Olemme nähneet, kuinka vaunut, jotka kuljettivat kuningasta ja hänen
perhettään, olivat neljän voimakkaan hevosen vetäminä lähteneet
liikkeelle hyvää vauhtia. Seuratkaamme niitä matkan kaikissa vaiheissa,
kuten olemme niissä istuvia seuranneet kaikissa heidän pakohankkeensa
vaiheissa. Tämä tapaus on niin laajakantoinen ja sillä on niin
kohtalokas vaikutus heidän vastaiseen elämäänsä, että vähäpätöisinkin
matkan vaihe tuntuu mielestämme ansaitsevan huomiota.
Aamu koitti kello kolmelta. Hevoset vaihdettiin Meauxissa. Kuninkaan
tuli nälkä ja silloin käytiin ruokavarojen kimppuun. Ruokavaroina oli
kimpale kylmää vasikanpaistia, leipää ja neljä pulloa kuohumatonta
samppanjaa, jotka kreivi de Charny oli pannut vaunujen säiliöön.
Kun ei ollut käytettävissä veitsiä eikä haarukoita, kutsui kuningas
Jeania.
Jean oli, kuten muistettaneen, herra de Maldenin matkanimi.
Herra de Malden lähestyi.
»Jean», sanoi kuningas, »lainatkaa minulle metsästyspuukkonne, jotta
voin paloittaa tämän vasikanpaistin».
Jean otti tupesta puukon ja ojensi sen kuninkaalle.
Sillä välin kuningatar kumartui ikkunasta ulos ja silmäili taakseen
varmaankin pälytäkseen, joko Charny oli näkyvissä.
»Ettekö tekin haluaisi jotakin, herra de Malden?» kysyi kuningas hiljaa.
»En, sire», vastasi de Malden niinikään matalalla äänellä, »minä en
tarvitse vielä mitään».
»Älkää kursailko ollenkaan, te ja toverinne», sanoi kuningas.
Sitten hän virkkoi kuningattarelle, joka yhä kurkisti ovi-ikkunasta:
»Mitä ajattelette, madame?»
»Minäkö?» vastasi kuningatar koettaen hymyillä. »Minä ajattelen
kenraali Lafayettea. Hän ei luultavastikaan tunne itseään tällä
hetkellä liian rauhalliseksi.»
Sitten hän sanoi de Valorylle, joka vuorostaan lähestyi vaununovea:
»François, minusta tuntuu, että kaikki sujuu hyvin, ja että meidät
olisi jo pidätetty, jos meidät ylimalkaan pidätetään. Lähtöämme ei ole
huomattu.»
»Se on enemmän kuin luultavaa, madame», vastasi de Valory, »sillä en
ole huomannut millään taholla epäilyttävää. Rohkeutta siis, madame,
kaikki sujuu hyvin.»
»Lähtövalmiit!» huusi kyytimies.
Herrat de Malden ja de Valory kapusivat istuimelleen ja vaunut
jatkoivat matkaansa.
Kellon lähetessä kahdeksaa aamulla tultiin pitkän, loivan mäen
kupeelle. Oikealla ja vasemmalla kasvoi kaunista metsää, jossa linnut
lauloivat ja johon mitä ihanimman kesäpäivän aamuaurinko tunki
kultaiset säteensä.
Ajomies hillitsi hevoset käymään.
Molemmat henkivartijat hypähtivät istuimeltaan maahan.
»Jean», sanoi kuningas, »pysäyttäkää vaunut ja avatkaa ovi.
Haluan jaloitella ja luulen, ettei lyhyt kävely tee pahaa lapsillekaan
eikä kuningattarelle.»
Herra de Malden antoi merkin. Postimies pysäytti hevoset. Vaununovi
avattiin. Kuningas, kuningatar, madame Elisabeth ja molemmat lapset
astuivat ulos. Rouva de Tourzel yksin jäi vaunuihin, sillä hän oli
liian sairas.
Seuraavassa tuokiossa koko kuninkaallinen seurue oli hajaantunut
maantielle. Kruununprinssi lähti tavoittamaan perhosia ja
kuninkaallinen prinsessa alkoi poimia kukkia.
Madame Elisabeth nojasi kuninkaan käsivarteen. Kuningatar käveli yksin.
Kun katseli tuota maantielle hajaantunutta joukkoa, noita kauniita
lapsia, jotka kisailivat ja juoksivat, tuota hymyhuulisen veljen
käsivarteen nojautuvaa sisarta ja tuota mietteissään kulkevaa
ja yhtenään taaksensa silmäilevää kaunista naista ja kun tätä
kohtausta valaisi kaunis kesäkuinen aamuaurinko, joka loi metsän
läpikuultavan varjon tielle saakka, olisi tuota ryhmää voinut pitää
iloisena perheenä, joka oli palaamassa maatilalleen jatkamaan
entistä rauhallista, säännöllistä elämäänsä, eikä suinkaan Ranskan
kuninkaana ja kuningattarena, jotka pakenivat valtaistuimelta, siltä
valtaistuimelta, jolle heidät pakotettaisiin palaamaan joutuakseen sitä
tietä mestauslavalle.
Muuan tapaus tosin häiritsisi pian tätä tyyntä puhdasta taulua ja
herättäisi intohimot, jotka uinuivat kertomuksemme eri henkilöitten
sydämissä.
Äkkiä kuningatar pysähtyi kuin olisivat hänen jalkansa juuttuneet
maahan.
Noin kilometrin päässä näkyi ratsastaja, joka oli vielä hevosensa
kavioitten nostattaman pölypilven peitossa.
Marie-Antoinette ei uskaltanut sanoa: Se on kreivi de Charny.
Mutta hän ei voinut pidättää huudahdusta.
»Ah, saamme kuulla Pariisin uutisia», sanoi hän.
Kaikki kääntyivät, paitsi kruununprinssi. Huoleton lapsi oli juuri
tavoittanut perhosen, jota oli ajanut takaa. Vähät hän välitti Pariisin
kuulumisista.
Kuningas, joka oli hieman likinäköinen, otti taskustaan silmälasit.
»Kas, taitaa ollakin kreivi de Charny», sanoi hän.
»Niin, sire, hän se on», myönsi kuningatar.
»Menkäämme eteenpäin ylös mäkeä», kehoitti kuningas.
»Hän tavoittaa meidät kyllä eikä meillä ole aikaa tuhlata.» Kuningatar
ei uskaltanut väittää, että de Charnyn tuomat uutiset kannattaisi
kenties hyvinkin kuulla niin pian kuin mahdollista.
Ja olihan sitäpaitsi kysymys vain muutaman sekunnin viivytyksestä,
sillä ratsastaja lähestyi vinhaa vauhtia.
Mitä lähemmäksi hän ehti, sitä tarkkaavammaksi hän tuli eikä tuntunut
käsittävän, miksi nuo jättiläisajoneuvot olivat purkaneet matkustajansa
maantielle.
Sitten hän tavoitti seurueen juuri kun vaunut pääsivät mäen laelle ja
pysähtyivät.
Ratsastaja oli tosiaankin kreivi de Charny, kuten kuningattaren sydän
oli aavistanut ja kuninkaan katse todennut.
Hänen pukunsa oli vihreä, lyhyt lievenuttu, jossa oli liehuva kaulus,
leveänauhainen, terässolkinen hattu, valkoiset liivit, tiukat
nahkahousut ja isot sotilassaappaat, joiden varret ulottuivat polven
yläpuolelle.
Nopea ajo oli pannut hänen muutoin kalpeat kasvonsa hehkumaan ja hänen
silmissään välähtelivät sen tulen kipinät, joka paloi hänen poskillaan.
Hänen huohottavassa hengityksessään ja laajenneissa sieraimissaan oli
kuin voittajan leima.
Milloinkaan kuningatar ei ollut nähnyt häntä näin kauniina.
Häneltä pääsi syvä huokaus.
Kreivi hypähti maahan ja kumarsi kuninkaalle.
Sitten hän kääntyi ja tervehti kuningatarta.
Kaikki kerääntyivät hänen ympärilleen. Herrat de Malden ja de Valory
pysyttelivät vaatimattomasti loitompana.
»Tulkaa lähemmäksi, herrat», kehoitti kuningas. »Herra de Charnyn
uutiset koskevat meitä kaikkia.»
»Ensiksikin, sire, kaikki sujuu hyvin», aloitti de Charny. »Kello
kahdelta aamulla ei kukaan vielä aavistanut teidän paenneen».
Jokainen hengitti kevyemmin.
Ja sitten alkoi sadella kysymyksiä.
Charny kertoi, että hän oli Pariisiin saavuttuaan tavannut
Echelle-kadun kulmauksessa isänmaanystävien muodostaman vartioston,
joka oli kysellyt häneltä yhtä ja toista, ja että hän oli saanut heidät
vakuutetuiksi siitä, että kuningas oli mennyt levolle ja nukkui.
Hän kertoi edelleen, että päästyään Tuileries-palatsiin, joka näytti
yhtä rauhalliselta kuin muulloinkin, hän oli mennyt huoneeseensa,
vaihtanut pukua, palannut kuninkaan käytäviä pitkin ja nähnyt, ettei
kukaan epäillyt kuninkaallisen perheen paenneen, ei edes herra
Gouvion, joka huomattuaan, ettei hänen kuninkaan huoneiston ympärille
asettamallansa vartiostolla ollut mitään tehtävää, oli hajoittanut sen
ja lähettänyt upseerit ja pataljoonanpäälliköt kotiinsa.
Kreivi de Charny oli palannut ratsulleen, jonka oli jättänyt pihalle
erään yövartijan huostaan, ja arvellen olevan turhaa yrittää saada
toista hevosta Pariisin postiasemalta hän oli palannut Bondyyn samalla
hevosella.
Perille päästäessä oli hevos-rukka ollut menehtymäisillään, mutta
perille oli päästy eikä enempää tarvittukaan.
Bondysta kreivi oli ottanut vireän ratsun ja jatkanut matkaansa.
Ajetulla taipaleella ei ollut muuten ilmennyt mitään huolestuttavaa.
Kuningatar sai tästä aiheen ojentaa kätensä de Charnylle. Näin hyvät
uutiset ansaitsivat kyllä moisen suosionosoituksen.
Charny suuteli kunnioittavasti kuningattaren kättä.
Miksi kuningatar kalpeni?
Oliko se iloa, jos Charny oli puristanut hänen kättänsä?
Oliko se tuskaa, ellei tämä ollut sitä puristanut?
Noustiin jälleen vaunuihin ja lähdettiin. Charny ratsasti vaununoven
kohdalla.
Seuraavalla postiasemalla olivat uudet hevoset valmiiksi
valjastettuina. Charnyta varten ei ollut satuloitua ratsua.
Isidor ei ollut tiennyt tilata ratsua, koska hän ei ollut aavistanut
veljensä sitä tarvitsevan.
Täytyi siis jäädä odottamaan tämän ratsun satuloimista. Vaunut
lähtivät. Viittä minuuttia myöhemmin Charny istui satulassa.
Olihan sitäpaitsi sovittu, että hän ratsastaisi vaunujen perässä eikä
niiden kohdalla.
Mutta hän ratsasti kyllin lähellä, jotta kuningatar näki hänet
kurkistaessaan vaunun ovesta ja jotta jokaisessa vaihtopaikassa
Charnylla oli tilaisuus keskustella muutama tovi kuuluisien
matkalaisten kanssa.
Charny oli juurikään vaihtanut hevosta Montmirailissa ja arveli
vaunujen olevan ainakin neljännestunnin häntä edellä, kun äkkiä eräässä
tienkäänteessä hänen hevosensa turpa sattui pysähtyneitten vaunujen
takaseinään ja molempiin henkivartijoihin, jotka koettivat korjata
vetohihnaa.
Kreivi hypähti maahan, sanoi vaununikkunasta kuninkaalle, ettei tämä
näyttäytyisi, ja rauhoitti kuningatarta. Sitten hän aukaisi laatikon,
jossa oli kaikenlaisia tarvekaluja ja -esineitä tapaturmien ja
vahinkojen varalta, m.m. pari vétohihnoja. Niistä otettiin toinen ja
pantiin katkenneen tilalle.
Henkivartijat käyttivät tilaisuutta hyväkseen ja pyysivät heille
luvattuja pistooleja, mutta kuningas torjui jyrkästi heidän pyyntönsä.
Hänelle huomautettiin, että vaunut voitaisiin jolloinkin väkivalloin
pysäyttää, mutta hän vastasi, ettei hän sallisi missään tapauksessa
vuodatettavan verta hänen takiaan.
Vihdoin vetohihna oli kunnossa. Laatikko suljettiin, henkivartijat
nousivat istuimelleen, Charny hyppäsi satulaan ja vaunut lähtivät
liikkeelle.
Mutta aikaa oli tuhlattu yli puoli tuntia matkalla, jolla jokainen
menetetty minuutti voi koitua korvaamattomaksi tappioksi.
Kello kaksi tultiin Châlonsiin.
»Jos pääsemme vapaina Châlonsiin, käy kaikki hyvin», oli kuningas
sanonut.
Châlonsiin oli nyt tultu ja ryhdyttiin vaihtamaan hevosia.
Kuningas oli näyttäytynyt hetkeksi. Vaunujen ympärille kerääntyneessä
joukossa oli kaksi mieshenkilöä silmäillyt häntä tarkasti.
Äkkiä toinen miehistä erkani joukosta ja katosi.
Toinen lähestyi vaunuja.
»Sire», sanoi hän hiljaa, »älkää näyttäytykö noin, muutoin olette
hukassa».
Sitten hän huusi postimiehille:
»Rivakasti nyt, laiskurit! Noinko palvellaan kunnon matkustajia, jotka
maksavat kolmekymmentä souta puolelta penikulmalta?»
Ja hän ryhtyi auttamaan postimiehiä.
Hän oli postimestari.
Vihdoin hevoset olivat valjaissa ja postimiehet satulassa.
Etummainen läimäytti ruoskalla hevosiaan.
Molemmat kaatuivat.
Ruoska pani ne nousemaan ja nyt yritettiin lähteä. Silloin takimmaisen
postimiehen hevoset kaatuivat.
Postimies itse suistui hevosen alle.
Charny, joka oli äänettömänä katsellut tapausta, riensi auttamaan
postimiestä hevosen alta. Tällöin jäivät miehen saappaat hevosen alle.
»Voi, herra», huusi Charny postimestarille, jonka uhrautuvaa mieltä hän
ei tuntenut, »minkälaiset hevoset olette meille antanut?»
»Tallini parhaat!» vastasi tämä.
Hevoset olivat sillä välin sotkeutunut vetohihnoihin niin pahasti, että
mitä enemmän ne ponnistelivat, sitä pahemmaksi kävi tilanne.
Charny syöksyi selvittelemään vetohihnoja.
»Riisukaamme hevoset ja valjastakaamme ne uudelleen», sanoi hän.
»Meillä on kiire.»
Postimestari auttoi häntä itkien epätoivosta.
Sillaikaa mies, joka oli erkaantunut väkijoukosta ja kadonnut, oli
rientänyt pormestarin puheille. Hän ilmoitti tälle, että kuningas ja
koko hänen perheensä vaihtoi paraikaa hevosia postitalon pihalla, ja
vaati häneltä vangitsemismääräystä.
Onneksi pormestari oli vain heikosti tasavaltalainen tai ei muuten
halunnut puuttua niin vastuunalaiseen tehtävään. Sen sijaan että olisi
heti lähtenyt tutkimaan asiaa hän vaati kaikenlaisia selityksiä, väitti
koko juttua perättömäksi, lyhyesti, aikaili niin kauan, että saapui
postitalon pihalle juuri kun vaunut katosivat lähimmän kulman taakse.
Oli menetetty yli kaksikymmentä minuuttia.
Kuninkaallisissa vaunuissa vallitsi pelko ja hätä. Nämä hevoset, jotka
syyttä suotta kaatuilivat, toivat kuningattaren mieleen kynttilät,
jotka sammuivat itsestään.
Mutta kun oli päästy kaupunginporttien ulkopuolelle, huudahtivat
kuningas, kuningatar ja madame Elisabeth yhtaikaa:
»Olemme pelastetut!»
Mutta satakunta askelta tuonnempana hyökkäsi muuan mies vaunujen luo ja
huusi oviaukosta:
»Pakonne on järjestetty huonosti. Teidät vangitaan!»
Kuningatar parahti. Mies hypähti syrjään ja katosi metsikköön.
Onneksi oli Pont-de-Sommevelleen enää vain kaksikymmentä kilometriä
ja siellä odottivat heitä herttua de Choiseul ja hänen neljäkymmentä
husaariaan.
Mutta kello oli jo kolme iltapäivällä. Oli myöhästytty lähes neljä
tuntia...!