat hevoset juoksuun.
Vaunut lähtivät liikkeelle kuin väläys ja poistuivat paikalta
salamannopeasti.
Kaupungin ulkopuolella niitä vastaan tuli muuan ratsuväen kersantti,
joka oli menossa kaupunkiin.
Herra de Damas tuumi hetken lähteä saattamaan kuninkaan vaunuja
niiden muutamien miesten kanssa, jotka hänellä oli käytettävänään.
Mutta kuningas oli antanut hänelle ihan päinvastaiset ohjeet, ja hän
arveli olevansa velvollinen noudattamaan näitä ohjeita, varsinkin kun
kaupungissa tuntui syntyvän jonkunlaista hälinää. Asukkaita juoksi
talosta taloon, ikkunoita aukoiltiin, niistä kurkisteltiin ulos ja
valoja sytyteltiin. Pahimmin kuitenkin de Damas pelkäsi hätäkelloa ja
kiirehti sen vuoksi vartioimaan kirkonovea.
Sitäpaitsi hän odotti herra Dandoinsin saapuvan millä hetkellä tahansa
ja tuovan kolmekymmentä miestä lisäväkeä.
Sitten kaupunki tuntui tyyntyvän. Neljännestunnin kuluttua de Damas
palasi torille. Siellä hän tapasi joukkuepäällikkönsä, herra de
Noirvillen. Hän antoi tälle lähtöä koskevat ohjeet ja kehoitti tätä
komentamaan miehet aseihin.
Tällöin tultiin de Damasille ilmoittamaan, että muuan Dandoinsin
lähettämä aliupseeri odotti häntä hänen asunnossaan.
Aliupseeri ilmoitti hänelle, ettei herra Dandoinsia eikä hänen
rakuunoitaan kannattanut odottaa, sillä Sainte-Menehouldin asukkaiden
vaatimuksesta olivat viranomaiset pidättäneet herra Dandoinsin.
Sanantuoja lisäsi — sen de Damas jo tiesikin — että Drouet oli
karauttanut kuninkaan vaunujen jälkeen, muttei liene niitä tavoittanut,
koskapa häntä ei ollut nähty Clermontissa.
Herra de Damas oli paraikaa kuuntelemassa näitä kuninkaallisen
rykmentin aliupseerin tiedonantoja, kun tultiin ilmoittamaan Lauzunin
joukko-osaston lähetti.
Tämän viestintuojan oli lähettänyt herra de Rohrig, joka herrojen
de Bouillé nuoremman ja de Raigecourtin kanssa oli Varennesiin
sijoitettujen joukkojen päällikkö. Kun tunnit olivat vierineet
eikä ketään ollut tullut, olivat nuo kelpo aatelismiehet käyneet
levottomiksi ja lähettäneet de Damasilta tiedustelemaan, tiesikö tämä
mitään kuninkaasta.
»Minkälaisessa kunnossa oli Varennesiin sijoitettu joukko
lähtiessänne?» kysyi de Damas ensitöikseen.
»Ihan rauhallinen», vastasi lähetti.
»Missä husaarit ovat?»
»Kasarmissa valmiiksi satuloituine ratsuineen.»
»Ettekö tavannut tänne tullessanne vaunuja?»
»Kyllä, vastaani tulivat neljän hevoset vetämät vaunut ja kahden
vetämät kääsit.»
»Niistä vaunuista juuri te olette tullut kuulemaan uutisia. Kaikki on
hyvin», lopetti de Damas keskustelun.
Tämän jälkeen hän meni asuntoonsa ja antoi määräyksen, että miehet oli
hälytettävä satulaan.
Hän valmistui seuraamaan kuningasta ja puolustamaan häntä Varennesissa,
jos tarvis vaati.
Viittä minuuttia myöhemmin merkkitorvet soivat.
Kaikki oli siis hyvällä tolalla, ellei ottanut lukuun sitä
vastoinkäymistä, joka pidätti Sainte-Menehouldiin Dandoinsin ja hänen
kolmekymmentä miestänsä.
Mutta sadallaneljälläkymmenellä rakuunallaan de Damas arveli
selviytyvänsä, vaikkei hänellä tätä lisäapua olisikaan.
Palatkaamme kuninkaan vaunuihin, jotka Clermontista lähdettyään eivät
menneetkään suoraan Verdunin suunnalle, vaan poikkesivat vasemmalle,
Varennesin tielle.
Olemme jo varemmin kuvailleet Varennesin maantieteellistä asemaa.
Kaupungissa oli kaksi osaa: ylä- ja alakaupunki. On myöskin jo
mainittu, että hevoset oli päätetty vaihtaa kaupungin laidassa,
Dunin taholla. Sinne päästäkseen täytyi poiketa tielle, joka vei
sillalle, kulkea tämän sillan yli ja sen keskellä olevan vahtitornin
holvin alitse. Sitten vasta pääsi herttua de Choiseulin valitsemalle
vaihtopaikalle, jonka lähettyvillä herrojen de Bouillén ja de
Raigecourtin tuli joukkoineen odotella. Herra de Rohrigille, nuorelle
kaksikymmenvuotiaalle upseerille, ei ollut mainittu tehtävän oikeaa
laatua, ja hän luulikin tulleensa paikalle saattamaan armeijalle
menevää rahalähetystä.
Tältä vaikealta kohdalta piti Charnyn, kuten muistettaneen, ohjata
kuninkaan vaunut läpi kaupungin katusokkelon. Sitä varten oli Charny
oleskellut Varennesissa pari viikkoa, oli tutkinut ja penkonut kaikki
paikat: ei ainoastaan patsasta, jota hän ei tuntisi, ei ainoatakaan
kujaa, jolla hän ei osaisi kulkea.
Valitettavasti Charny ei ollut nyt paikalla!
Kuningatar olikin kaksin verroin huolestunut. Koska Charny ei
tällaisessa tilanteessa ollut paikalla, merkitsi se, että hänelle oli
sattunut jokin vakava onnettomuus!
Varennesia lähestyttäessä kuningaskin tuli levottomaksi. Charnyyn
luottaen hän ei ollut edes ottanut mukaansa kaupungin asemakarttaa.
Ja yö oli pilkko pimeä, vain tähtien valaisema. Sellaisena yönä
voi helposti eksyä tutuillakin tienoilla, saati oudon kaupungin
katusokkelossa.
Charnyn antamien ohjeitten mukaan Isidorin oli pysäytettävä vaunut
kaupungin ulkopuolelle.
Siellä hänen veljensä liittyisi heihin ja ryhtyisi opastamaan
pakolaisjoukkoa.
Mutta kuten kuningatar, oli Isidorkin huolissaan veljensä viipymisestä,
kenties huolestuneempikin kuin kuningatar. Ainoa toivo oli siinä
otaksumassa, että de Bouillé tai de Raigecourt kyllästyisivät
odotukseensa, lähtisivät kuningasta vastaan ja odottelisivat kaupungin
ulkopuolella.
Koska he olivat olleet kaupungissa jo kaksi päivää, tuntisivat he kai
jo paikan ja voisivat ruveta oppaiksi.
Kun hän siis ehti eräälle kunnaalle ja näki jonkun harvan tulen
tuikkivan kaupungissa, pysähtyi hän, silmäili ympärilleen ja koetti
katseellaan lävistää ympäröivän säkkipimeän.
Hän ei nähnyt mitään.
Sitten hän mainitsi de Bouillén ja de Raigecourtin nimet, ensin hiljaa,
sitten lujemmin ja lopulta huutaen.
Kukaan ei vastannut.
Kuului vain vaunujen kolina, kun ne puolentoista kilometrin päässä
vierivät etäisen ukonjymyn lailla ja tulivat yhä lähemmäksi.
Silloin Isidor keksi hyvän ajatuksen. Herrat de Bouillé ja de
Raigecourt olivat kenties kätkeytyneet metsään, joka reunusti tien
vasenta laitaa.
Hän tunkeutui metsään ja tutki tarkoin koko reuna-alueen. Ei ketään.
Ei ollut muuta neuvoa kuin odottaa ja hän odotti.
Viiden minuutin perästä vaunut tulivat paikalle.
Kuningas ja kuningatar kurkistivat ulos kumpikin omalta puoleltaan.
Molemmat kysyivät miltei yhtaikaa:
»Ettekö ole nähnyt kreivi de Charnyta?»
»Sire», vastasi Isidor, »en ole nähnyt häntä. Koska hän ei ole täällä,
on hän varmaankin joutunut jonkin vakavan onnettomuuden uhriksi
ajaessaan takaa sitä Drouet-lurjusta.»
Kuningatar voihkaisi.
»Mitä nyt teemme?» sanoi kuningas.
Sitten hän kysyi molemmilta henkivartijoilta, jotka olivat hypänneet
maahan:
»Tunnetteko te kaupungin, herrat?»
Kumpikaan ei tuntenut ja vastaus oli kieltävä.
»Sire», virkkoi Isidor, »kaikki näyttää hiljaiselta ja rauhalliselta.
Jos teidän majesteettinne suvaitsee odottaa täällä, niin menen
kaupunkiin ja koetan saada käsiini herrat de Bouillén ja de
Raigecourtin tai ottaa selville herttua de Choiseulin valitseman
pysähdyspaikan. Teidän majesteettinne ei kai muista sen majapaikan
nimeä, missä hevosten pitäisi odottaa?»
»Ah, en muista», sanoi kuningas. »Olen tiennyt, mutta unohtanut. Kuinka
tahansa, menkää kuitenkin. Sillaikaa me koetamme saada täältä jotakin
selville.»
Isidor suuntasi kulkunsa alakaupunkiin päin ja katosi pian ensimmäisten
rakennusten taakse.