Kuningatar astui huoneeseensa, heittäytyi leposohvalle ja viittasi
Charnyta sulkemaan oven.
Onneksi oli huone tyhjä, sillä Gilbert oli pyytänyt saada puhutella
kuningatarta kahden kesken kertoakseen hänelle mitä oli tapahtunut ja
antaakseen hänelle Mirabeaun kehoituskirjeen.
Tuskin oli kuningatar istuutunut, kun hänen liian täysi sydämensä
purkautui ja hän puhkesi nyyhkytyksiin.
Nämä nyyhkytykset olivat niin voimakkaita ja niin todellisia, että ne
tavoittivat Charnyn sydämessä hänen entisen rakkautensa rippeet.
Sanomme hänen rakkautensa rippeet, sillä kun sellainen rakkaus,
jonka olemme nähneet syttyvän ja varttuvan Charnyn kaltaisen miehen
sydämessä, on palanut loppuun, ei se koskaan sammu tyystin, ellei sitä
tapa joku niistä kirveistä iskuista, jotka muuttavat rakkauden vihaksi.
Charny oli siinä omituisessa asemassa, jonka laatua voivat arvostella
vain vastaavaa tilannetta kokeneet: hänessä kyti vanha rakkaus ja
versoi uusi.
Hän rakasti jo Andréeta sydämensä kaikella hehkulla.
Hän rakasti vielä kuningatarta sielunsa kaikella säälillä.
Joka kerta kun tuo poloinen, itsekkyyden täyttämä rakkaus, toisin
sanoin liioiteltu rakkaus vaikeroi, oli hän tuntevinaan, kuinka naisen
sydän vuoti verta, ja käsittäen hyvin tuon itsekkyyden, kuten kaikki,
joille entinen rakkaus on muuttunut taakaksi, hänellä ei ollut kylliksi
voimaa puolustaa sitä syyttömäksi.
Ja kuitenkin, aina kun tuo syvä tuska moitteitta ja syyttämättä
puhkesi hänen silmiensä edessä, hän mittasi tuon rakkauden syvyyttä ja
muisti, kuinka monia ennakkoluuloja, kuinka monia yhteiskunnallisia
velvollisuuksia kuningatar oli hänen takiaan uhitellut, ja silmätessään
alas tähän pohjattomaan kuiluun hän ei voinut pidättäytyä vuodattamasta
kaipauksen kyyneltä ja lausumasta lohdun sanaa.
Mutta jos näistä nyyhkytyksistä kuulsi moite, jos tuossa itkussa oli
syyttävä sävy, tuli hänen mieleensä heti tuon rakkauden vaateliaisuus,
se ehdotonta alistumista vaativa tahto, se kuninkaallinen yksinvalta,
jotka olivat alati mukana kaikissa hellyyden osoituksissa, kaikissa
intohimon ilmennyksissä. Silloin hän jäykistyi tuota vaateliaisuutta
vastaan, asestautui tuota yksinvaltaa vastaan, ryhtyi taisteluun tätä
tahtoa vastaan, vertasi niihin Andréen lempeää, muuttumatonta olemusta
ja alkoi pitää tätä jääpatsasta, kuten hänestä tuntui, parempana kuin
sitä intohimoista olentoa, joka alati sinkosi rakkauden, luulevaisuuden
ja ylpeyden salamia.
Tällä kerralla kuningatar itki sanomatta mitään.
Hän ei ollut nähnyt Charnyta kahdeksaan kuukauteen. Uskollisena
kuninkaalle antamalleen lupaukselle kreivi ei ollut kenellekään
ilmaissut, missä hän mainittuna aikana oleskeli. Kuningatar ei siis
liioin ollut tiennyt, missä liikkui se mies, joka oli häneen niin
läheisissä suhteissa, että parin kolmen vuoden aikana hän oli uskonut,
ettei heitä voitaisi erottaa toisistaan heitä molempia musertamatta.
Ja silti oli Charny eronnut hänestä mainitsematta, minne lähti. Ainoana
lohdutuksena oli tieto, että hän toimi kuninkaan palveluksessa.
Kuningatar ajatteli: »Työskennellessään kuninkaan hyväksi hän
toimii minunkin hyväkseni. Hänen täytyy siis ajatella minua, vaikka
tahtoisikin minut unohtaa.»
Mutta vähän oli lohdutusta siitä päätelmästä, sillä tuo ajatus
kohdistui häneen välillisesti, se ajatus, joka oli niin kauan
kohdistunut häneen suoraan. Kun hän siis näki Charnyn hetkellä,
jolloin vähimmin odotti tapaavansa häntä, ja kun hän näki kreivin
kuninkaan luona melkein samassa paikassa, missä oli tavannut hänet
lähtöpäivänäkin, palasivat kaikki hänen sieluaan ahdistaneet tuskat,
kaikki hänen sydäntään jäytäneet ajatukset, kaikki hänen silmiään
polttaneet kyyneleet yhtaikaa, rajuina ja pakottavina, tulvivat hänen
poskilleen ja täyttivät hänen rintansa kaikella sillä tuskalla, jonka
hän luuli jo voittaneensa, kaikella sillä kärsimyksellä, jonka hän
luuli jo kestäneensä.
Hän itki itkeäkseen. Kyyneleet olisivat tukehduttaneet hänet, elleivät
ne olisi saaneet vapaasti vuotaa.
Hän itki lausumatta sanaakaan. Oliko se ilon vai tuskan itkua? Ehkä
molempia. Kaikki voimakkaat mielenliikutukset tulevat esille kyynelten
muodossa.
Sanattomana, mutta pikemmin rakastavasti kuin kunnioittavasti Charny
lähestyi kuningatarta, irroitti toisen käden hänen kasvoiltaan ja
kosketti tätä kättä huulillaan.
»Madame», sanoi hän sitten, »olen sekä onnellinen että ylpeä voidessani
vakuuttaa teille, että siitä päivästä lähtien, jolloin sanoin teille
hyvästi, olen joka hetki puuhannut hyväksenne».
»Voi, Charny, Charny», vastasi kuningatar, »oli aika, jolloin te
puuhasitte hyväkseni vähemmän, mutta jolloin ajattelitte minua enemmän».
»Madame», huomautti Charny, »kuningas on antanut minulle hyvin
vastuunalaisen tehtävän. Tämä vastuu pakotti minut ehdottomaan
vaitioloon, kunnes tehtävä oli suoritettu. Nyt vasta se on suoritettu.
Tänään voin teidät tavata, voin teille puhua, tähän asti en ole voinut
edes kirjoittaa teille.»
»Olette antanut kauniin esimerkin alttiudesta, Olivier», virkkoi
kuningatar alakuloisesti, »ja minä valitan vain yhtä seikkaa, sitä
näet, että se on tapahtunut erään toisen tunteen kustannuksella».
»Madame, koska kuningas on antanut luvan, niin sallikaa minun selostaa,
mitä olen tehnyt teidän hyväksenne.»
»Ah, Charny, Charny, eikö teillä siis ole mitään tähdellisempää
kerrottavaa!»
Ja hän puristi hellästi kreivin kättä ja loi häneen silmäyksen, jonka
takia kreivi aikaisemmin olisi tarjonnut elämänsä ja jonka takia hän
yhä oli valmis ellei tarjoamaan niin ainakin uhraamaan sen.
Ja häntä yhä näin katsellen kuningatar näki hänessä, ei pölyistä
matkamiestä, joka juurikään on astunut postivaunuista ulos, vaan komean
hovimiehen, joka on alistunut palvelusintonsa kaikkiin hovisääntöjen
vaatimuksiin.
Tämä huoliteltu ulkoasu, joka olisi voinut tyydyttää vaativintakin
kuningatarta, huolestutti naista.
»Milloin olette tullut?» kysyi hän.
»Tulin äsken, madame», vastasi Charny.
»Ja te tulette...?»
»Montmédystä.»
»Olette siis matkustanut puoli Ranskaa?»
»Toissa-aamusta lähtien olen kulkenut neljäkuudetta penikulmaa.»
»Ratsainko? Vaunuissako?»
»Postikyydillä.»
»Mutta kuinka voitte niin pitkän ja väsyttävän matkan jälkeen — suokaa
anteeksi monet kysymykseni, Charny — esiintyä noin siistittynä,
jauhotettuna, silotettuna ja suorittuna kuin joku kenraali Lafayetten
ajutantti, joka on lähdössä esikunnastaan? Uutisenne eivät siis
olleetkaan tärkeitä?»
»Päinvastoin, ne olivat hyvin tärkeitä, madame. Mutta minä
arvelin herättäväni tarpeetonta huomiota, jos olisin pysäyttänyt
Tuileries-palatsin pihaan pölyn ja loan peittämät postivaunut. Kuningas
mainitsi vastikään, kuinka ankarasti teitä vartioidaan, ja häntä
kuunnellessani onnittelin itseäni kun olin ymmärtänyt tulla jalan ja
asetakki yllä kuin joku tavallinen upseeri, joka viikon pari kestäneen
virkamatkan jälkeen tulee ilmoittautumaan.»
Kuningatar puristi hermostuneesti Charnyn kättä. Kaikesta näki, että
hän aikoi kysyä vielä jotakin ja että hänen oli sitäkin vaikeampi
keksiä oikeaa sanamuotoa tälle kysymykselle, kun se tuntui hänestä mitä
tähdellisimmältä.
Niinpä hän sanoikin vallan muuta.
»Ah, niin», virkkoi hän tukehtuneella äänellä, »unohdin vallan, että
teillä on Pariisissa asunto».
Charny säpsähti. Nyt vasta hän älysi näiden kysymysten tarkoituksen.
»Minullako Pariisissa asunto?» sanoi hän. »Entä missä päin, madame?»
Kuningatar jännitti kaikki voimansa.
»Coq-Héron-kadun varrella», sanoi hän. »Eikö kreivitär asu siellä?»
Charny oli menettää tasapainonsa kuin ratsu, jota kannustetaan vielä
verekseen haavaan, mutta kuningattaren ääni oli niin epäröivä ja siinä
oli niin ahdistunut sävy, että hänen tuli sääli, kun hän näki, kuinka
tuo ylväs ja lujatahtoinen nainen paljasti tunteensa tällä tavalla.
»Madame», virkkoi hän äänessä syvän alakuloinen sointu, joka kenties
ei ollut aiheutunut yksinomaan kuningattaren tuskasta, »muistaakseni
minulla oli ennen lähtöäni kunnia mainita teille, ettei rouva de
Charnyn asunto ole minun. Minä menin veljeni, varakreivi Isidor de
Charnyn luokse ja muutin vaatteeni hänen asunnossaan.»
Kuningatar päästi ilon huudahduksen, liukui polvilleen ja kohotti
Charnyn käden huulilleen.
Mutta yhtä nopeasti kreivi tarttui häntä kainaloihin ja nosti hänet
ylös.
»Ah, madame», huudahti hän, »mitä te teette?»
»Kiitän teitä, Olivier», vastasi kuningatar niin lempeästi, että Charny
tunsi silmiensä kyyneltyvän.
»Kiitätte minua!» sanoi hän. »Hyvä jumala, mistä?»
»Mistäkö? Tekö kysytte minulta, mistä teitä kiitän?» huudahti
kuningatar. »Niin, siitä että lahjoititte minulle yhden hetken
täydellistä iloa, jommoista en ole saanut tuntea lähtönne jälkeen. Hyvä
jumala! Tiedän hyvin, että mustasukkaisuus on typerää ja mieletöntä,
mutta toki se ansaitsee sääliä. Tekin olette joskus ollut lemmenkade,
Charny. Tänään unohdatte sen. Oh, kun miehet ovat mustasukkaisia,
ovat he hyvin onnellisia. He voivat taistella kilpailijoittensa
kanssa, surmata tai saada surmansa. Mutta naiset voivat vain itkeä,
vaikka huomaavatkin, että heidän kyynelensä vuotavat turhaan ja ovat
vaarallisia, sillä me tiedämme, että kyyneleet eivät suinkaan lähennä
meihin sitä, jonka takia ne vuodatetaan, vaan usein vievät entistäkin
kauemmaksi. Mutta se on rakkauden huumausta, me näemme kuilun, mutta
sen sijaan että koettaisimme sitä välttää, me syöksymme siihen. Kiitos
vielä kerran, Olivier. Näette, että olen iloinen enkä enää itke.»
Ja kuningatar yritti nauraa, mutta niinkuin kärsimykset olivat
saaneet hänet unohtamaan ilon, värähti hänen naurunsa niin viiltävän
tuskaisesti, että kreiviä puistatti jälleen.
»Ah, hyvä jumala», äännähti hän, »oletteko siis kärsinyt noin
ankarasti?»
Marie-Antoinette pani kätensä ristiin.
»Kiitetty olkoon Herra!» sanoi hän. »Kun hän kerran tajuaa tuskani
suuruuden, ei hän voi olla rakastamatta minua!»
Charny tunsi liikkuvansa äkkijyrkänteellä. Hetki vielä ja hänen olisi
ollut mahdotonta pysähtyä. Hän jännitti voimansa kuin luistelija, joka
pysähtyäkseen heittäytyy taaksepäin silläkin uhalla, että jää murtuu
hänen allansa.
»Madame», sanoi hän, »sallitteko minun nyt korjata hedelmän
pitkäaikaisesta poissaolostani selostamalla teille, mitä, minulla on
ollut kunnia tehdä hyväksenne?»
»Ah, Charny» vastasi kuningatar, »pitäisin paljoa enemmän siitä, mistä
juuri puhelimme. Mutta olette oikeassa. Nainen ei saa liian kauaksi
unohtaa olevansa kuningatar. Puhukaa herra lähettiläs. Nainen on
saanut, mitä hänellä oli oikeus odottaa. Kuningatar kuuntelee teitä.»
Ja Charny kertoi hänelle kaikki: hänet oli lähetetty markiisi de
Bouillén luokse, kreivi Louis oli tullut Pariisiin, hän, Charny, oli
pensas pensaalta tutkinut tien, jota pitkin kuningattaren tulisi paeta,
ja nyt hän oli tullut ilmoittamaan kuninkaalle, että suunnitelma
tarvitsi vain toteuttaa.
Kuningatar kuunteli hyvin tarkkaavana ja samalla ylen kiitollisena.
Hänestä tuntui mahdottomalta, että pelkkä alttius menisi näin pitkälle.
Rakkaus, palava, huolehtiva rakkaus vain voisi huomata nämä esteet ja
keksiä keinot, joilla ne voitetaan ja tuhotaan.
Hän antoi kreivin puhua loppuun. Kun tämä oli sanonut sanottavansa,
silmäili kuningatar häntä äärettömän hellästi ja sanoi:
»Olisitte siis hyvin onnellinen, jos voisitte pelastaa minut, Charny?»
»Ah, madame, te kysytte sitä?» huudahti kreivi. »Sehän on
kunnianhimoisin unelmani, ja jos se toteutuu, tulee siitä elämäni
kunnia!»
»Minusta olisi miellyttävämpää, että siitä tulisi yksinkertaisesti
rakkautenne palkkio», sanoi kuningatar kaihoisasti. »Mutta välipä
sillä... Te toivotte siis hartaasti, että tämä suuri hanke, Ranskan
kuninkaan, kuningattaren ja kruununprinssin pelastaminen, olisi teidän
ansiotanne?»
»Odotan vain teidän suostumustanne uhratakseni sen hyväksi elämäni.»
»Niin, ymmärrän, hyvä ystävä», sanoi kuningatar. »Tuon alttiuden
tulee olla vapaa kaikista vieraista tunteista, kaikista aineellisista
pyyteistä. Puolisoani ja lapsiani on mahdoton pelastaa käden, joka ei
uskaltaisi tukea heitä, jos he horjahtaisivat tiellä, jota me yhdessä
kuljemme. Minä uskon teidän haltuunne, rakas veli, heidän ja oman
elämäni, mutta lupaattehan te puolestanne sääliä minua?»
»Sääliä teitä, madame?» sanoi Charny.
»Niin. Ettehän halunne, että hetkinä, jolloin minä tarvitsen kaikki
voimani, rohkeuteni, mielenmalttini, joku mieletön ajatus ehkä — onhan
ihmisiä, jotka eivät uskalla liikkua ulkona yöllä, koska pelkäävät
peikkoja, joita he päivällä eivät myönnä olevan olemassakaan — ettehän
halunne, että kaikki kenties menetetään vain siksi, että puuttuu
lupaus, puuttuu annettu sana, ettehän halunne...?»
Charny keskeytti kuningattaren lauseen.
»Madame», sanoi hän, »minä haluan pelastaa teidän majesteettinne,
minä haluan Ranskalle menestystä. Minä haluan kunniaa saada lopettaa
aloittamani työn ja minä tunnustan olevani epätoivoinen, kun voin
esittää teille vain niin vähäpätöisen uhrin: minä vannon, etten tapaa
rouva de Charnyta teidän majesteettinne luvatta.»
Ja tervehdittyään kuningatarta kunnioittavasti ja kylmästi hän poistui.
Kuningatar ei yrittänyt pidättää häntä, sillä hän oli jähmettynyt
kreivin äänen kylmästä sävystä.
Mutta tuskin oli Charny sulkenut oven, kun kuningatar huudahti sydäntä
viiltävästi ja käsiään väännellen:
»Oi, jospa hän olisi vannonut olevansa tapaamatta minua ja jospa hän
rakastaisi minua niinkuin Andréeta!»