Käykäämme nyt katsomaan, mitä tapahtui kesäkuun 20 päivän illalla kello
yhdeksästä kahteentoista pääkaupungin eri kolkissa.
Rouva de Rochereulia ei ollut turhan takia epäilty. Vaikka hänen
palvelusaikansa loppui kello yksitoista, oli hän, jotakin aavistaen,
keksinyt keinon tulla palatsiin takaisin ja huomannut, että
kuningattaren korulippaat kyllä olivat entisellä paikallaan, mutta
jalokiviä ei niissä enää ollut. Marie-Antoinette oli ne tosiaankin
uskonut kähertäjälleen Léonardille, jonka piti lähteä herttua de
Choiseulin kanssa kahdennenkymmenennen päivän illalla, paria kolmea
tuntia aikaisemmin kuin hänen kuninkaallisen emäntänsä. Herttuan
puolestaan, joka oli Pont-de-Sommevelleen sijoitetun ensimmäisen
joukko-osaston komentaja, tuli muun muassa huolehtia Varennesissa
tapahtuvasta hevosten vaihdosta, jota varten hänen oli varattava sinne
kuusi hyvää hevosta. Herttua odotteli nyt asunnossaan Artois-kadun
varrella kuninkaan ja kuningattaren viimeisiä määräyksiä. Oli kenties
hieman ajattelematonta vaivata herttuaa mestari Léonardilla ja hieman
varomatonta ottaa mukaan oma kähertäjä, mutta kukapa toinen taiteilija
olisi kyennyt sommittelemaan sellaisen suurenmoisen tukkalaitteen,
jonka Léonard tekaisi kuin leikitellen? Minkä sille voi, kun on
käytettävissä sellainen kähertäjänero kuin Léonard: mielellään ei
hänestä luovu!
Kun siis kruununprinssin kamarineito pääsi huomaamaan että lähdön
piti tapahtua maanantai-iltana kesäkuun 20 päivänä kello yhdentoista
tienoissa, ilmoitti hän asiasta ei ainoastaan rakastajalleen, herra de
Gouvionille, vaan myöskin herra Baillylle.
Lafayette oli käynyt puhumassa kuninkaalle tästä ilmiannosta ja
kohauttanut olkapäitään koko jutulle.
Bailly oli tehnyt enemmän: Lafayette oli ollut sokea kuin
tähtientutkija, mutta Bailly oli muuttunut kohteliaaksi kuin entisajan
ritari ja lähettänyt kuningattarelle rouva de Rochereulin kirjeen.
Vain herra de Gouvion, joka oli joutunut välittömän vaikutuksen
alaiseksi, epäili kauemmin kuin muut. Saatuaan rakastajattareltaan
vereksimmät uutiset hän oli kutsunut luoksensa toistakymmentä
kansalliskaartin upseeria muka sotilasillanviettoon. Hän oli
sijoittanut heitä viisi kuusi eri porteille vartijoiksi ja oli itse
niiden pataljoonanpäällikön kanssa ryhtynyt pitämään silmällä herra de
Villequierin asuntoa, joka oli erikoisesti mainittu varteenotettavaksi.
Samaan aikaan istui Coq-Héronin kadun 9:ssä meille tutussa salongissa
pienellä sohvalla, jolla olemme hänet varemminkin nähneet, muuan
nuori, kaunis nainen, joka näytti tyyneltä, mutta joka silti oli
syvästi liikutettu. Hän keskusteli erään kolmen- tai neljänkolmatta
ikäisen nuorukaisen kanssa, joka seisoi hänen edessään ja joka oli
puettu vaaleankeltaiseen lähetinnuttuun, jalassa tiukat nahkahousut ja
kaulussaappaat ja vyöllä metsästyspuukko.
Kädessään hän piteli pyöreäreunaista, kirjailtua hattua.
Nuori nainen näytti pysyvän itsepintaisesti väitteessään ja nuori mies
olevan puolustuskannalla.
»Mutta vielä kerran, varakreivi», sanoi nainen, »miksei hän ole tullut
itse, koska hän on ollut Pariisissa jo kaksi ja puoli kuukautta?»
»Madame, tulonsa jälkeen on veljeni antanut minun tehtäväkseni tuoda
teille hänen terveisensä.»
»Niinpä kyllä, ja minä olen kiitollinen sekä hänelle että teille,
varakreivi. Mutta minusta tuntuu, että hänen olisi pitänyt itse tulla
sanomaan hyvästi, kun hän nyt taas lähtee matkalle.»
»Se on ilmeisesti ollut mahdotonta, koska hän on valinnut minut siitä
huolehtimaan.»
»Kestääkö matkanne kauan?»
»En tiedä, madame.»
»Minä sanoin teidän matkanne, koska tekin, asustanne päätellen, olette
matkalle lähdössä.»
»Todennäköisesti, madame, minä lähden Pariisista tänään sydänyöllä.»
»Seuraatteko veljeänne vai menettekö toista tietä?»
»Minä luulen, että menemme samaa tietä, madame.»
»Sanotteko hänelle tavanneenne minut?»
»Sanon, madame, sillä, päättäen siitä kiihkosta, jolla hän kehoitti
minua tulemaan luoksenne, ja siitä vaatimuksesta, etten saisi palata
teitä tapaamatta, hän ei antaisi minulle milloinkaan anteeksi, jos
olisin unohtanut sellaisen tehtävän.»
Nuori nainen nosti käden silmilleen, huoahti syvään ja sanoi hetken
tuumittuaan:
»Varakreivi, olette aatelismies ja ymmärrätte siis täydellisesti,
kuinka tärkeä on kysymys, jonka nyt aion teille tehdä. Vastatkaa
minulle, ikäänkuin olisin teidän oikea sisarenne, vastatkaa, niinkuin
vastaisitte Jumalalle. Voiko kreivi de Charny joutua matkallaan
vakavaan vaaraan?»
»Kuka voi sanoa, madame», vastasi Isidor välttelevästi, »milloin vaara
uhkaa tai ei uhkaa nykyisinä aikoina? Jos veljeltäni, Georges-rukalta,
olisi lokakuun viidennen päivän aamulla kysytty, arveliko hän vaaran
uhkaavan, olisi hän varmaankin vastannut kieltävästi. Seuraavana
päivänä hän virui kalpeana, hengettömänä kuningattaren huoneen
kynnyksellä. Aikana, jota nyt elämme, madame, nousee vaara maasta, ja
ihminen joutuu toisinaan näkemään kuoleman tietämättä, mistä se tulee
ja kuka sen on kutsunut.»
Andrée kalpeni.
»Hän voi siis joutua kuolemanvaaraan vai kuinka, Isidor?»
»En ole sitä sanonut, madame.»
»Ette tosin, mutta ajattelette sitä.»
»Minä ajattelen, madame, että yritys, johon hän ja minä nyt ryhdymme,
on niin vakavaa laatua, että jos teillä on jotakin sanottavaa
veljelleni, antakaa minun tehtäväkseni viedä hänelle joko suullisesti
tai kirjeellisesti ajatuksenne, toivomuksenne tai terveisenne.»
»Hyvä on, varakreivi», sanoi Andrée ja nousi, »pyydän teitä odottamaan
viisi minuuttia».
Ja verkkaisin, kylmin askelin, kuten hänen tapansa oli, kreivitär astui
huoneeseensa, jonka oven hän sulki perässään.
Kreivittären poistuttua nuori mies katsoi kärsimättömänä kelloaan.
— Neljänneksen yli yhdeksän, — mutisi hän, — kuningas odottaa meitä
puolikymmeneksi... Onneksi täältä on lyhyt matka Tuileries-palatsiin.
Mutta kreivitär ei tarvinnut kaikkea pyytämäänsä aikaa.
Tuokion kuluttua hän palasi kädessä sinetöity kirje.
»Varakreivi», sanoi hän juhlallisesti, »minä uskon tämän kirjeen teidän
kunnianne suojaan».
Isidor kurkotti kätensä ottaakseen kirjeen.
»Malttakaa», sanoi Andrée, »ja kuulkaa tarkoin mitä nyt aion sanoa
teille. Jos veljenne, jos kreivi de Charny, selviytyy vahingotta
tekeillä olevasta yrityksestä, ei teidän tarvitse sanoa hänelle muuta
kuin mitä olen jo teille sanonut, että näet pidän suuressa arvossa
hänen uskollisuuttaan, kunnioitan hänen alttiuttaan ja ihailen hänen
ylevää luonnettaan... Jos hän haavoittuu» — Andréen ääni värähti — »jos
hän haavoittuu vaikeasti, pyytäkää häntä suomaan minulle lupa päästä
häntä tapaamaan, ja jos hän suostuu, lähettäkää luokseni sanantuoja,
joka neuvoo, missä hänet varmasti tapaan, sillä minä lähden heti tiedon
saatuani. Jos hän haavoittuu kuolettavasti» — liikutus oli tukehduttaa
Andréen äänen — »antakaa hänelle tämä kirje. Ellei hän voi sitä itse
lukea, lukekaa te, sillä minä tahdon, että hän ennen kuolemaansa saa
tietää, mitä tämä kirje sisältää. Vannokaa aatelismiehen kunniasanalla,
että teette mitä teiltä pyydän, varakreivi!»
Isidor oli yhtä liikutettu kuin kreivitärkin. Hän ojensi kätensä sanoi:
»Annan kunniasanani, madame!»
»Ottakaa tämä kirje ja lähtekää, varakreivi.»
Isidor otti kirjeen, suuteli kreivittären kättä ja poistui.
»Ah», huudahti Andrée ja vaipui leposohvalle, »jos hän kuolee, saakoon
edes kuollessaan tietää, että minä rakastan häntä!»
Samalla hetkellä, jolloin Isidor lähti kreivittären luota ja pani
saamansa kirjeen povitaskuun, erään toisen kirjeen viereen, jonka
osoitteen hän oli vastikään lukenut Coquillière-kadun kulmassa
lekuttavan lyhdyn valossa, lähestyi kaksi tarkalleen hänen laillaan
puettua mieshenkilöä sovittua tapaamispaikkaa, toisin sanoin
kuningattaren erikoishuonetta, jonne lukija on varemmin opastettu
kahtakin eri tietä: toinen vei laiturikadun suunnassa kulkevan
Louvren siipirakennuksen kautta, joka nykyään on taidemuseona ja
jonka peräpäässä Weber otti tulijat vastaan, toinen tie johti samoja
pikkuportaita pitkin, joille olemme nähneet kreivi de Charnyn
poikkeavan Montmédystä palattuaan. Portaitten yläpäässä, kuten
hänen virkaveljensä, kuningattaren kamaripalvelija Weber Louvren
parvekekäytävän päässä, otti François Hue, kuninkaan kamaripalvelija,
tulijat vastaan.
Molemmat opastettiin miltei samaan aikaan, mutta eri teitä,
kuningattaren huoneeseen. Ensimmäinen tulija oli herra de Valory.
Melkein heti sen jälkeen, kuten sanottu, aukeni toinen ovi, ja hiukan
kummastunut de Valory näki kaksoisolentonsa astuvan huoneeseen.
Upseerit eivät tunteneet toisiaan, mutta arvaten, että heidät oli
kutsuttu samasta syystä, he tervehtivät toisiaan.
Tällöin aukeni kolmas ovi ja varakreivi de Charny liittyi heidän
seuraansa.
Hän oli kolmas lähetti, yhtä tuntematon edellisille kuin nämä olivat
toisilleen.
Vain Isidor tiesi, mitä varten heidät oli kutsuttu ja mikä yhteinen
tehtävä tulisi heidän suoritettavakseen.
Hän aikoi ilmeisesti ruveta vastaamaan näiden kahden vastaisen
työtoverin kysymyksiin, kun ovi aukeni jälleen ja kuningas astui
huoneeseen.
»Hyvät herrat», sanoi Ludvig XVI herroille de Maldenille ja de
Valorylle, »suokaa anteeksi, että olen luvattanne turvautunut apuunne,
mutta minä pidän teitä kuningasaatteen uskollisina palvelijoina: olette
kuuluneet kaartiini. Olen pyytänyt teitä käymään räätälini luona, jonka
osoitteen ilmoitutin teille, ja valmistuttamaan itsellenne pikalähetin
puvun sekä saapumaan Tuileries-palatsiin tänä iltana kello puoli
kymmeneksi. Saapumisenne todistaa, että hyväksytte tehtävän, jonka olen
teille valinnut, olkoon se millainen tahansa.»
Entiset kaartilaiset kumarsivat.
»Sire», sanoi de Valory, »teidän majesteettinne tietää, ettei teidän
tarvitse neuvotella aatelismiesten kanssa turvautuessaan heidän
alttiuteensa, rohkeuteensa ja elämäänsä».
»Sire», virkkoi de Malden, »vastatessaan omasta puolestaan on
virkaveljeni vastannut minunkin puolestani ja arvatenkin myöskin
kolmannen toverimme puolesta».
»Kolmas toverinne, hyvät herrat, on varakreivi Isidor de Charny.
Kehoitan teitä tutustumaan häneen, sillä se tutustuminen maksaa kyllä
vaivan. Hänen veljensä sai surmansa puolustaessaan Versaillesissa
kuningattaren ovea. Olemme tottuneet koko hänen sukunsa uhrautuvaan
alttiuteen, vieläpä niin tottuneita, ettemme enää edes kiitä heitä.»
»Kuninkaan sanojen mukaan», huomautti de Valory, »varakreivi de Charny
varmaankin jo tietää syyn, joka on kerännyt meidät tänne, mutta me emme
tiedä, sire, ja olemme halukkaat tutustumaan siihen».
»Hyvät herrat», vastasi kuningas, »te tiedätte hyvin, että minä
olen vanki, kansalliskaartin ylipäällikön vanki, kansalliskokouksen
puheenjohtajan vanki, Pariisin pormestarin vanki, kansan vanki, koko
maailman vanki. No niin, herrat, olen turvautunut apuunne pelastuakseni
tästä nöyryytyksen tilasta ja päästäkseni vapauteen. Minun kohtaloni,
kuningattaren ja lasteni kohtalo on teidän käsissänne. Kaikki on
valmista voidaksemme paeta tänä yönä. Teidän tehtävänne on järjestää
lähtömme täältä.»
»Sire», sanoivat kaikki kolme nuorukaista, »käskekää, olemme valmiit!»
»Hyvät herrat, ymmärrättehän, ettemme voi lähteä kaikki yhtaikaa.
Yhteinen tapaamispaikkamme on Saint-Nicaise-kadun kulmaus, missä kreivi
de Charny odottaa meitä vuokravaunuineen. Te, varakreivi, huolehditte
kuningattaresta ja teidän nimenne on Melchior. Te, herra de Malden,
huolehditte madame Elisabethista ja kuninkaallisesta prinsessasta ja
teidän nimenne on Jean. Te, herra de Valory, saatte osallenne rouva
de Tourzelin ja kruununprinssin ja teidän nimenne on François. Älkää
unohtako uusia nimiänne, herrat, ja jääkää tänne odottamaan muita
ohjeita.»
Kuningas ojensi kätensä kullekin näistä kolmesta nuorukaisesta ja
poistui jättäen huoneeseen kolme miestä, jotka olivat valmiit kuolemaan
hänen puolestaan.
Herttua de Choiseul, joka oli edellisenä iltana sanonut kuninkaalle
markiisi de Bouillén väittäneen, ettei lähtöä mitenkään saisi siirtää
kahdennenkymmenennen päivän sydänyöstä tuonnemmaksi, ja lisännyt, että
hän itse lähtisi seuraavana aamuna kello neljän tienoissa, ellei saisi
kuninkaalta uusia ohjeita, ja ottaisi mukaansa kaikki Duniin, Stenayhyn
ja Montmédyyn sijoitetut joukko-osastot, herttua de Chouseul odotteli,
kuten olemme jo maininneet, asunnossaan Artois-kadun varrella ja alkoi
jo olla lopen toivoton kellon osoittaessa yhdeksää illalla, mutta juuri
silloin se ainoa palvelija, jonka hän oli pidättänyt luonaan ja joka
arveli isäntänsä olevan lähdössä Metziin, tuli ilmoittamaan, että muuan
mies pyysi päästä hänen puheilleen kuningattaren asioissa.
Herttua käski hänen opastaa miehen sisälle.
Vieras astui huoneeseen, päässä silmiä varjostava leveälierinen hattu
ja yllä suunnaton huppukauluksinen viitta.
»Ah, tekö, Léonard», sanoi herttua, »olen odottanut teitä
kärsimättömänä».
»Jos olette saanut odottaa, herra herttua, ei se ole minun vikani vaan
kuningattaren, joka vajaat kymmenen minuuttia sitten sanoi minulle,
että minun pitäisi tulla teidän luoksenne.»
»Eikö hän sanonut teille muuta?»
»Sanoi kyllä, herra herttua, hän antoi tehtäväkseni tuoda teille hänen
jalokivensä ja tämän kirjeen.»
»Antakaa tänne», sanoi herttua äänessä kärsimätön vivahdus, jota ei
kokonaan voinut hälventää edes se suunnaton luottamus, josta tämä
kuninkaallisen kirjeen tuoja oli päässyt osalliseksi.
Kirje oli pitkä ja täynnä ohjeita. Siinä mainittiin, että
kuninkaalliset lähtisivät sydänyöllä, ja kehoitettiin herttua de
Choiseulia lähtemään heti ja pyydettiin toistamiseen häntä ottamaan
mukaansa Léonard, joka, — lisäsi kuningatar, — oli saanut määräyksen
totella herttuaa niinkuin kuningatarta itseään.
Seuraavat sanat olivat alleviivattu:
_Uudistan täten määräykseni_.
Herttua kohotti katseensa ja silmäili Léonardia, joka odotteli
ilmeisesti hyvin levottomana. Kähertäjä näytti melko naurettavalta
leveälierisessä hatussaan ja avarassa viitassaan.
»No niin», virkkoi herttua, »koettakaa muistutella, mitä kuningatar
teille sanoi».
»Voin toistaa sana sanalta hänen lauseensa, herra herttua.»
»Antakaa tulla, minä kuuntelen.»
»Suunnilleen kolme neljännestuntia sitten hän kutsutti minut puheilleen,
herra herttua.»
»Hyvä.»
»Hän sanoi minulle kuiskaavalla äänellä...»
»Eikö hänen majesteettinsa ollutkaan siis yksin?»
»Ei, herra herttua. Kuningas keskusteli madame Elisabethin kanssa
ikkunakomerossa. Kruununprinssi ja kuninkaallinen prinsessa leikkivät
keskenään. Kuningatar nojasi takkaan.»
»Jatkakaa, Léonard, jatkakaa.»
»Kuningatar sanoi siis minulle kuiskaten: 'Voinhan luottaa teihin?'
— 'Ah, madame', vastasin minä, 'käskekää. Teidän majesteettinne
tietää, että olen teidän ruumiineni sieluineni.' — 'Ottakaa nämä
jalokivet ja pankaa ne taskuunne. Ottakaa tämä kirje ja viekää se
herttua de Choiseulille Artois-kadun varrelle. Teidän on annettava se
hänelle itselleen. Ellei hän ole kotona, tapaatte hänet herttuatar de
Grammontin luona.' — Kun sitten olin poistumaisillani, kutsui hänen
majesteettinsa minut takaisin ja sanoi: 'Pankaa päähänne leveäreunainen
hattu ja yllenne avara viitta, jottei teitä tunnettaisi, kelpo Léonard.
Ja totelkaa herttua de Choiseulia niinkuin tottelisitte minua.' — Minä
käväisin kotonani, otin veljeni hatun ja viitan ja tulin tänne.»
»Kuningatar on siis kehoittanut teitä tottelemaan minua niinkuin häntä
itseään?»
»Ne ovat hänen majesteettinsa omat kuninkaalliset sanat, herra herttua.»
»Olen hyvilläni, että muistatte noin tarkoin kuningattaren
suusanallisen kehoituksen. Tässä on sama kehoitus kirjoitettuna, ja
koska minun täytyy polttaa tämä kirje, lukekaa se.»
Ja herttua de Choiseul näytti Léonardilta saamansa kirjeen viimeisiä
rivejä. Léonard luki seuraavaa:
»Olen antanut kähertäjälleni Léonardille määräyksen totella teitä
niinkuin itseäni. Uudistan täten määräykseni.»
»Ymmärrättehän vai kuinka?» sanoi herttua.
»Oh, herra, saatte uskoa, kun teille vakuutan, että hänen
majesteettinsa suusanallinenkin määräys olisi minulle riittänyt»,
huomautti Léonard.
»Hyvä on», sanoi herttua de Choiseul ja poltti kirjeen.
Tällöin tuli palvelija ilmoittamaan, että vaunut olivat lähtökunnossa.
»Tulkaa, hyvä Léonard», kehoitti herttua.
»Mitä, tulenko minäkin? Entä jalokivet?»
»Ne te otatte mukaanne.»
»Minne?»
»Sinne minne teidät vien.»
»Mutta minne te viette minut?»
»Parin penikulman päähän täältä. Siellä joudutte suorittamaan erään
tehtävän.»
»Mahdotonta, herra herttua!»
»Mitä, mahdotonta! Eikö kuningatar käskenyt teidän totella minua
niinkuin itseään?»
»Se on totta, mutta mitä minä nyt teen? Jätin avaimen huoneeni oveen.
Kun veljeni palaa, ei hän löydä viittaansa eikä hattuaan ja ellei minua
kuulu kotiin, ei hän tiedä, missä olen. Ja lisäksi rouva de l'Aage
odottaa minua kähertämään itseään. Olen luvannut mennä. Todistukseksi
voin mainita, että ajoneuvoni ja palvelijan ovat Tuileries-palatsin
pihalla.»
»No niin, kelpo Léonard», sanoi herttua nauraen, »minkä sille voi!
Veljenne ostakoon uuden hatun ja uuden viitan. Te käherrätte rouva
de l'Aagen jonakin toisena päivänä. Ja kun palvelijanne huomaa,
ettette saavukaan, riisuu hän hevosen ja vie sen talliin. Mutta meidän
hevosemme on valjastettu, lähtekäämme siis.»
Ja välittämättä enempää Léonardin vastaväitteistä ja valitteluista
herttua pakotti epätoivoisen kähertäjän nousemaan ajoneuvoihin ja
ohjasi hevosensa hyvää menoa Petite-Villetten tulliportille päin.
Herttua ei ollut vielä sivuuttanut viimeisiä asumuksia Petite-Villetten
tällä puolen, kun viisimiehinen seurue, joka oli lähtenyt
jakobinikerhosta, ilmestyi Saint-Honoré-kadulle ja suuntasi kulkunsa
Palais-Royalin taholle. Miehet huomauttelivat toisilleen illan
tavattomasta hiljaisuudesta ja rauhallisuudesta.
Nämä viisi miestä olivat: Camille Desmoulins, joka myöhemmin kertoi
tämän tapauksen, Danton, Fréron, Chénier ja Legendre.
Echelle-kadun korkeimmalle kohdalle päästyään he silmäilivät
Tuileries-palatsia ja Camille Desmoulins sanoi:
»Totisesti, eikö teistäkin tunnu, että Pariisi on tänä iltana
tavallista rauhallisempi, että Pariisi on kuin hylätty kaupunki? Koko
matkallamme olemme tavanneet vain yhden vartioston.»
»Se johtuu siitä», vastasi Fréron, »että on ryhdytty toimenpiteisiin,
jotta tie olisi kuninkaalle selvä».
»Mitä sinä sanot? Tie olisi kuninkaalle selvä?» kysyi Danton.
»Niinpä tietenkin, sillä tänä yönä hän lähtee», selitti Fréron.
»Älä hulluttele!» tokaisi Legendre.
»Kukaties se on hulluttelua», myönsi Fréron, »mutta minulle on asiasta
ilmoitettu kirjeellä».
»Oletko saanut kirjeen, jossa puhutaan kuninkaan paosta?» sanoi Camille
Desmoulins. »Allekirjoitetun kirjeen?»
»En, olen saanut nimettömän kirjeen. Se on muuten mukanani. Tässä se
on, lukekaa.»
Kaikki viisi isänmaanystävää pysähtyivät Saint-Nicaise-kadun
kulmauksessa seisovien vuokravaunujen kohdalle ja lukivat vaunulyhdyn
valossa seuraavat rivit:
»Kansalaiselle Fréronille ilmoitetaan, että tänä yönä herra Capet,
itävallatar ja hänen molemmat pentunsa lähtevät Pariisista ja
matkustavat markiisi de Bouillén, Nancyn ihmisteurastajan luo, joka
odottaa heitä rajalla.»
»Mutta jopa onkin mainio nimitys tuo _herra Capet_!» huomautti Camille
Desmoulins. »Tästedes minä sanonkin Ludvig kuudettatoista herra
Capetiksi.»
»Sitä vastaan ei ole muuta muistutettavaa kuin että Ludvig kuudestoista
ei ole Capetien sukua vaan bourboni», sanoi Chénier.
»Loruja, kuka sen tietää?» vastasi Camille Desmoulins. »Pari kolme
sinun kaltaistasi kirjanoppinutta. Eikö sinunkin mielestäsi, Legendre,
Capet ole hyvä nimi?»
»Niin, mikäli kirje tietää totta ja mikäli kuninkaallinen joukko tänä
yönä yrittää pakosalle», huomautti Danton.
»Koska olemme Tuileries-palatsin kohdalla, menkäämme katsomaan», sanoi
Camille.
Ja nämä viisi miestä kiersivät huvikseen koko Tuileries-palatsin.
Palatessaan Saint-Nicaise-kadulle he näkivät Lafayetten esikuntineen
menevän Tuileries-palatsiin.
»Ahaa», huudahti Danton. »Vaaleakihara menee panemaan kuninkaallisen
perheen makuulle. Meidän palvelusvuoromme on päättynyt, hänen alkaa.
Hyvää yötä, herrat! Kuka tulee kanssani Paon-kadulle päin?»
»Minä tulen», vastasi Legendre.
Miesjoukko hajaantui kahteen ryhmään. Danton ja Legendre menivät
Carrousel-aukion poikki, Chénier, Fréron ja Camille Desmoulins
katosivat Rohan-kadun ja Saint-Honoré-kadun kulman taa.