Yhdentoista tienoissa illalla, samaan aikaan kuin rouvat de Tourzel
ja Brennier herättivät kuninkaallisen prinsessan ja kruununprinssin,
jotka he olivat vastikään riisuneet ja panneet makuulle, ja alkoivat
pukea heitä matka-asuun kruununprinssin suureksi mielipahaksi, sillä
hän halusi panna yllensä pojan puvun ja kieltäytyi itsepäisesti
pukeutumasta tytön vaatteihin, samaan aikaan kuningas, kuningatar ja
madame Elisabeth ottivat vastaan Lafayetten ja hänen ajutanttinsa,
herra Qouvionin ja Romeufin.
Tämä vierailu oli omiaan herättämään mitä suurinta huolestumista,
varsinkin kun oli syytä epäillä rouva de Rochereulin levitelleen huhuja
heidän pakoyrityksestään.
Kuningatar ja madame Elisabeth olivat olleet iltapäivällä kävelyllä
Boulognen metsässä ja palanneet kello kahdeksaksi.
Lafayette kysyi kuningattarelta, oliko kävely ollut miellyttävä, ja
lisäsi, että oli mieletöntä lähteä niin myöhään ulos, koska iltasumu
voisi vahingoittaa hänen terveyttään.
»Kesäkuun iltasumut!» naurahti kuningatar. »Enpä tosiaankaan tiedä,
missä niitä näen, ellen ole niitä varta vasten tekaissut pakomme
salaamiseksi, sanoin pakomme salaamiseksi, sillä oletan huhun yhä
kertovan, että me lähdemme.»
»Madame», virkkoi Lafayette, »asianlaita on tosiaankin niin, että
nykyisin puhutaan tavallista enemmän tästä lähdöstä; olenpa saanut
ilmoituksenkin, että lähtö tapahtuisi tänä iltana.»
»Ah», sanoi kuningatar, »lyön vetoa, että herra de Gouvion on antanut
teille sen kauniin uutisen!»
»Miksi juuri minä, madame?» kysyi nuori upseeri punastuen.
»Koska teillä tietääkseni on palatsissa tuttavia. Olen varma, että
herra Romeuf, jolla ei ole tuttavuuksia, menee vastuuseen meistä.»
»Eikä se ole suuri ansio, madame», vastasi ajutantti, »koska kuningas
on antanut kansalliskokoukselle sanansa, ettei hän lähde Pariisista».
Nyt oli kuningattaren vuoro punastua.
Puhuttiin muista asioista.
Kello puoli kaksitoista Lafayette ja hänen ajutanttinsa sanoivat
hyvästi kuninkaalle ja kuningattarelle.
Mutta herra de Gouvion, joka ei suinkaan ollut rauhoittunut, palasi
palatsissa olevaan huoneeseensa ja näki ystävänsä sijoittuneen sinne
vartijoiksi. Hän ei vapauttanut heitä toimestaan, vaan kehoitti heitä
entistä suurempaan valppauteen.
Kenraali Lafayette puolestaan meni kaupungintaloon rauhoittamaan
Baillyta, mikäli tämä oli levoton kuninkaan aikomuksien takia.
Lafayetten lähdettyä kuningas, kuningatar ja madame Elisabeth kutsuivat
palvelijansa, käskivät näiden suorittaa tavalliset ilta-askarensa,
minkä jälkeen he lähettivät kaikki vieraat tavalliseen aikaan pois.
Kuningatar ja madame Elisabeth auttoivat toisiaan pukeutumaan. Heidän
pukunsa oli kaikkein yksinkertaisinta lajia; leveäreunaiset hatut
varjostivat heidän kasvonsa kokonaan.
Kun he olivat pukeutuneet, astui kuningas sisälle. Hänen yllänsä oli
harmaa nuttu ja päässä tuollainen pieni, kierrekiharainen irtotukka,
jota siihen aikaan sanottiin Rousseau-peruukiksi. Jalassa hänellä oli
lyhyet housut, harmaat sukat ja solkikengät.
Viikon ajan oli kamaripalvelija Hue pukeutunut tarkalleen
samanlaiseen asuun, lähtenyt puoli vuotta sitten maasta muuttaneen
herra de Villequierin ovesta, mennyt yli Carrousel-aukion ja sitten
Saint-Nicaise-kadulle. Tähän varokeinoon oli turvauduttu, jotta
yleisö olisi tottunut näkemään näin puetun miehen poistuvan joka ilta
tästä portista ja jottei erikoisesti huomattaisi kuningasta, kun hän
vuorostaan lähtisi.
Kuningattaren vierashuoneessa toiminnan hetkeä odotelleet kolme
lähettiä kutsuttiin paikalle ja lähetettiin ulos kuninkaallisen
prinsessan huoneen kautta, missä prinsessa ja kruununprinssi
odottelivat.
Tämä huone oli jo kesäkuun 11 päivänä varattu pakohanketta silmällä
pitäen herra de Villequierin huoneistosta.
Kesäkuun 13 päivänä kuningas oli teettänyt avaimet tähän huoneistoon.
Herra de Villequierin asunnon kautta ei ollut vaikea poistua
palatsista. Huoneisto tiedettiin asumattomaksi. Kuninkaan ei tiedetty
teettäneen avaimia ja tavallisissa oloissa ei huoneistoa vartioitu
ollenkaan.
Ja sitäpaitsi pihojen vartijat olivat kello yhdentoista jälkeen illalla
tottuneet näkemään palatsista lähtevän paljon väkeä.
Ne olivat palvelijoita, jotka eivät asuneet palatsissa ja menivät
kotiinsa.
Siinä huoneistossa järjestettiin matka.
Isidor de Charny, joka oli veljensä kanssa tutkinut matkareitin ja
tunsi siis kaikki vaikeat ja vaaralliset kohdat, ratsastaisi edellä
tiedustelijana ja tilaisi postihevoset, jottei hevosten vaihdossa
tapahtuisi hetkenkään viivytystä.
Herrat de Malden ja de Valory istuisivat ajurinpenkillä maksaakseen
postimiehille kolmekymmentä souta kultakin puolen penikulman matkalta.
Tavallisesti oli tämä maksuerä viisikolmatta, mutta ajoneuvojen
painavuuden takia lisättiin siihen viisi souta.
Jos postimiehet ajaisivat hyvin, saisivat he runsaat juomarahat,
mutteivät sentään neljääkymmentä souta enempää, sillä vain kuninkaan
tapana oli maksaa écu.
Kreivi de Charny ajaisi vaunuissa torjuakseen kaikki uhkaavat
onnettomuustapaukset. Hän ja mainitut kolme lähettiä olisivat hyvin
aseistettuja. Kunkin varalle olisi vaunuissa pari pistoolit.
Maksamalla kolmekymmentä souta puolen penikulman matkasta ja ajamalla
kohtalaisen nopeasti oli laskettu päästävän Châlonsiin kolmessa
tunnissa.
Kaikki nämä matkaohjeet oli järjestetty kreivi de Charnyn ja herttua de
Choiseulin kesken.
Ne toistettiin moneen kertaan kolmelle nuorelle miehelle, jotta
jokainen olisi selvillä tehtävistään.
Varakreivi de Charny ratsastaisi edellä ja tilaisi hevoset.
Herra de Malden ja de Valory istuisivat ajurinpenkillä ja maksaisivat
hevoset.
Kreivi de Charny istuisi vaunuissa ovi-ikkunan ääressä, ja mikäli olisi
tarvis puhua, niin hän puhuisi.
Jokainen lupasi noudattaa tätä ohjelmaa. Kynttilät sammutettiin ja
varpailla liikkuen siirryttiin herra de Villequierin huoneistoon.
Kello löi kaksitoista kun kuninkaallisen prinsessan huoneesta astuttiin
tähän huoneistoon. Kreivi de Charny lienee ollut jo tunti sitten
paikallaan.
Kuningas haparoi ovelle.
Hän aikoi työntää reikään avaimen, kun kuningatar ehkäisi hänet.
»Hiljaa!» varoitti hän.
Kaikki kuuntelivat.
Käytävästä kuului askelten töminää ja sopotusta.
Jotakin erikoista oli tapahtumassa.
Rouva de Tourzel, joka asui palatsissa ja voisi huomiota herättämättä
liikkua käytävässä millä hetkellä tahansa, lähti kiertoteitse
huoneiston toiselle puolelle ottamaan selkoa, mikä tuon tömistelyn ja
kuiskailun aiheutti.
Muut jäivät liikkumattomina paikoilleen ja uskalsivat tuskin
hengittääkään. Mitä hiiskumattomampi oli hiljaisuus tällä puolella,
sitä selvemmin huomasi, että käytävässä oli paljon ihmisiä.
Rouva de Tourzel palasi: hän oli tuntenut herra de Gouvionin ja nähnyt
monta univormua.
Herra de Villequierin asunnosta oli siis mahdotonta päästä poistumaan
huomaamattomasti, ellei siitä ollut muuta käytävää kuin se, joka
ensiksi oli valittu.
Mutta nyt oltiin pimeässä.
Yölamppu paloi kuninkaallisen prinsessan huoneessa. Madame Elisabeth
meni sytyttämään sen avulla kynttilän, joka äsken sammutettiin.
Tämän kynttilän valossa pakolaisjoukko alkoi hakea toista ovea.
Etsintä näytti pitkät ajat turhalta ja siihen kului enemmän kuin
neljännestunti. Vihdoin löydettiin pikku portaat, joista pääsi
välikerroksen tyhjään huoneeseen. Tämä huone oli herra de Villequierin
lakeijan ja siitä pääsi toiseen käytävään ja palvelijain portaille.
Ovi oli ulkopuolelta lukittu ja avain oli reiässä.
Kuningas koetti lukkoon jokaista avainkimppunsa avainta, mutta mikään
ei sopinut.
Varakreivi de Charny yritti puukkonsa kärjellä työntää avaimen lehteä,
mutta turhaan.
Siinä oli nyt ovi, ja kuitenkin he olivat vankeina!
Kuningas otti madame Elisabethilta kynttilän, jätti seuralaisensa
pilkkopimeään, meni makuuhuoneeseensa ja sieltä salaportaita pitkin
työpajaansa. Täältä hän otti avainkimpun, jossa oli mitä erilaisimpia,
oudonnäköisiä tiirikoita ja koukkuja, ja lähti paluumatkalle.
Ennenkuin ehti seuralaistensa luo, jotka ahdistunein mielin odottelivat
hänen paluutaan, hän oli jo tehnyt valintansa.
Kuninkaan valikoima tiirikka sopi avaimenreikään, narahti kiertyessään,
lipsahti kaksi kertaa, mutta kolmannella kerralla se tarttui kiinni,
niin että parin kolmen sekunnin perästä avain alkoi kääntyä.
Ovi aukeni. Kaikilta pääsi helpotuksen henkäys.
Ludvig XVI kääntyi voitonriemuisin ilmein kuningattareen päin.
»No, mitä arvelette, madame?» sanoi hän.
»Niin, hyvä herra», vastasi kuningatar nauraen, »se on totta enkä minä
väitäkään olevan hullumpaa, että harrastaa lukkosepän ammattia, haluan
vain sanoa, että on hyvä esiintyä toisinaan kuninkaana».
Nyt oli järjestettävä lähtö.
Ensimmäisenä poistuisi madame Elisabeth taluttaen kuninkaallista
prinsessaa.
Parikymmentä askelta hänen perässään tulisi rouva de Tourzel taluttaen
kruununprinssiä.
Näiden kahden välissä astelisi herra de Malden valmiina auttamaan
molempia ryhmiä tarpeen vaatiessa.
Nämä kuninkaallisen joukkueen ensimmäiset sirut, nämä poloiset lapset,
jotka huolestuneina silmäilivät levottomia vanhempiaan, laskeutuivat
vapisten ja varpaillaan portaat alas Ja joutuivat pian valopiiriin,
jonka palatsinpihaa valaiseva lyhty loi ympärilleen, ja sivuuttivat
sitten vartijan, joka ei ollut heitä huomaavinansakaan.
»Hyvä», huomautti madame Elisabeth, »yksi paha kohta on jo sivuutettu».
Carrousel-aukiolle avautuvan ristikkoportin kohdalle saavuttaessa
nähtiin vartija, joka sulki pakolaisilta tien.
Nähdessään heidän tulevan mies pysähtyi.
»Täti», kuiskasi prinsessa ja puristi madame Elisabethin kättä, »me
olemme hukassa, sillä tuo mies tuntee meidät».
»Samantekevää, lapsi kulta», vastasi madame Elisabeth, »olemme hukassa,
vaikka pyörtäisimme takaisin».
Ja he jatkoivat matkaansa.
Kun he ehtivät noin neljän askelen päähän vartijasta, käänsi tämä
heille selkänsä ja antoi heidän mennä ohi.
Oliko tuo mies tosiaankin tuntenut heidät? Tiesikö hän, ketkä kuuluisat
pakolaiset hän oli päästänyt menemään? Prinsessat olivat varmoja,
että niin oli laita, ja lähettivät paetessaan tuhansia siunauksia
tuntemattomalle pelastajalleen.
Ristikkoportin toisella puolella he tapasivat huolestuneena odottelevan
kreivi de Charnyn.
Kreivi oli kietoutunut avaraan, siniseen ajurinviittaan ja pannut
päähänsä vahakankaisen, leveälierisen hatun.
»Jumalan kiitos, että lopultakin tulette!» sanoi hän. »Entä kuningas?
Entä kuningatar?»
»He tulevat perässä», vastasi madame Elisabeth.
»Lähdetään siis», kehoitti Charny.
Ja hän opasti pakolaiset nopeasti Saint-Nicaise-kadulle, missä
vuokravaunut odottelivat heitä.
Vuokravaunujen rinnalle oli sillä välin tullut toinen ajuri ikäänkuin
vakoilemaan.
»Hei, toveri», sanoi ajuri nähdessään kreivi de Charnyn saattueen,
»näyt saaneen täyden kuorman?»
»Kuten näet, toveri», vastasi Charny.
Sitten hän kuiskasi kaartilaiselle:
»Hyvä herra, ottakaa te tuo ajuri ja ajakaa suoraan Saint-Martinin
portille. Teidän ei ole vaikea tuntea vaunuja, jotka odottavat meitä
siellä.»
Herra de Malden ymmärsi ja hypähti ajurin rattaille.
»Ja nyt saat sinäkin kuorman. Oopperan edustalle ja pian!» Ooppera oli
silloin lähellä Saint-Martinin porttia.
Ajuri luuli olevansa tekemisissä palvelijan kanssa, joka oli menossa
noutamaan isäntäänsä teatterista, ja lähti matkaan tekemättä muuta
huomautusta kuin seuraavan, ylimääräistä palkkiota koskevan:
»Herraseni, tiedättekö, että nyt on sydänyö?»
»Tiedän kyllä, anna mennä vain ja ole rauhassa.»
Kun siihen aikaan lakeijat olivat joskus auliskätisempiä kuin heidän
isäntänsä, pani ajuri muitta mutkitta hevosensa juoksemaan hyvää
hölkkää.
Tuskin hän oli kadonnut Rohan-kadun kulmaukseen, kun samasta
ristikkoportista, josta kuninkaallinen prinsessa, madame Elisabeth,
rouva de Tourzel ja kruununprinssi olivat tulleet, tuli verkkaisin
askelin muuan mies, joka muistutti pitkän ja väsyttävän päivätyön
jälkeen konttoristaan poistuvaa liikeapulaista. Hänen yllänsä oli
harmaa nuttu, lakinlippa oli painettu syvään silmille ja kädet
työnnetty taskuihin.
Tulija oli kuningas.
Häntä seurasi herra de Valory.
Matkalla irtaantui kuninkaan kengästä solki, mutta hän jatkoi matkaansa
viitsimättä kumartua ottamaan sitä ylös. Herra de Valory sieppasi sen
maasta.
Charny astui pari askelta häntä vastaan. Hän oli tuntenut kuninkaan,
tai oikeammin, tuntenut hänen saattajansa de Valoryn.
Hän oli niitä, jotka kuninkaassa näkevät alati kuninkaan.
Hän huoahti tuskasta, miltei häpeästä.
»Tulkaa, sire, tulkaa!» kuiskasi hän.
Herra de Valorylle hän sanoi hiljaa:
»Entä kuningatar?»
»Kuningatar tulee perässä veljenne kanssa.»
»Hyvä on. Valitkaa lyhyin tie ja menkää Saint-Martinin portille
odottamaan tuloamme. Minä valitsen pitemmän tien. Tapaamme toisemme
vaunujen luona.»
Herra de Valory lähti pitkin Saint-Nicaise-katua, poikkesi
Saint-Honoré-kadulle, sitten Richelieun kadulle, sen jälkeen
Victoires-aukiolle ja sitten Bourbon-Villeneuve-kadulle.
Odotettiin kuningatarta.
Puoli tuntia kului.
Emme yritä kuvaillakaan pakolaisten levottomuutta. Charny, jonka
vastuulla koko pakohanke oli, oli kuin mieletön.
Hän aikoi mennä palatsiin kyselemään, tiedustelemaan, mutta kuningas
kielsi.
Pikku kruununprinssi itki ja huusi äitiä.
Prinsessa, madame Elisabeth ja rouva de Tourzel koettivat turhaan häntä
tyynnyttää.
Pelko vain yltyi, kun äkkiä nähtiin kenraali Lafayetten vaunujen
soihtujen saattamina ajavan Carrousel-aukiolle.
Seuraavaa oli tapahtunut.
Pihaportilla oli varakreivi de Charny tarjonnut käsivartensa
kuningattarelle ja aikonut kääntyä vasemmalle.
Mutta kuningatar pysähdytti hänet.
»Minne menette?» kysyi hän.
»Saint-Nicaise-kadun kulmaan, missä veljeni odottaa meitä», vastasi
Isidor.
»Onko Saint-Nicaise-katu Seinen rannalla?» kysyi kuningatar.
»Ei ole, madame.»
»No niin, veljenne odottaa meitä rantaportin luona.»
Isidor aikoi inttää vastaan, mutta kuningatar näytti niin varmalta
asiastaan, että varakreivi alkoi epäillä itseään.
»Hyvä Jumala, madame», sanoi hän, »pitäkäämme varamme, vähäinenkin
erehdys on turmioksi».
»Seinen rannalla», toisti kuningatar, »kuulin hänen sanovan: 'Seinen
rannalla.'»
»Menkäämme siis rannalle, madame, mutta ellemme siellä näe ajoneuvoja,
me palaamme heti Saint-Nicaise-kadulle, eikö niin?»
»Niin, mutta lähtekäämme nyt.»
Ja kuningatar vei saattajansa kolmen pihan kautta, jotka siihen aikaan
eroitti toisistaan paksu muuri ja joihin pääsi vain ahtaasta solasta.
Tämä sola oli suljettu rautakahleella ja siihen oli sijoitettu vartija.
Kuningatar ja Isidor kulkivat kaikista näistä kolmesta solasta ja
hypähtivät näiden kolmen rautaketjun yli.
Vartijat eivät edes yrittäneet ehkäistä heidän matkaansa.
Saattoiko todella kuvitellakaan, että tämä nuori nainen, joka oli
puettu kuin jonkun varakkaan perheen palvelija, kulki käsikynkässä
erään kauniin, Condén prinssin palvelijan asuun pukeutuneen nuorukaisen
kanssa, että tämä nainen, joka hypähti ketterästi painavien kahleitten
yli, oli Ranskan kuningatar?
Saavuttiin Seinen rannalle.
Laiturikatu oli autio.
»Se olikin näemmä toisella rannalla», sanoi kuningatar.
Isidor aikoi pyörtää takaisin.
Mutta kuningatar oli kuin poissa suunniltaan ja sanoi:
»Ei, ei, tätä kautta!»
Ja hän vei Isidorin Pont Royalille päin.
Kun he olivat päässeet sillan yli, huomasivat he vasemman rannan yhtä
autioksi kuin oikeankin.
»Tarkastelkaamme vielä tätä katua», sanoi kuningatar.
Ja hän pakotti Isidorin mukanaan Bac-kadulle.
Mutta satakunta askelta kuljettuaan hänen täytyi myöntää erehtyneensä
ja hän pysähtyi huohottaen.
»No, madame», virkkoi Isidor, »vieläkö nytkin väitätte vastaan?»
»En», myönsi kuningatar, »nyt saatte opastaa minut minne haluatte».
»Madame, taivaan tähden, rohkeutta!» sanoi Isidor.
»Ah», vastasi kuningatar, »ei minulta puutu rohkeutta, vaan voimia!»
Hän taivutti ruumistaan taaksepäin ja valitteli:
»Minä olen tukehtumaisillani. Hyvä jumala, hyvä jumala!»
Isidor tiesi, että pieni lepohetki oli kuningattarelle tällä haavaa
yhtä välttämätön kuin ajokoirien ahdistamalle naarashirvelle.
Hän pysähtyi.
»Levähtäkää, madame», sanoi hän. »Meillä on aikaa. Minä vastaan teistä
veljelleni. Hän odottaa teitä aamuun saakka, jos on pakko.»
»Luuletteko hänen rakastavan minua?» huudahti Marie-Antoinette yhtä
varomattomasti kuin kiihkeästi ja painoi nuoren miehen käden rintaansa
vasten.
»Minä uskon, että hänen elämänsä kuten minunkin elämäni on teidän,
madame, ja että se tunne, joka minussa on alttiutta ja kunnioitusta, on
hänessä jumalointia.»
»Kiitos, sananne vaikuttavat virkistävästi. Nyt on kevyempi hengittää!
Lähtekäämme.»
Ja yhtä kuumeisesti kuin äskenkin hän lähti liikkeelle. He palasivat
samaa tietä, jota olivat tulleetkin.
Mutta sensijaan että olisi palannut Tuileries-palatsiin Isidor
kääntyikin Carrousel-aukiolle päin.
He kulkivat tämän valtavan torin poikki, joka tavallisesti on
sydänyöhön saakka täynnä elämää, sillä sen varrella on paljon
kauppakojuja ja ajuriasemia.
Nyt se oli miltei tyhjä ja pimeä.
Mutta kauempaa kuului rattaitten kolinaa ja kavionkopsetta.
He olivat saapuneet Echelle-kadun kulmaan. Oli ilmeistä, että hevoset,
joiden kavionkapse, ja ajoneuvot, joiden pyörien kolina kuului etäältä,
olivat tulossa tätä porttiholvia kohden.
Nyt jo näkyi valonhohde: varmaankin vaunuja saattelevista tuohuksista.
Isidor yritti väistyä taaksepäin, mutta kuningatar vei häntä eteenpäin.
Isidor syöksyi porttiholviin kuningattaren suojaksi juuri silloin kun
tuohuksia pitelevien saattajien hevoset ilmestyivät käytävän toiseen
päähän.
Hän työnsi seuralaisensa pimeään syvennykseen ja asettui hänen eteensä.
Mutta pimeimmätkin syvennykset valaisi kirkkaiksi tuohusten loimu.
Saattajien keskellä näkyi kenraali Lafayette, joka upeaan
kansalliskaartin päällikön asetakkiin puettuna lojui ajoneuvoissaan.
Juuri kun vaunut olivat ajaneet ohi, tunsi Isidor, että lujaa tahtoa ja
todellista voimaakin ilmaiseva käsi työnsi hänet syrjään.
Tämä käsi oli kuningattaren vasen käsi.
Oikeassa kädessä hänellä oli pieni, kultapontinen ruokokeppi, jommoisia
sen ajan naisilla oli tapana pitää mukanaan.
Hän sivalsi kepillä vaunujen takapyöriin ja sanoi:
»Mene, vanginvartija, minä olen paennut vankilastasi!»
»Mitä te teette, madame», sanoi Isidor, »ja miksi antaudutte
tuollaiseen vaaraan?»
»Olen kostanut», vastasi kuningatar; »jotakin kannattaa sen takia
uskaltaa».
Ja viimeisen soihdunkantajan hevosen takaa hän syöksyi esille
säteilevänä kuin jumalatar, iloisena kuin lapsi.