Kuten lukija muistanee, oli herttua de Choiseul lähtenyt asunnostaan
Leonardin kanssa, joka oli tuiki murheissaan, sillä hän oli jättänyt
avaimen huoneensa oveen, ottanut veljensä hatun ja päällystakin ja
luvannut mennä kähertämään rouva de l'Aagen tukan.
Léonard-parkaa lohdutti toki hieman se, että herttua oli nimenomaan
sanonut vievänsä hänet vain puolentoista penikulman päähän antaakseen
hänelle jonkun erikoistehtävän kuningattaren taholta ja päästääkseen
hänet sitten vapaaksi.
Kun siis tultiin Bondyyn ja ajoneuvot pysähtyivät, hengitti hän
keventyneesti ja valmistautui poistumaan.
Mutta herttua pidätti häntä ja sanoi:
»Emme ole vielä perillä.»
Toiset hevoset oli tilattu ennakolta. Käden käänteessä ne valjastettiin
ja sitten lähdettiin taas täyttä neliä.
»Mutta, hyvä herra», vaikeroi poloinen Léonard, »minne siis olemme
matkalla?»
»Koska kerran pääsette palaamaan huomenna varhain, älkää välittäkö
muusta», vastasi herttua.
»Niin, kunpa vain ehdin Tuileries-palatsiin kello kymmeneksi
kuningatarta kähertämään...»
»Siinä onkin kaikki mitä kaipaatte vai kuinka?»
»Niinpä kyllä, mutta ei olisi haitaksi, vaikka ehtisin hieman
aikaisemminkin, koska voisin rauhoittaa veljeäni ja selittää rouva
de l'Aagelle, ettei ollut minun vikani, jos petin hänelle tekemäni
lupauksen.»
»Ellei muusta ole kysymys, niin rauhoittukaa, hyvä Léonard, kaikki käy
hyvin», vastasi herttua.
Léonard ei voinut mitenkään aavistaa, että herttua aikoi ryöstää hänet.
Senpä vuoksi hän rauhoittuikin, ainakin toistaiseksi.
Mutta kun Clayessa vaihdettiin jälleen hevoset eikä pysähtymisestä
ollut puhettakaan, huudahti mies-poloinen:
»Mutta, herra herttua, olemmeko siis menossa maailman loppuun?»
»Kuunnelkaa nyt, Léonard», selitti herttua vakavasti, »en aiokaan viedä
teitä Pariisin lähistölle, vaan rajalle.»
Léonard kiljahti, painoi kädet polvilleen ja tuijotti herttuaan
jäykistyneenä.
»Ra-rajalle!» änkytti hän.
»Niin, hyvä Léonard. Siellä, rykmentissäni minun pitäisi saada
kuningattarelle osoitettu hyvin tärkeä kirje. Koska en voi itse sitä
viedä hänelle, tarvitsen jonkun taatun miehen, jonka mukana sen
lähetän. Pyysin häntä suosittelemaan jotakuta ja hän valitsi teidät,
joka alttiutenne takia olette hänen luottamuksensa arvoinen.»
»Oh, herra herttua», huudahti Leonard, »tietenkin olen kuningattaren
luottamuksen arvoinen! Mutta kuinka voin palata Pariisiin? Ylläni on
tanssikengät, valkoiset silkkisukat ja silkkihousut. Minulla ei ole
toisia alusvaatteita eikä rahaa.»
Tuo kelpo mies oli unohtanut, että hänen taskussaan oli kuningattaren
parin miljoonan arvoiset jalokivet.
»Älkää olko levoton, hyvä ystävä», lohdutti herttua häntä, »vaunuissani
on saappaita, pukuja, liinavaatteita ja rahaa, yleensä kaikkea mitä
tarvitsette. Mitään ei tule teiltä puuttumaan.»
»Eipä tietenkään, herra herttua, teidän seurassanne minulta ei tule
mitään puuttumaan. Mutta entä veljeni, jonka hatun ja päällystakin
olen ottanut, entä poloinen rouva de l'Aage, jota ei kukaan muu osaa
kähertää kuin minä? Hyvä isä sentään, kuinka tämä kaikki päättyy?»
»Se päättyy mitä paraiten, hyvä Leonard, sitä ainakin toivon.»
Ajoneuvot kiitivät nopeasti kuin tuuli. Herttua oli antanut lähetin
tehtäväksi tilata kaksi vuodetta ja illallisen Montmirailista, missä
hän viettäisi loppuyön.
Montmirailiin saavuttuaan matkamiehet löysivät vuoteet valmiina ja
illallisen katettuna.
Ellei olisi ottanut veljensä hattua ja päällystakkia, ellei olisi
tullut rikkoneeksi rouva de l'Aagelle tekemäänsä lupausta, olisi
Léonard ollut likimain rauhoittunut. Silloin tällöin häneltä pääsi
tyytyväinen murahdus, josta oli helppo arvata, että hän oli ylpeä ja
maireissaan, kun kuningatar oli valinnut nimenomaan hänet suorittamaan
niin tavattoman tärkeää tehtävää, josta nyt tuntui olevan kysymys.
Illallisen jälkeen molemmat matkamiehet kävivät nukkumaan. Sitä ennen
herttua oli antanut määräyksen, että ajoneuvot oli valjastettava kello
neljäksi.
Kello neljännestä vailla neljä hänen ovelleen piti koputtaa siltä
varalta, että hän olisi nukkunut.
Kello kolmelta ei herttua ollut vielä ummistanut silmiään. Silloin
hän kuuli huoneeseensa, joka oli postitalon porttikäytävän päällä,
ajoneuvojen kolinaa ja ruoskanläiskettä, jolla matkustajat tai
postimiehet ilmoittavat tulostaan.
Siinä samassa herttua hypähti vuoteeltaan ja riensi ikkunaan.
Portin edustalle olivat pysähtyneet kääsit. Niistä astui kaksi
kansalliskaartilaista. He tilasivat toiset hevoset valjastettavaksi
heti paikalla.
Keitä olivat nuo kansalliskaartilaiset? Mitä he asioivat kello kolmelta
aamulla? Ja miksi noin kiireesti toiset hevoset?
Herttua kutsui palvelijansa ja käski valjastaa.
Sitten hän herätti Léonardin.
Molemmat matkamiehemme olivat heittäytyneet vuoteeseen täysissä
pukimissa.
Kun he tulivat pihalle, olivat molemmat ajoneuvot lähtövalmiina.
Herttua käski postimiehen päästää kansalliskaartilaisen ajoneuvot
edelle, mutta niitä oli seurattava niin läheltä, etteivät ne pääsisi
näkyvistä minuutiksikaan.
Sitten hän tarkasti pistoolit, jotka hän oli pannut vaunujen
seinätaskuun, ja uudisti niiden sytytysruudin. Tämä toimitus
huolestutti Léonardia hieman.
Näin ajettiin penikulma tai puolitoista, mutta Etogesin ja Chaintryn
välillä kääsit poikkesivat sivutielle, joka vei Jalonsiin ja Epernayhin.
Nuo kaksi kansalliskaartilaista, joiden herttua epäili liikkuvan pahoin
aikein, olivatkin vain kunnon kansalaisia, jotka tulivat Fertéstâ ja
palasivat kotiinsa.
Tässä suhteessa rauhoittuneena herttua jatkoi matkaansa.
Kello kymmenen sivuutettiin Châlons ja kello yksitoista tultiin
Pont-de-Sommevelleen.
Hän tiedusteli: husaarit eivät olleet vielä saapuneet.
Hän pysähtyi postitalon eteen, nousi vaunuista, tilasi huoneen ja
pukeutui sotilasasuun.
Léonard tarkkaili kaikkia näitä valmisteluja hyvin huolestuneena ja
säesti niitä huokauksella, joka liikutti herttuan mieltä.
»Léonard», sanoi hän, »on jo aika ilmaista teille totuus».
»Mitä, totuus?» huudahti Léonard tuiki hämmästyneenä.
»Enkö siis vielä tiedäkään koko totuutta?»
»Tiedätte osan ja nyt saatte kuulla lopun.»
Léonard pani kätensä ristiin.
»Olettehan isäntienne uskollinen palvelija vai kuinka, hyvä Léonard?»
»Vereen ja henkeen asti, herra herttua!»
»No niin, kahden tunnin perästä he ovat täällä.»
»Hyvä jumala, onko se mahdollista?» huudahti miespoloinen.
»Niin», jatkoi herttua, »he ovat täällä, lapset ja madame Elisabeth
mukana. Te tiedätte, mitkä vaarat ovat uhanneet heitä.»
— Léonard nyökkäsi — »ja mitkä vaarat heitä yhä uhkaavat?»
— Léonard kohotti katseensa. — »No niin, kahden tunnin perättä he ovat
turvassa!»
Léonard ei kyennyt vastaamaan. Hän itki kuumia kyyneliä. Lopulta hän
sai sopertaneeksi:
»Kahden tunnin perästä? Täällä? Oletteko varma?»
»Kyllä, kahden tunnin perästä. Heidän piti lähteä Tuileries-palatsista
yhdentoista tai puoli kahdentoista tienoissa illalla. Heidän pitäisi
olla puolenpäivän aikaan Châlonsissa. Jos matkaan, jonka me juuri
kuljimme, pannaan tunti tai puolitoista, ovat he täällä myöhäisintään
kello kaksi. Me tilaamme päivällisen. Minä odotan husaarijoukkoa, joka
herra de Goguelatin pitäisi tuoda tänne. Me pitkitämme päivällistä
mahdollisimman kauan.»
»Oh, herra herttua», keskeytti Léonard, »minun ei ole nälkä».
»Ei se mitään, koettakaa kumminkin ja te voitte syödä.»
»Kyllä koetan, herra herttua.»
»Me siis istumme päivällispöydässä mahdollisimman kauan, jotta meillä
olisi jokin veruke jäädä taloon... Ja kas, tuolta husaarit tulevatkin!»
Juuri silloin kuuluikin ulkoa rummun pärinää ja kavionkopsetta.
Samassa astui herra de Goguelat sisälle ja ojensi herttualle markiisi
de Bouillén lähettämän paketin.
Tässä käärössä oli kuusi avointa valtakirjaa ja jäljennös kuninkaan
varmentamasta päiväkäskystä, joka velvoitti kaikkia armeijan
upseereita, minkä arvoisia ja kuinka vanhoja olivatkin, tottelemaan
herttua de Choiseulia.
Herttua määräsi heti ratsuille levähdystovin, käski jakaa husaareille
leipää ja viiniä ja istuutui itsekin ruokapöytään.
Goguelatin tuomat uutiset eivät olleet iloisia. Matkansa varrella hän
oli kaikkialla huomannut tavatonta kiihtymystä. Kokonaisen vuoden ajan
oli huhu kuninkaan paosta kierrellyt ei ainoastaan Pariisissa, vaan
maaseudullakin ja Sainte-Menehouldiin sekä Varennesiin sijoitetut
joukko-osastot olivat synnyttäneet epäluuloja.
Eräässä kylässä maantien varrella oli jo soitettu hätäkelloakin.
Tällaiset uutiset veivät herttualtakin ruokahalun. Istuttuaan pöydässä
tunnin ja kellon osoittaessa jo puolta yhtä hän nousi, uskoi osaston
johdon herra de Boudetille ja käveli eräälle kummulle, jolta näki
maantietä parin kilometrin päähän.
Mutta maantiellä ei näkynyt lähettiä eikä vaunuja. Mutta sitä ei
tarvinnut ihmetelläkään. Kuten on mainittu —ja herttua otti huomioon
pikku onnettomuudetkin — ei lähettiä odotettukaan ennen yhtä tai puolta
kahta eikä kuningasta ennen paolta kahta tai kahta.
Mutta hetket vierivät eikä tielle ilmestynyt mitään, ei ainakaan mitään
sellaista, joka olisi muistuttanut odotettuja.
Joka viiden minuutin päästä herttua otti kellonsa ja joka kerta kun hän
katsoi kelloaan, sanoi Léonard:
»Voi, he eivät tulekaan! Poloiset isäntäni, poloiset isäntäni, heidän
käy huonosti!»
Ja epätoivollaan mies-parka vain kiihdytti herttuan levottomuutta.
Kello tuli puoli kolme, kolme, puoli neljä; ei lähettiä eikä vaunuja
kuulunut! Lukija muistanee, että kuningas lähti Châlonsista vasta kello
kolmelta.
Mutta herttuan näin odotellessa maantiellä kohtalo valmisteli
Pont-de-Sommevellessä tilannetta, jolla oli mitä suurin vaikutus
esitettävänämme olevaan murhenäytelmään.
Kohtalo, sanomme sen toistamiseen, oli järjestänyt niin, että kahta
päivää aikaisemmin rouva d'Elboeufin maatilalla, joka sijaitsi
lähellä Pont-de-Sommevellea, alustalaiset olivat kieltäytyneet
suorittamasta laillisia veromaksujaan. Heitä oli uhatta sotilaallisilla
toimenpiteillä. Mutta yhdistysjuhla oli jo kantanut hedelmän.
Naapurikylien talonpojat olivat luvanneet voimakasta apua rouva
d'Elboeufin alustalaisille, jos mainittu uhkaus pantaisiin täytäntöön.
Nähdessään husaarien sijoittuvan Pont-de-Sommevelleen arvelivat
talonpojat, että ne olivat tulleet vihamielisin aikein.
Kaupungista toimitettiin pikalähetit naapurikyliin ja kellon kolmea
käydessä alkoi hätäkello kumahdella kaikissa lähiseudun kylissä.
Tämän hälyn kuullessaan herttua palasi Pont-de-Sommevelleen. Hänen
aliluutnanttinsa Boudet oli hyvin huolestunut.
Alkoi jo kuului uhkaavaa murinaa, joka kohdistui husaareihin, sillä
nämä olivat siihen aikaan armeijan vihatuinta väkeä. Talonpojat
pommittivat heitä kokkapuhein ja lauloivat ihan heidän nenänsä alla
seuraavanlaista viisua:
Tiedetäänhän husaarit,
suuret ovat hunsvotit!
Jotkut tietävämmät tai terävänäköisemmät alkoivat sitäpaitsi
kuiskailla, etteivät husaarit suinkaan olleet tulleet rankaisemaan
rouva d'Elboeufin alustalaisia, vaan olivat saapuneet ottamaan vastaan
kuningasta ja kuningatarta.
Sillä välin kello tuli neljä, mutta ei lähettiä eikä uutisia kuulunut.
Herttua päätti viipyä vielä hetken. Mutta hän valjastutti
postihevoset vaunujansa eteen, otti Leonardilta jalokivet ja lähetti
hänet Varennesiin kehoittaen häntä matkan varrella selostamaan —
Sainte-Menehouldissa herra Baudoinsille, Clermontissa herra de
Damasille ja Varennesissa herra de Bouillé nuoremmalle — kuinka asiat
olivat.
Tyynnyttääkseen joukon kiihtynyttä mielialaa hän selitti, etteivät
hän ja husaarit suinkaan olleet täällä, kuten yleisesti luultiin,
rouva d'Elboeufin alustalaisia rankaisemassa, vaan että he olivat
tulleet ottamaan vastaan ja kuljettamaan mukanaan erään aarteen, jonka
sotaministeri oli lähettänyt armeijalle.
Mutta tuo sana _aarre_, jolla on kaksinainen merkitys, tyynnytti
kiihtymystä yhtäällä, mutta vahvisti epäluuloja toisaalla. Kuningas ja
kuningatar olivat hekin aarre ja sitä aarrettapa herttua de Choiseul
varmaan odottelikin.
Neljännestunnin perästä herttua ja hänen husaarinsa olivat niin
ahtaalla, että hän oivalsi olevan mahdotonta kauempaa pitää puoliaan.
Jos kuningas ja kuningatar sattuisivat tulemaan juuri sillä hetkellä,
ei hän kykenisi puolustamaan heitä, ei itseään eikä neljääkymmentä
husaariaan.
Hänen määräyksensä oli: _kuninkaan vaunujen on päästävä kulkemaan
esteettömästi_.
Hänen suojeluksensa oli muuttanut esteeksi.
Parasta mitä hän voisi tehdä siinäkin tapauksessa, että kuningas
tulisi, oli lähteä.
Hänen lähtönsä tekisi kuninkaan matkareitin vapaaksi.
Mutta oli keksittävä jokin veruke lähdön selitykseksi.
Postimestari seisoi viiden- kuudensadan uteliaan joukossa, jotka
tarvitsivat vain sanan aloittaakseen vihollisuudet.
Kädet ryntäillä hän katseli kuten muutkin ja seisoi ihan herttuan
edessä.
»Hyvä herra», sanoi herttua postimestarille, »tiedättekö, onko
lähipäivinä tästä mennyt rahalähetystä Metziin?»
»Tänä aamuna viimeksi», vastasi postimestari, »postivaunut veivät sinne
kaksisataatuhatta écua. Kaksi poliisia oli niitä saattamassa.»
»Niinkö?» sanoi herttua, ihmeissään, että sattuma näin tuli hänen
avukseen.
»Hitossa!» vakuutti muuan poliisi. »Totta kai se niin on, sillä minä ja
Robin olimme niitä saattamassa.»
»Siinä tapauksessa», sanoi herttua ja kääntyi herra de Goguelatiin
päin, »sotaministeri onkin näemmä pitänyt parempana sitä lähetystapaa,
ja koska meillä siis ei ole täällä mitään tekemistä, voimme lähteä.
Hei, husaarit, satuloikaa ratsunne!»
Husaarit, jotka olivat ylen levottomia, eivät parempaa pyytäneetkään.
Tuossa tuokiossa hevoset oli satuloitu ja husaarit satulassa.
Joukko järjestyi rivistöksi.
Herttua ratsasti rintaman eteen, silmäili vielä kerran Châlonsin
suunnalle ja komensi huoahtaen:
»Huomio, neljä rinnan, eteenpäin, käyden!»
Ja hän poistui rummun päristessä Pont-de-Sommevellestä. Kello löi
tällöin puoli kuusi.
Pari sataa askelta kauppalasta herttua poikkesi sivutielle välttääkseen
Sainte-Menehouldia, jossa mieliala kuului olevan vieläkin kiihtyneempi.
Silloin juuri Isidor de Charny, kannustaen ja suomien hevostaan,
jolla hän oli kahdessa tunnissa pyyhkäissyt parikymmentä kilometriä,
saapui postitalon pihaan. Toista hevosta hänelle satuloitaessa hän
tiedusteli, oliko kauppalassa nähty husaareja. Hänelle vastattiin,
että se joukko-osasto oli neljännestunti sitten lähtenyt käymäjalkaa
Sainte-Menehouldiin päin. Hän tilasi hevoset ja toivoen tavoittavansa
herttuan ja saavansa hänet keskeyttämään matkansa hän ratsasti täyttä
neliä vereksellä hevosellaan.
Kuten olemme maininneet, oli herttua poikennut Sainte-Menehoulden
tieltä juuri silloin kun varakreivi de Charny saapui postitalon
edustalle. Isidor ei siis voinut saavuttaa häntä.