Kuningatar ei ollut ehtinyt astua porttikäytävästä kymmentäkään
askelta, kun muuan mies, yllä sininen ajurin viitta ja päässä
leveäreunainen, vahakankainen hattu, tarttui hermostuneesti hänen
käsivarteensa ja vei hänet vuokravaunujen luo, jotka odottelivat
Saint-Nicaise-kadun kulmassa.
Tämä mies oli kreivi de Charny.
Nämä vuokravaunut olivat samat vaunut, missä kuninkaallinen perhe oli
odotellut kuningatarta yli puoli tuntia.
Kuningattaren odotettiin tulevan kauhistuneena, masentuneena,
peloissaan, mutta hän tulikin säteilevänä ja iloisena. Uhkaavat vaarat,
kestetyt rasitukset, sattuneen erehdyksen, tuhlatun ajan, kaiken sen
hän oli unohtanut saatuaan sivaltaa kepillä Lafayetten vaunuja, sillä
hänestä oli tuntunut, että se isku oli sattunut kenraaliin itseensä.
Kymmenen askelen päässä vuokravaunuista muuan palvelija piteli hevosta
suitsista.
Charny osoitti veljelleen ratsua. Isidor hyppäsi satulaan ja ratsasti
paikalta täyttä neliä.
Hänen oli ehdittävä ennen toisia Bondyyn tilatakseen hevoset valmiiksi.
Nähdessään hänen lähtevän huusi kuningatar hänen jälkeensä pari
kiitossanaa, joita ratsastaja ei kuullut.
»Vaunuihin nyt, madame», sanoi Charny äänessä sitä lujuutta ja
kunnioitusta, joka on ominaista todella voimakkaille miehille
ratkaisevina ajankohtina, »meillä ei ole sekuntiakaan tuhlattavana».
Kuningatar astui vaunuihin, joissa jo istuivat kuningas, madame
Elisabeth, kuninkaallinen prinsessa, kruununprinssi ja rouva de
Tourzel, siis viisi henkeä Hän istahti vaunujen perälle ja otti
kruununprinssin polvilleen. Kuningas istuutui hänen viereensä. Madame
Elisabeth, kuninkaallinen prinsessa ja rouva de Tourzel istuutuivat
heitä vastapäätä.
Charny sulki oven, kapusi ajurinistuimelle ja johtaakseen harhaan
vakoilijat, jos niitä oli lähettyvillä, hän ohjasi hevoset ensin
Saint-Honoré-kadulle, sitten Madeleinen bulevardille ja ajoi sitä tietä
Saint-Martinin portille saakka.
Siellä odottelivat matkavaunut pienellä sivutiellä, joka vei n.s.
kaatopaikalle.
Tie oli autio.
Kreivi de Charny hypähti maahan ja aukaisi vuokravaunujen oven.
Isojen matkavaunujen ovi oli jo ennestään auki. Herrat de Malden ja de
Valory seisoivat astinlaudan kummallakin puolella.
Seuraavassa tuokiossa olivat vuokravaunujen kuusi matkustajaa
maantiellä.
Kreivi de Charny työnsi vuokravaunut tien laitaan ja kumosi ne ojaan.
Sitten hän palasi isojen matkavaunujen luo.
Ensimmäisenä nousi niihin kuningas, sitten kuningatar, madame
Elisabeth, madame Elisabethin jälkeen molemmat lapset ja lasten jälkeen
rouva de Tourzel.
Herra de Malden kapusi takaistuimelle ja de Valory istuutui de Charnyn
viereen etuistuimelle.
Vaunujen eteen oli valjastettu neljä hevosta. Kieltä maiskauttamalla ne
pantiin hyvään juoksuun. Ajaja ohjasi niitä höllin suitsin.
Saint Laurentin tornikello löi tällöin neljänneksen yli yhden.
Tuntia myöhemmin oltiin Bondyssa.
Valmiiksi valjastetut hevoset odottelivat tallin edessä.
Isidor seisoi hevosten vieressä.
Tien toisella laidalla seisoivat pienet vuokravaunut, joiden eteen oli
valjastettu postihevoset.
Näissä ajoneuvoissa istui kaksi kamarineitoa, jotka kuuluivat
kruununprinssin ja kuninkaallisen prinsessan palveluskuntaan.
He olivat luulleet voivansa vuokrata Bondyssa ajoneuvot, mutta kun se
ei ollut käynyt päinsä, olivat he sopineet näiden ajoneuvojen omistajan
kanssa ja ostaneet ne tuhannella frangilla.
Omistaja oli kauppaan hyvin tyytyväinen ja haluten katsella, mitä
olivat naisiaan nämä neitokaiset, jotka typeryyttään olivat antaneet
hänelle tuhannen frangia mokomista roskarattaista, hän oli jäänyt
postitalon edustalle maistelemaan viiniä.
Hän näki kuninkaan vaunujen ajavan pihaan. Charny, joka istui
ohjaamassa, hyppäsi maahan ja lähestyi vaunujen ovea.
Ajuriviitan alla hänen yllänsä oli upseerinpuku, ja laatikossa,
istuimen alla, oli hänen sotilaslakkinsa.
Kuningas, kuningatar ja de Charny olivat sopineet, että Bondyssa Charny
astuisi vaunuihin rouva de Tourzelin tilalle, joka palaisi yksinään
Pariisiin.
Mutta tästä vaihdoksesta keskusteltaessa oli unohdettu kysyä rouva de
Tourzelin mielipidettä.
Kuningas esitti hänelle asian.
Vaikka rouva de Tourzel tunsikin syvää kiintymystä kuninkaallista
perhettä kohtaan, oli hän hovisääntöä koskevissa kysymyksissä yhtä
jyrkkä kuin iäkäs madame de Noailles.
»Sire», vastasi hän, »minun tehtäväni on vaalia Ranskan lapsia enkä saa
jättää heitä hetkeksikään. Vain teidän majesteettinne nimenomaisesta
määräyksestä, määräyksestä, jolla ei ole ainoatakaan edeltäjää, olen
valmis heistä luopumaan, en muutoin.»
Kuningatar värisi kärsimättömyydestä. Hänellä oli kaksikin syytä saada
Charny vaunuihin: kuningattarena hänelle olisi siitä tukea ja turvaa,
naisena iloa.
»Hyvä rouva de Tourzel», sanoi hän, »olemme teille hyvin kiitollisia
uhrautuvaisuudestanne. Mutta te olette sairas, te tulitte mukaan
liioitellun alttiutenne pakottamana. Jääkää Bondyyn, ja minne tahansa
me asetummekin, voitte myöhemmin tulla luoksemme.»
»Madame», vastasi rouva de Tourzel, »kuningas määrätköön, minä olen
valmis poistumaan vaunuista ja jäämään, vaikkapa maantielle, mutta vain
kuninkaan käsky voi saada minut unohtamaan velvollisuuteni, vieläpä
luopumaan oikeuksistani.»
»Sire, sire!» yllytti kuningatar.
Mutta Ludvig XVI ei uskaltanut ratkaista tätä arkaluontoista kysymystä.
Hän koetti selviytyä siitä kiertoteitse, löytää jotakin välimuotoa.
»Herra de Charny», sanoi hän, »ettekö voisi edelleenkin istua ajurin
vieressä?»
»Minä voin kaikkea mitä kuningas tahtoo», vastasi kreivi, »mutta minun
täytyy silloin esiintyä joko upseerinpuvussa — ja siinä asussa minut
on nähty tällä tiellä neljä kuukautta ja minut tunnetaan — tai tässä
ajurinviitassa, vahakankainen ajurinhattu päässä — ja se asu on kenties
liian vaatimaton näin komeille vaunuille».
»Astukaa vaunuihin, herra de Charny», kehoitti kuningatar. »Minä
otan kruununprinssin polvilleni, madame Elisabeth ottaa polvilleen
Marie-Thérèsen, ja kaikki sujuu mainiosti. Hieman ahdasta tosin tulee,
mutta siinä onkin kaikki.»
Charny odotti kuninkaan ratkaisevaa sanaa.
»Mahdotonta, rakkaani», virkkoi kuningas. »Ajattele, että meidän on
kuljettava yli viisikymmentä penikulmaa.»
Rouva de Tourzel oli jo noussut, hän oli valmis noudattamaan kuninkaan
määräystä, jos kuningas käskisi hänen astua vaunuista. Mutta kuningas
ei uskaltanut käskeä, niin voimakkaat ovat hoviväen keskuudessa
kaikkein mitättömimmätkin ennakkoluulot.
»Herra de Charny», sanoi kuningas kreiville, »ettekö voisi asettua
veljenne tilalle ja ratsastaa edellämme tilaamassa hevosia?»
»Sanoin jo äsken kuninkaalle, että olen valmis kaikkeen, mutta
pyydän huomauttaa kuninkaalle, että hevoset tilaa tavallisesti
lähetti eikä meriväen kapteeni. Sellainen omituisuus kummastuttaisi
postitalonhoitajia ja voisi aiheuttaa vakavia selkkauksia.»
»Se on totta», myönsi kuningas.
»Voi, hyvä jumala, hyvä jumala!» voihkaisi kuningatar tuiki
kärsimättömänä.
Sitten hän sanoi Charnylle:
»Järjestäkää asia niinkuin tahdotte, herra kreivi, mutta minä en suostu
siihen, että te jätätte meidät.»
»Se on minunkin ajatukseni, madame», vastasi Charny, »ja minä tiedän
vain yhden keinon, kuinka tästä pulmasta selviydymme».
»Mikä se on! Sanokaa pian!» kehoitti kuningatar.
»Sen sijaan että astuisin vaunuihin, nousisin ajurinistuimelle tai
ratsastaisin edellä minä ratsastan vaunujen perässä tavallisena
matkamiehenä. Lähtekää te vain, madame, ja ennenkuin olette ajaneet
viittäkään penikulmaa, olen jo viidensadan askelen päässä vaunuistanne.»
»Mitä, aiotteko palata Pariisiin?»
»Aion, madame, mutta Châlonsiin saakka teidän majesteettinne voi
matkustaa turvallisesti ja ennen Châlonsia minä olen jo tavoittanut
teidät.»
»Mutta kuinka aiotte mennä Pariisiin?»
»Ratsulla, jolla veljeni on tullut tänne, madame. Se on kelpo juoksija
ja se on saanut levähtää. Puolessa tunnissa ehdin Pariisiin.»
»Entä sitten?»
»Sitten, madame, minä pukeudun sopivaan asuun, otan postihevosen ja
karautan jälkeenne, kunnes tavoitan teidät.»
»Eikö ole muuta neuvoa?» kysyi Marie-Antoinette epätoivoissaan.
»En minä ainakaan keksi muuta», sanoi kuningas.
»Älkäämme siis tuhlatko aikaa», sanoi Charny. »Hei, Jean ja François,
paikoillenne! Eteenpäin, Melchior! Hevosillenne, postimiehet!»
Voitonriemuisena rouva de Tourzel istuutui entiselle paikalleen ja
vaunut lähtivät liikkeelle täyttä neliä. Pienet ajoneuvot seurasivat
niitä.
Tämän vakavan keskustelun aikana oli unohdettu antaa varakreivi de
Charnylle, de Maldenille ja de Valorylle ne panostetut pistoolit, jotka
olivat vaunujen laatikossa.
Mitä tapahtui sillaikaa Pariisissa, jonne kreivi de Charny suuntasi
kulkunsa?
Muuan Buseby niminen parturi, joka asui Bourbon-kadun varrella, oli
käynyt illalla Tuileries-palatsissa tapaamassa ystäväänsä, joka silloin
oli vartiostossa. Tämä ystävä oli kuullut upseerien puhelevan paljon
kuninkaallisen perheen paosta, jonka piti tapahtua juuri tänä yönä,
mikäli nämä tiesivät vakuuttaa. Hän mainitsi asiasta parturille, joka
ei enää saanut päästänsä ajatusta, että pakohanke oli todellinen ja
että kuninkaallisten kauan puhuttu pako aiottiin toteuttaa tänä yönä.
Kotona hän kertoi vaimolleen, mitä oli kuullut Tuileries-palatsissa,
mutta tämä piti koko juttua hullutteluna. Vaimon epäusko oli tehonnut
mieheen, joka lopulta oli riisuutunut ja mennyt levolle kehittelemättä
epäluulojaan.
Mutta vuoteessa oli ensimmäinen epäluulo palannut ja nyt niin
voimakkaana, ettei hänellä ollut ollut rohkeutta sitä vastustaa. Hän
nousi, pukeutui kiireesti ja juoksi ystävänsä Hucherin luokse, joka oli
erään pataljoonan leipuri ja sapööri.
Tälle hän kertoi, mitä oli kuullut Tuileries-palatsissa, ja esitti
kuninkaallisten pakoa koskevat epäluulonsa niin elävästi, että
leipuri omaksui ne ja ystäväänsä vilkkaampana hypähti heti vuoteelta
ja ehtimättä panna yllensä muuta kuin alushousut syöksyi kadulle,
kolkutteli oville ja herätti kolmisenkymmentä naapuria.
Kello oli tällöin neljänneksen yli kaksitoista. Vähäistä aikaisemmin
kuningatar oli nähnyt Lafayetten Tuileries-palatsin porttikäytävässä.
Parturi Busebyn ja leipuri Hucherin herättämät kansalaiset päättivät,
että mentäisiin kansalliskaartin univormuun pukeutuneina kenraali
Lafayetten puheille ja että hänelle ilmoitettaisiin, mitä oli tekeillä.
Päätöksestä toimeen. Lafayette asui Saint-Honoré-kadun varrella,
Noailles-talossa lähellä Feuillants-pengermää. Isänmaanystävät lähtivät
liikkeelle ja saapuivat perille puoli yhden tienoissa.
Käytyään toteamassa kuninkaan valmistelevan makuullemenoa,
ilmoitettuaan ystävälleen Baillylle, että kuningas oli mennyt
nukkumaan, ja pistäydyttyään tervehtimässä herra Emmeryta,
kansalliskokouksen jäsentä, oli kenraali palannut kotiinsa ja ryhtynyt
riisuutumaan.
Tällöin kolkutettiin rakennuksen ulko-ovelle. Kenraali lähetti
kamaripalvelijansa tiedustelemaan, mikä oli hätänä.
Kamaripalvelija palasi pian ja ilmoitti, että ulkona oli viisikolmatta
tai kolmekymmentä kansalaista, jotka halusivat heti puhutella kenraalia
erään tuiki tärkeän asian johdosta.
Siihen aikaan kenraali Lafayettella oli tapana päästää pyrkijät
puheilleen, olipa hetki mikä tahansa.
Ja koska sitäpaitsi asia, jonka takia kolmisenkymmentä kansalaista
viitsi vaivautua, saattoi — ja sen tulikin — olla hyvin tärkeää laatua,
käski hän puheillepyrkijät opastettavaksi sisälle.
Kenraalin tarvitsi vain vetää yllensä jo riisumansa nuttu ja hän oli
jälleen vastaanottokunnossa.
Herrat Buseby ja Hucher esittivät omassa ja toveriensa nimessä
pelkonsa: herra Buseby tuki niitä tiedoilla, jotka oli saanut
Tuileries-palatsista, toiset huhuilla, joita päivittäin kierteli
kaikilla tahoilla.
Mutta kenraali vain nauroi tälle pelolle ja koska hän oli hyvä isäntä
ja hirmun puhelias, kertoi hän miehille, mistä kaikki nämä huhut olivat
peräisin, että niitä olivat levitelleet rouva de Rochereul ja herra
de Gouvion, että hän varmentuakseen niiden perättömyydestä oli käynyt
katselemassa kuninkaan makuullemenoa, kuten kansalaiset näkisivät hänen
itsensäkin tekevän, jos viipyisivät vielä muutaman hetken, ja kun tämä
jutustelu ei näyttänyt vakuuttavan kuulijoita, sanoi Lafayette heille,
että hän vastasi päällänsä kuninkaasta ja kuninkaallisesta perheestä.
Tämän jälkeen oli mahdotonta enää epäillä. He tyytyvätkin siis
vain kysymään kenraalilta tunnussanaa, jottei heidän paluutansa
vaikeutettaisi. Lafayette ei evännyt heiltä tätä iloa ja ilmoitti
heille tunnussanan.
Kun he nyt tiesivät tunnussanan, päättivät he yksintein käväistä
maneesissakin kuullakseen, tiedettiinkö sillä taholla jotakin uutta,
ja palatsin pihoilla nähdäkseen, oliko siellä päin tapahtunut jotakin
erikoista.
He astelivat pitkin Saint-Honoré-katua ja aikoivat juuri poiketa
Echelle-kadulle, kun muuan ratsumies ilmestyi äkkiä heidän joukkoonsa.
Koska sellaisena yönä kaikki tuntui tavattomalta, nostivat he pyssynsä
ja käskivät hänen pysähtyä.
Ratsastaja pysähtyi.
»Mitä tahdotte?» kysyi hän.
»Haluamme tietää, minne aiotte», vastasivat kansalliskaartilaiset.
»Aion Tuileries-palatsiin.»
»Mitä tekemistä teillä on siellä?»
»Puhua kuninkaalle asiasta, jonka hän on uskonut minun tehtäväkseni.»
»Tähän aikaan?»
»Juuri niin, tähän aikaan.»
Muuan sukkelimmista teki toisille merkin, että oltaisiin ikäänkuin ei
olisi tapahtunut mitään.
»Mutta kuningas on makuulla tähän aikaan», sanoi hän.
»Niin onkin», myönsi ratsastaja, »mutta hänet herätetään».
»Jos teillä on asiaa kuninkaalle», jatkoi sama mies, »täytyy teidän
tietää tunnussana».
»Se ei ole välttämätöntä», huomautti ratsastaja, »sillä voisinhan minä
tulla rajalta sen sijaan että tulenkin parin penikulman päästä ja
olisin voinut lähteä asialleni kuukausi sitten sen sijaan että lähdin
kaksi tuntia sitten».
»Se on totta», sanoivat kansalliskaartilaiset.
»Oletteko siis nähnyt kuninkaan kaksi tuntia sitten?» sanoi äskeinen
kyselijä.
»Olen.»
»Oletteko puhutellut häntä?»
»Olen.»
»Mitä hän teki kaksi tuntia sitten?»
»Hän odotteli kenraali Lafayetten lähtöä voidakseen valmistautua
menemään levolle.»
»Te tiedätte siis tunnussanan?»
»Totta kai tiedän. Koska kenraali tiesi, että minun oli päästävä
Tuileries-palatsiin kello yhden tai kahden tienoissa aamuyöstä,
ilmoitti hän minulle tunnussanan, jotten myöhästyisi hetkeäkään.»
»Mikä on se tunnussana?»
»Pariisi ja Poitiers.»
»Hyvä on», sanoivat kansalliskaartilaiset. »Onnea matkalle, toveri,
ja sanokaa kuninkaalle, että tapasitte meidät vartioimassa palatsin
porttia, koska pelkäsimme hänen yrittävän pakoa.»
Ja he väistyivät ratsastajan tieltä.
»En unohda terveisiänne», vastasi tämä.
Hän kannusti ratsuaan ja katosi pian palatsin porttikäytävään.
»Jäämmekö odottamaan hänen paluutaan saadaksemme kuulla, onko hän
tavannut kuninkaan?» kysyi muuan kansalliskaartilainen.
»Mutta jos hän asuu palatsissa, odotammeko siis aamuun saakka?»
»Se on totta», myönsi edellinen. »Ja koska kuningas on levolla, koska
kenraali Lafayette on vuoteessa, menkäämme mekin nukkumaan ja eläköön
kansa!»
Nämä kolmisenkymmentä isänmaanystävää toistivat kuorossa: »Eläköön
kansa!» ja lähtivät levolle onnellisina ja ylpeinä, kun olivat
kenraalin omasta suusta kuulleet, ettei tarvinnut pelätä kuninkaan
lähtevän Pariisista.