Huhtikuun 2 päivän aamupuolella, arviolta tuntia ennen kuin
Mirabeau henkäisi viimeisen henkäyksensä, muuan korkea-arvoinen
meriupseeri, puettuna laivakapteenin komeaan virkatakkiin, tuli
Saint-Honorén-kadulta ja suuntasi askelensa Tuileries-palatsiin päin
Saint-Louisin ja Echelle-katujen kautta Tallipihan kohdalle ehdittyään
hän poikkesi vasemmalle, hypähti yli ketjujen, jotka eroittivat sen
sisäpihasta, tervehti virkamiestä, joka otti huostaansa hänen aseensa,
ja joutui sitten sveitsiläispihaan.
Täältä hän henkilön lailla, jolle tie on tuttu, pujahti takaportaille,
joilta pitkän kaarikäytävän kautta pääsi kuninkaan työhuoneeseen.
Hänet huomatessaan kamaripalvelija huudahti hämmästyneenä, miltei
iloisena. Mutta vieras kohotti sormen huulilleen ja sanoi:
»Herra Hue, voiko kuningas ottaa nyt vastaan?»
»Kuninkaan puheilla on tällä hetkellä herra kenraali de Lafayette,
jolle hän antaa päiväkäskyjä», vastasi kamaripalvelija, »mutta heti kun
kenraali poistuu...»
»Te ilmoitatte minut?» keskeytti upseeri.
»Oh, se on varmaankin tarpeetonta. Hänen majesteettinsa odottaa teitä,
sillä eilen illalla jo hän antoi määräyksen, että teidät on päästettävä
hänen puheilleen heti kun saavutte.»
Tällöin kuului kuninkaan huoneesta kellonkilinä.
»Kas niin», sanoi kamaripalvelija, »kuningas soittaa tiedustellakseen
varmaankin juuri teitä».
»Menkää siis, herra Hue. Älkäämme tuhlatko aikaa, jos kuningas tosiaan
on vapaa ottamaan minut vastaan.»
Kamaripalvelija avasi oven ja melkein heti — mikä todisti, että
kuningas oli yksin — ilmoitti:
»Herra kreivi de Charny!»
»Ah, tulkoon sisälle, tulkoon sisälle!» kehoitti kuningas. »Olen
odottanut häntä eilisestä asti.»
Charny astui ripein askelin sisälle ja lähestyi kunnioittavasti
kuningasta.
»Sire», sanoi hän, »olen kaikesta päättäen myöhästynyt muutamia
tunteja, mutta minä toivon, että kerrottuani teidän majesteetillenne
myöhästymiseni syyn saan sen anteeksi».
»Tulkaa, tulkaa, herra de Charny. Olen tosin odottanut teitä
kärsimättömästi, mutta tiedän myöskin, että vain jokin painava syy
on voinut vilkastuttaa matkaanne. Mutta nyt kun olette täällä, olkaa
tervetullut.»
Ja hän ojensi kreiville kätensä, jota tämä suuteli kunnioittavasti.
»Sire», jatkoi Charny, joka huomasi kuninkaan kärsimättömyyden, »sain
teidän ohjeenne toissa päivänä ja eilen aamulla kello kolme lähdin
Montmédystä».
»Kuinka olette tullut?»
»Postivaunuissa.»
»Se selittää minulle muutaman tunnin myöhästymisen», sanoi kuningas
hymyillen.
»Sire», virkkoi Charny, »olisin tietenkin voinut tulla ratsain
ja ehtinyt siten tänne jo eilen illalla kello kymmeneksi tai
yhdeksitoista, ehkäpä aikaisemminkin, jos olisin kulkenut suoraa tietä.
Mutta minä halusin tutustua teidän majesteettinne valitseman tien
hyviin ja huonoihin mahdollisuuksiin, halusin tutustua postiasemien
kelvollisuuteen ja kelvottomuuteen, ja ennen kaikkea halusin saada
tarkan selon, paljonko aikaa minuutilleen ja sekunnilleen vaatii matka
Montmédystâ Pariisiin ja siis myöskin Pariisista Montmédyyn. Olen
merkinnyt kaikki nämä seikat muistiin ja voin nyt vastata kaikista
tiedoistani.»
»Hyvä, hyvä!» sanoi kuningas. »Herra de Charny, olette ihailtava
palvelija. Mutta sallikaa minun aloittaa selittämällä, kuinka pitkälle
olemme päässeet täällä. Sitten te voitte kertoa, kuinka olette
edistyneet siellä.»
»Ah, sire», huomautti Charny, »kaikesta kuulemastani päätellen sujuvat
asiat täällä tuiki huonosti».
»Niin huonosti, että minä olen vankina Tuileries-palatsissa, hyvä
kreivi! Sanoin vastikään kelpo Lafayettelle, vanginvartijalleni, että
olisin mieluummin Metzin kuin Ranskan kuningas. Mutta onneksi olette te
täällä!»
»Teidän majesteettinne suvaitsi äsken sanoa minulle, että aiotte
selostaa minulle täkäläistä tilannetta.»
»Niin, se on totta. Pari sanaa riittää. Olette kai kuullut jotakin
tätieni paosta?»
»Kuten kaikki, sire, mutta en tunne ainoatakaan yksityisseikkaa.»
»Hyvä jumala, juttu on hyvin yksinkertainen. Tiedättehän, että
kansalliskokous sallii meille vain valantehneet sielunhoitajat.
No niin, nämä nais-poloiset kauhistuivat paaston lähetessä. He
arvelivat sielunsa autuuden olevan vaarassa, jos he ripittäytyisivät
perustuslailliselle papille, ja minun kehoituksestani — se
myönnettäköön — he päättivät matkustaa Roomaan. Laki ei pannut esteitä
tälle matkalle eikä liioin ollut pelättävissä, että kaksi poloista
naisvanhusta kovinkaan paljoa vahvistaisivat emigranttipuoluetta. He
olivat valinneet Narbonnen huolehtimaan tästä matkasta, mutta en tiedä,
kuinka hän menetteli. Koko hanke epäonnistui ja tädeilleni tapahtui
Bellevuessa jo lähtöiltana samaa mitä meille Versaillesissa lokakuun
viidentenä ja kuudentena päivänä. Onneksi he pääsivät pujahtamaan
ulos yhdestä portista roskajoukon tunkeutuessa sisälle toisesta.
Ymmärrättekö? Heidän varalleen ei ollut ainoitakaan ajoneuvoja, vaikka
vaunuvajaan piti hankkia kolmet valmiiksi valjastetut vaunut! Heidän
täytyi kulkea jalan Meudoniin saakka. Vasta sieltä he saivat ajoneuvot
ja niin lähdettiin. Kolme tuntia myöhemmin syntyi Pariisissa kauhea
hälinä. Ne, jotka olivat tulleet ehkäisemään tätä pakoa, olivat
löytäneet pesän vielä lämpimänä, mutta tyhjänä. Seuraavana päivänä
sanomalehdistö ulvoi. Marat kirkui, että tätini veivät mukanaan
miljoonia, Desmoulins, että he veivät kruununprinssin. Väitteissä ei
ollut perää. Nais-parkojen kukkarossa oli kolme- tai neljäsataatuhatta
frangia ja heillä oli riittävästi huolta itsestänsäkin ottaakseen
mukaansa lapsen, joka vain paljastaisi heidät. Ja siitä huolimatta
heidät tunnettiin, ensin Moretissa, missä heidän annettiin mennä,
sitten Amayle-Ducissa, missä heidät pidätettiin. Minun täytyi
kirjoittaa kansalliskokoukselle ja anoa heille matkalupaa ja
kirjeestäni huolimatta kansalliskokous keskusteli asiasta kokonaisen
päivän. Lopulta heidän sallittiin jatkaa matkaansa, mutta sillä
ehdolla, että valiokunta esittäisi lain, joka kieltäisi maastamuuton.»
»Niin», huomautti Charny, »mutta muistaakseni Mirabeaun suurenmoisen
puheen vaikutuksesta kansalliskokous hylkäsi valiokunnan laatiman
lakiehdotuksen».
»Se hylkäsi tosin, mutta tätä pikku voittoa seurasi suuri nöyryytys.
Koska nais-parkojen lähtö oli aiheuttanut tällaisen hälinän, niin
muutamat uskolliset ystävät — niitä oli enemmän kuin aavistinkaan,
hyvä kreivi — muutamat uskolliset ystävät, satakunta aatelismiestä,
riensivät Tuileries-palatsiin ja tulivat tarjoamaan minulle elämänsä.
Heti levisi huhu, että salahanke on tekeillä ja minut aiotaan ryöstää.
Lafayette, joka oli saatu rientämään Saint-Antoinen esikaupunkiin,
koska muka Bastiljia oli ruvettu uudelleen rakentamaan, raivostui
silmittömäksi huomattuaan, että häntä oli puijattu, palasi päätäpahkaa
Tuileries-palatsiin, syöksyi sisälle miekka kädessä ja pistin tanassa.
Ystävä-parat pidätettiin ja riisuttiin aseista. Yksiltä löydettiin
pistooli, toisilta veitsi. Kukin oli ottanut mukaansa mitä oli sattunut
saamaan. No niin. Se päivä saa historiassa uuden nimen: sitä tullaan
sanomaan puukkoritarien päiväksi.»
»Voi, sire, sire, mitä kauheaa aikaa me elämmekään!» huoahti Charny
päätänsä ravistaen.
»Malttakaa, saatte kuulla enemmän. Joka vuosi me matkustamme
Saint-Cloudiin, se on päätetty, sovittu asia. Toissapäivänä me
tilasimme vaunut. Menimme pihalle ja näimme vaunujen ympärillä
tuhatviisisataa pariisilaista. Me nousimme vaunuihin. Oli mahdotonta
päästä eteenpäin. Joukko tarttuu hevosten suitsiin ja sanoo, että
minä aion paeta, siitä ei tulisi mitään. Tunnin verran turhaan
ponnisteltuamme meidän täytyi palata sisälle. Kuningatar itki kiukusta.»
»Mutta eikö Lafayette ollut paikalla vaatimassa kunnioitusta teidän
majesteetillenne?»
»Lafayette? Tiedättekö, mitä hän teki? Hän soitatti Saint-Rochin
hätäkelloa. Hän juoksi kaupungintaloon vaatimaan punaista lippua, jotta
tehtäisiin tiettäväksi isänmaan olevan vaarassa. Isänmaa vaarassa, kun
kuningas ja kuningatar aikovat lähteä Saint-Cloudiin! Tiedättekö, kuka
häneltä epäsi punaisen lipun, kuka riuhtaisi sen hänen kädestään, sillä
se oli jo hänellä? Danton. Niinpä nyt väitetäänkin, että Danton on
ostettu, että Danton on saanut minulta satatuhatta frangia. Tällainen
on tilanne, hyvä kreivi, puhumattakaan siitä, että Mirabeau on
kuolemaisillaan, on ehkä jo kuollutkin.»
»No niin, sitä suurempi syy pitää kiirettä, sire.»
»Sen me aiomme tehdäkin. Antakaa nyt kuulua, mitä te ja Bouillé olette
päättäneet. Hän on toivoakseni kyllin vahva. Nancyn juttu soi minulle
tilaisuuden lisätä hänen valtuuksiaan ja antaa hänen johdettavakseen
uusia joukkoja.»
»Niinpä kyllä, sire, mutta valitettavasti sotaministerin järjestelyt
ovat vastakkaisia teidän määräyksillenne. Hän on riistänyt Bouillélta
saksilaiset husaarit ja epää häneltä sveitsiläisrykmentit. Vaivoin
Bouillé sai pidätetyksi Montmédyyn Bouillonin jalkaväkirykmentin.»
»Niinpä hän siis alkaa epäillä yrityksemme onnistumista?»
»Ei, sire. Mahdollisuudet vain ovat vähenneet, mutta ei se haittaa!
Tämäntapaisissa hankkeissa on luotettava myöskin sattumaan, ja jos
yritystä johdetaan hyvin, on meillä aina sadasta yhdeksänkymmentä
voitonmahdollisuutta.»
»No, koska niin on, palatkaamme siis asiaamme.»
»Sire, onko teidän majesteettinne lopullisesti päättänyt matkustaa
Châlonsin, Sainte-Menehouldin, Clermontin ja Stenayn kautta, vaikka
tämä tie onkin vähintäin kaksitoista penikulmaa muita teitä pitempi ja
vaikkei Varennesissa olekaan postiasemaa?»
»Olen jo herra de Bouillélle maininnut, miksi pidän sitä tietä toisia
parempana.»
»Niin, sire, ja hän on esittänyt meille teidän majesteettinne ohjeet.
Niiden mukaan olenkin tutkinut koko sen tien, pensaan pensaalta, kiven
kiveltä. Tutkimukseni tulos on varmaankin jo teidän majesteettinne
hallussa.»
»Ja se onkin oikea selvyyden mallituote, hyvä kreivi. Tunnen tien nyt
yhtä tarkoin kuin jos olisin sen itse tutkinut.»
»Hyvä on, sire. Nyt on tehtävä tiedonantoihini eräitä täydennyksiä,
jotka olen saanut viime matkallani.»
»Puhukaa, herra de Charny, minä kuuntelen, ja jotta esityksenne kävisi
selvemmäksi, silmätkäämme tätä itse piirtämäänne karttaa.»
Ja kuningas otti laatikosta kartan ja levitti sen pöydälle. Tätä
karttaa ei ollut piirretty, se oli kuvattu ja, kuten Charny oli
sanonut, ei yhtä puuta tai kiveä siitä puuttunut. Se oli kahdeksan
kuukauden työn tulos.
Charny ja kuningas kumartuivat kartan yli.
»Sire», huomautti Charny, »todellinen vaara alkaa teidän
majesteetillenne Sainte-Menehouldissa ja on ohi Stenayssa. Sille
kymmenpenikulmaiselle taipalelle on joukkomme sijoitettava.»
»Eikö niitä voisi sijoittaa likemmäksi Pariisia, esimerkiksi
Châlonsiin, herra de Charny?»
»Se käy vaikeaksi, sire. Châlons on liian suuri kaupunki, jotta neljä-
viisikymmentä tai vaikkapa sata miestä voisi siellä suojella teidän
majesteettianne, jos turvallisuutenne tulee uhatuksi. Herra de Bouillé
ei muuten vastaakaan mistään ennenkuin olette Sainte-Menehouldista
lähtenyt. Ainoa minkä hän voi tehdä — ja senkin vasta kun olen asiasta
neuvotellut teidän majesteettinne kanssa — on sijoittaa ensimmäinen
joukko-osasto Pont-de-Sommevelleen. Kuten kartasta näette, sire, on se
ensimmäinen postiasema Châlonsin jälkeen.» Ja Charny osoitti sormellaan
tienoota, josta oli kysymys.
»Olkoon menneeksi», myönsi kuningas, »kymmenessä kahdessatoista
tunnissa pääsee Châlonsiin. Monessako tunnissa ajoitte
viisikymmentäneljä penikulmaanne?»
»Kuudessaneljättä tunnissa, sire.»
»Niin, mutta keveissä ajoneuvoissa, kun matkustitte yhden palvelijanne
kanssa.»
»Sire, minä menetin kolme tuntia tutkiessani, millä kohdalla
Varennesissa olisi vaihdettava hevosia, tällä puolellako kaupunkia,
Sainte-Menehouldin suunnalla, vai kaupungin tuolla puolen, Dunin
taholla. Tämä tasoittaa ajan. Nämä kolme tuntia korvaavat raskaammat
ajoneuvot. Minun käsittääkseni kuningas voi matkustaa Pariisista
Montmédyyn viidessä- tai kuudessakolmatta tunnissa.»
»Entä mitä olette päättänyt Varennesissa tapahtuvasta valjaikon
vaihdosta? Se on tärkeä kysymys. Meidän täytyy olla varmoja, että
hevosia on saatavissa.»
»Niin, sire, ja minun käsittääkseni on hevoset vaihdettava kaupungin
tuolla puolen, Dunin suunnalla.»
»Millä tuette käsitystänne?»
»Kaupungin asema sitä tukee, sire.»
»Selittäkää tarkemmin sen asema, kreivi.»
»Sire, se on helppoa. Olen käväissyt Varennesissa viisi, kuusi kertaa
Pariisista lähdettyäni ja eilen viivyin siellä kello kahdestatoista
kolmeen saakka. Varennes on pieni kaupunki, jossa on arviolta
tuhatkuusisataa asukasta. Siinä on kaksi, toisistaan jyrkästi eroavaa
kaupunginosaa. Toista sanotaan yläkaupungiksi, toista alakaupungiksi.
Niitä erottaa Aire-joki ja yhdistää tämän joen yli rakennettu silta.
Teidän majesteettinne suvaitkoon tarkata sanojani kartan mukaan...
tuossa, sire, lähellä Argonnen metsää, metsänlaidassa te näette...»
»Ah, näen, näen», virkkoi kuningas, »tie tekee tavattoman ison kaaren
metsään Clermontin suunnalle».
»Juuri niin, sire.»
»Mutta se ei vielä selitä, miksi hevoset on vaihdettava kaupungin
ulkopuolella eikä itse kaupungissa.»
»Odottakaa, sire. Kaupunginosia toisiinsa yhdistävän sillan keskeltä
kohoaa korkea torni. Tämän entisen vahtitornin kautta kulkee ahdas,
pimeä holvikäytävä. Vähäinenkin este voi sillä kohdalla keskeyttää
matkan. Koska siis siltä taholta voi vaara uhata, on parempi sivuuttaa
silta Clermontista käsin niin nopeasti kuin hevoset ja postimiehet
vain voivat sen tehdä kuin pysähtyä vaihtamaan hevosia viidensadan
askelen päähän sillasta, jota, jos kuningas sattumalta tunnettaisiin
vaihtopaikalla, kolme neljä miestä voi hyvin puolustaa saatuaan jonkun
yksinkertaisen merkin.»
»Se on totta», virkkoi kuningas. »Ja jos sattuisimmekin joutumaan
pulaan, olettehan te paikalla, kreivi?»
»Se on velvollisuuteni ja samalla minulle suuri kunnia, jos kuningas
pitää minua sen arvoisena.»
Kuningas ojensi kätensä toistamiseen Charnylle.
»Kas niin», sanoi kuningas, »herra de Bouillé on kai jo merkinnyt
pysähdyspaikat ja määrännyt miehet asemiinsa matkamme varrelle?»
»Kyllä, sire, puuttuu enää vain teidän majesteettinne suostumus.»
»Onko hän antanut teille kirjallista merkintää suunnitelmastaan?»
Charny otti taskustaan kokoontaitetun paperin ja ojensi sen kuninkaalle
kumartaen.
Kuningas levitti paperin ja luki:
»Markiisi de Bouillén tarkoitus on, ettei joukko-osastoja tulisi
sijoittaa Sainte-Menehouldia kauemmaksi. Jos kuningas kuitenkin
vaatii, että niiden on tultava Pont-de-Sommevelleen saakka, niin minä
ehdotan hänen majesteetilleen, että saattueen palvelukseen varatut
voimat jaettaisiin seuraavalla tavalla:
1. Pont-de-Sommevelleen neljäkymmentä herra de Choiseulin komennukseen
kuuluvan Lauzunin rykmentin husaaria, aliluutnantti Boudet johtajana;
2. Sainte-Menehouldiin kolmekymmentä kuninkaan rykmentin ratsumiestä,
kapteeni Dandoins päällikkönä;
3. Clermontiin sata Monsieurin rykmentin ja neljäkymmentä kuninkaan
rykmentin ratsumiestä, kreivi Charles de Damas päällikkönä;
4. Varennesiin kuusikymmentä Lauzunin rykmentin husaaria, herrat de
Rohrig, nuorempi de Bouillé ja de Raigecourt päällikköinä;
5. Duniin sata Lauzunin rykmentin husaaria, kapteeni Deslon
päällikkönä;
6. Mouzayhin viisikymmentä kuninkaan saksalaista ratsumiestä, kapteeni
Guntzer päällikkönä;
7. Stenayhin kuninkaan saksalainen rykmentti, everstiluutnantti
parooni de Mandell päällikkönä.»
»Suunnitelma tuntuu minusta hyvältä», sanoi kuningas luettuaan
muistiinpanot, »mutta jos joukko-osastojen täytyy viipyä päivä pari
näissä kaupungeissa ja näissä kylissä, mikä veruke on siltä varalta
keksitty?»
»Sire, veruke on keksitty. Joukko-osastot on sijoitettu näihin asemiin
niiden rahavarojen turvaksi, jotka sotaministeri lähettää pohjoiselle
armeijalle.»
»Kas niin», sanoi kuningas ilmeisesti hyvin tyytyväisenä, »kaikki
näyttää suunnitellun valmiiksi».
Charny kumarsi.
»Rahalähetyksestä puhuttaessa», jatkoi kuningas, »onko herra de Bouillé
saanut hänelle lähettämäni miljoonan?»
»On kyllä, sire, mutta teidän majesteettinne tietää, että se miljoona
oli assignaatteja, [Vallankumousajan setelirahaa. — Suom.] jotka ovat
menettäneet kaksikymmentä prosenttia arvostaan?»
»Onko hän saanut vaihdetuksi ne edes siihen kurssiin?»
»Sire, ensiksikin on muuan uskollinen alamaisenne ollut niin
onnellinen, että on voinut yksinään ostaa noita assignaatteja
sadallatuhannella éculla, niiden nimellisarvosta tietenkin.»
Kuningas silmäili Charnyta.
»Entä jäljelle jääneet, kreivi?» kysyi kuningas.
»Jäljellä olevat», vastasi kreivi de Charny, »on de Bouillé nuorempi
myynyt isänsä pankkiirille, herra Perregauxille, joka on niistä antanut
frankfurtilaisen Bethmann-toiminimen lunastettavaksi asetetun vekselin.
Tarpeen tullen ei siis ole rahasta puute.»
»Kiitos, herra kreivi», sanoi Ludvig XVI. »Nyt teidän on vielä
ilmaistava sen uskollisen palvelijan nimi, joka kenties on pannut
omaisuutensa vaaraan antaessaan mainitut satatuhatta écua herra de
Bouillélle.»
»Sire, tämä teidän majesteettinne uskollinen palvelija on hyvin varakas
eikä siis ansaitse kiitosta siitä, mitä on tehnyt.»
»Kuinka tahansa, herra kreivi, kuningas haluaa tietää hänen nimensä.»
»Sire», vastasi Charny kumartaen, »se henkilö suostui tekemään tämän
oletetun palveluksen teidän majesteetillenne vain sillä ehdolla, että
saisi pysyä tuntemattomana».
»Mutta te kai tunnette hänet?»
»Tunnen, sire.»
»Herra de Charny», sanoi silloin kuningas äänessä ja eleissä sitä
arvokkuutta, jonka hän määrättyinä hetkinä osasi loihtia esille, »tässä
on sormus, jota minä pidän suuressa arvossa». — Ja hän otti sormestaan
yksinkertaisen kultasormuksen. — »Minä otin sen isävainajani sormesta
suudellessani viimeistä kertaa hänen kuoleman kangistamaa kättänsä.
Sillä ei ole siis muuta arvoa kuin minkä minä sille annan. Mutta minua
ymmärtävälle sydämelle tämä sormus on kallisarvoisempi kuin komeinkaan
timantti. Toistakaa sille uskolliselle palvelijalle mitä nyt olen
sanonut teille, herra de Charny, ja antakaa tämä sormus hänelle minun
nimessäni.»
Kaksi kyyneltä pusertui Charnyn silmistä, hänen rintansa laajeni
ja syvästi liikutettuna hän polvistui ottamaan kuninkaan tarjoaman
sormuksen.
Tällöin aukeni ovi. Kuningas kääntyi kiivaasti, sillä tuon oven
avaaminen loukkasi kaikkia hovisääntöjä niin julkeasti, että vain mitä
vaativin välttämättömyys saattoi antaa sen anteeksi.
Tulija oli kuningatar, joka kalpeana ja pidellen kädessä muuatta
paperia astui huoneeseen.
Mutta nähdessään kreivin, joka polvistuneena suuteli kuninkaan sormusta
ja pani sen sitten omaan sormeensa, kuningatar pudotti paperin ja
huudahti hämmästyneenä.
Charny nousi, tervehti kunnioittavasti kuningatarta, joka sopersi:
»Herra de Charny... herra de Charny... täällä... kuninkaan luona...
Tuileries-palatsissa!»
Ja sitten hän kuiskasi:
»Enkä minä tiennyt sitä!»
Nais-poloisen silmissä kuvastui sellainen tuska, että Charny, joka ei
ollut kuullut hänen viimeisiä sanojaan, mutta oli ne arvannut, astui
pari askelta häntä kohden ja sanoi:
»Tulin hetki sitten ja aioin juuri pyytää kuninkaalta lupaa päästä
tervehtimään teitä.»
Veri palasi kuningattaren poskille. Hän ei ollut pitkiin aikoihin
kuullut Charnyn ääntä eikä tuossa äänessä sitä hellää sävyä, joka nyt
ilmeni hänen sanoissaan.
Hän kohotti molemmat kätensä kuin mennäkseen Charnyta vastaan, mutta
miltei heti hän painoi toisen käden sydämelleen, joka varmaankin sykki
liian rajusti.
Charny näki kaikki, arvasi kaikki, vaikka nämä mielialat, joita
kuvailemaan ja selittämään on tarvittu kymmenen riviä, syntyivät ja
ilmenivät sinä lyhyenä aikana, jonka kuningas tarvitsi ottaakseen
lattialta kuningattaren kädestä kirvonneen paperin, jonka ikkunan
ja oven auetessa syntynyt ilmavirta oli lennättänyt työhuoneen
peränurkkaan saakka.
Kuningas luki mitä paperille oli kirjoitettu, mutta ei ymmärtänyt siitä
mitään.
»Mitä nämä kolme sanaa: 'Paetkaa, paetkaa, paetkaa!' ja nämä kolme
kirjainta oikeastaan merkitsevät?» kysyi kuningas.
»Sire», vastasi kuningatar, »ne merkitsevät, että kreivi de Mirabeau
kuoli kymmenisen minuuttia sitten ja että hän antoi kuollessaan meille
sen neuvon».
»Madame, neuvoa seurataan, sillä se on hyvä. Hetki on nyt tullut panna
se täytäntöön.»
Sitten kuningas sanoi Charnylle:
»Kreivi, voitte seurata kuningatarta hänen puolelleen ja kertoa hänelle
kaikki.»
Kuningatar nousi ja silmäili vuorotellen kuningasta ja Charnyta. Sitten
hän sanoi jälkimäiselle:
»Tulkaa, herra kreivi.»
Ja hän kiiruhti ulos, sillä jos hän olisi viipynyt huoneessa hetkeäkin
kauemmin, ei hän olisi kyennyt masentamaan niitä ristiriitaisia
tunteita, jotka riehuivat hänen rinnassaan.
Charny kumarsi kuninkaalle vielä kerran ja seurasi Marie-Antoinettea.