Suru oli tavaton, yleinen. Tuokiossa se levisi keskuksesta
laitakaupungille, Antinin viertotieltä Pariisin tulliporteille, Kello
oli puoli yhdeksän aamulla.
Kansa puhkesi haikeihin valitushuutoihin. Sitten ryhdyttiin
valmistamaan surun ilmaisua.
Juostiin teattereihin, näytäntöilmoitukset revittiin ja ovet suljettiin.
Eräässä Antinin viertotien varrella olevassa hotellissa piti sinä
iltana tanssittaman; hyökättiin hotelliin, tanssiparit hajoitettiin ja
soittokoneet särjettiin.
Kansalliskokouksessa puheenjohtaja ilmoitti, minkä tappion
kansalliskokous oli kärsinyt.
Silloin nousi Barnave puhujalavalle ja ehdotti, että kansalliskokous
merkitsisi tämän surupäivän pöytäkirjoihin sen syvän surun ilmaisun,
jota se tunsi menettäessään suurmiehensä, ja vaati, että isänmaan
nimessä kaikkia kansalliskokouksen jäseniä kehoitettaisiin olemaan
mukana vainajan hautajaisissa.
Seuraavana päivänä, huhtikuun 3:na, Pariisin departementin edustajat
tulivat kansalliskokouksen istuntoon, pyysivät ja saivat luvan,
että Sainte-Genevièven kirkko muutettaisiin Pantheoniksi, joka
pyhitettäisiin suurmiesten leposijaksi, ja että Mirabeau haudattaisiin
sinne ensimmäisenä.
Seuraavana päivänä kello neljä iltapäivällä kansalliskokous lähti
mieslukuisena maneesista ja suuntasi kulkunsa Mirabeaun asunnolle,
missä sitä odotteli departementin puheenjohtaja, kaikki ministerit ja
satatuhatta kansalaista.
Mutta näiden sadantuhannen joukossa ei ollut ketään edustamassa
kuningatarta.
Kulkue lähti liikkeelle.
Ensimmäisenä kulki Lafayette, kuningaskunnan kansalliskaartien
ylipäällikkö.
Häntä seurasi Tronchet, kansalliskokouksen puheenjohtaja,
kuninkaallisesti kahdentoista nauhaniekka-vahtimestarin ympäröimänä.
Sen jälkeen ministerit.
Sitten kansalliskokouksen jäsenet, puolueryhmitystä noudattamatta,
Sieyès esimerkiksi Charles de Lamethin rinnalla.
Kansalliskokouksen perässä tuli jakobini-kerho, toinen kansalliskokous,
joka kunnostautui surunilmaisullaan, teeskentelevällä pikemmin kuin
todellisella. Se oli määrännyt viikkoisen surun. Robespierre, joka oli
liian varaton kustantaakseen itselleen uuden puvun, oli sen lainannut,
kuten varemmin Franklinin kuolemaa surtaessa.
Tämän jälkeen pariisilaisväestö kokonaisuudessaan kahden
kansalliskaartilaisjonon välissä. Kaartilaisia oli yli kolmekymmentä
tuhatta.
Surumusiikki, jossa ensimmäistä kertaa kuultiin kahden siihen asti
tuntemattoman soittokoneen, trumpetin ja tamtamin, äänet, antoi
poljennon tämän suunnattoman joukon askelille.
Vasta kello kahdeksaksi saavuttiin Saint-Eustachen kirkolle.
Ruumispuheen piti Cérutti. Puheen loputtua kirkossa olevat
kymmenentuhatta kansalliskaartilaista laukaisivat yhtaikaa kiväärinsä.
Kansalliskokouksen jäsenet, jotka eivät olleet odottaneet moista
laukausta, kiljahtivat. Jyrähdys oli niin voimakas, ettei ainoatakaan
ikkunaruutua jäänyt eheäksi. Olisi voinut luulla, että temppelin
holvilaki sortuisi ja kirkko luhistuisi vainajan hautakummuksi.
Sitten lähdettiin jälleen liikkeelle soihtujen valossa. Oli tullut
hämärä; se ei vain peittänyt niitä katuja, joita pitkin oli kuljettava,
vaan se oli tunkeutunut kulkijoitten sydämeenkin.
Mirabeaun kuolema oli tosiaankin synnyttänyt poliittisen hämmingin.
Mikä suunta oli valittava Mirabeaun kuoltua? Ei ollut enää häntä,
taitavaa ajomiestä, ohjaamassa niitä tulisia juoksijoita, joita
sanotaan kunnianhimoksi ja vihaksi. Jokainen tunsi, että hänen mukanaan
meni hautaan jotakin, mikä tästedes puuttuisi kansalliskokouksesta:
rauhanhenki, joka valvoi taistelun tuoksinassakin, sydämenhyvyys,
joka peittyi hengen väkivaltaisuuteen. Tämä kuolema oli vienyt
kaikilta jotakin: rojalisteilla ei ollut enää kannustinta,
vallankumouksellisilla ei enää ohjaksia. Tästedes ajoneuvot vierisivät
nopeammin ja viettävä tie olisi vielä pitkä. Kuka osasi sanoa, minne
matka johtaisi, voitonkukkulalleko vai tuhonkuiluun?
Sydänyöllä saavuttiin Pantheoniin.
Kulkueesta puuttui vain yksi mies: Pétion.
Miksi Pétion oli poissa? Hän selitti syyn seuraavana päivänä
ystävilleen, jotka soimasivat häntä tästä poissaolosta.
Hän oli lukenut, — niin hän sanoi, — vastavallankumouksellisen
salaliittosuunnitelman, jonka Mirabeau oli omalla kädellään
kirjoittanut.
Kolme vuotta myöhemmin, eräänä synkkänä syyspäivänä, ei enää
maneesissa, vaan Tuileries-palatsin salissa, kun kansalliskonventilla,
joka oli surmannut kuninkaan, surmannut kuningattaren, surmannut
girondistit, surmannut kordelierit, surmannut jakobinit, surmannut
vuorelaiset, surmannut itsensäkin, ei ollut enää eläviä surmattavana,
alkoi se surmata vainajia. Silloin se selitti villin iloisena, että se
oli erehtynyt arvostellessaan Mirabeauta ja ettei sen silmissä nerous
voi puolustaa lahjottavuutta.
Tehtiin uusi päätös, joka karkoitti Mirabeaun Pantheonista.
Vahtimestari tuli kirkon kynnykselle lukemaan päätöstä, joka julisti
Mirabeaun arvottomaksi lepäämään Voltairen, Rousseaun ja Descartesin
rinnalla ja joka määräsi kirkon vartijan luovuttamaan hänelle ruumiin.
Silloin kuultiin äänen, hirveämmän sitä ääntä, joka kerran kuultiin
Josafatin laaksossa, huutavan liian aikaisin:
»Pantheon, luovuta vainajasi!»
Pantheon totteli. Mirabeaun ruumis annettiin vahtimestarille, joka
omien sanojensa mukaan _siirrätti mainitun ruumisarkun tavalliseen
hautuumaahan_.
Niinpä kyllä, mutta tämä tavallinen hautuumaa oli Clamart,
kuolemantuomion kärsineitten leposija.
Ja jotta hänen tomuansa kohdannut rangaistus vaikuttaisi kahta
hirveämmältä, kuopattiin ruumisarkku yöllä ja saattueetta eikä
hautakummulle pantu ristiä, ei kiveä, ei hautakirjoitusta.
Mutta kun myöhemmin muuan utelias, joka halusi tietää mitä muut
eivät tiedä, kysyi eräältä iäkkäältä haudankaivajalta, opasti tämä
miehen aution hautuumaan halki, pysähtyi sen keskivaiheille, polkaisi
jalallaan maata ja sanoi:
»Se on tässä.»
Ja kun utelias penäsi varmaa todistusta, selitti haudankaivaja:
»Se on tässä. Voin sen taata, sillä minä olin mukana arkkua kuoppaan
pantaessa. Minä olin itsekin vierähtää hautaan, sillä se lyijyarkku oli
vietävän painava.»
Tämä utelias oli Nodier. Eräänä päivänä hän opasti minut Clamartiin,
polkaisi jalallaan maata ja sanoi:
»Se on tässä.»
Yli viisikymmentä vuotta ovat myöhemmät sukupolvet tallanneet Mirabeaun
tuntematonta hautakumpua. Eikö se ole riittävän pitkä sovitus
kiistanalaisesta rikoksesta, joka oli pikemminkin Mirabeaun vihollisten
rikos kuin hänen? Eikö olisi jo aika sopivassa tilaisuudessa penkoa
tuota saastutettua multaa, kunnes löydetään se lyijyarkku, joka kerran
painoi niin raskaasti haudankaivajan kättä ja jossa tunnettaisiin
Pantheonista karkoitettu vainaja?
Mirabeau ei kukaties ansaitse Pantheonia, mutta varmaa ainakin on,
että siunatussa maassa lepää paljon sellaisia, jotka häntä paremmin
ansaitsisivat teloitettujen hautuumaan.
Ranska, hauta Mirabeaulle teloitettujen hautuumaan ja Pantheonin
väliin! Hauta, jonka kirjoituksena on hänen nimensä, koristuksena hänen
rintakuvansa ja tulevaisuus tuomarina!