Kuten edellisen luvun alussa mainitsimme, päätti Pitou yhtä paljon
itsensä iloksi kuin hälventääksensä Billotin raskasmielisyyttä,
puhutella häntä.
»Sanokaapa, isäntä», aloitti Pitou lyhyen äänettömyyden jälkeen, jonka
kuluessa hän tuntui keräävän sanoja varastoon, niinkuin tykkimies kasaa
ammukset, ennenkuin aloittaa ammunnan, »sanokaapa, kuka lempo olisi
osannut arvata täsmälleen vuosi ja kaksi päivää sitten, kun neiti
Catherine antoi minulle louisdorin ja katkaisi siteet käsistäni tällä
puukolla... nimenomaan tällä puukolla... kuka olisi osannut aavistaa,
että vuodessa ja parissa päivässä voisi sattua näin paljon ihmeellistä?»
»Ei kukaan», vastasi Billot. Pitou ei huomannut, mikä hirveä katse
välähti tilanhoitajan silmissä, kun hän, Pitou, mainitsi Catherinen
nimen.
Pitou odotti, lisäisikö Billot jotakin näihin kahteen sanaan
vastatakseen hänen melko pitkään lauseeseensa, joka hänen mielestään
oli aika hyvin sommiteltu.
Mutta huomatessaan Billotin pysyvän vaiti Pitou teki, kuten äsken
mainitsemamme tykkimieskin, panosti aseensa ja laukaisi toisen kerran:
»Sanokaapa, isäntä, kuka olisi voinut ennustaa, kun te juoksitte
jäljissäni Ermenonvillen kentälle, kun te olitte läkähdyttää kadetin
ja minutkin, kun te tavoititte minut, kun te sanoitte kuka olitte, kun
te nostitte minut tarakkaanne, kun te Dammartinissa vaihdoitte hevosta
päästäksenne Pariisiin pikemmin, kun me Pariisiin saavuttuamme näimme
tullipuomien palavan kun 'keisarilliset' työnsivät meidät Villetten
esikaupunkiin» kun me kohtasimme kulkueen, joka huusi eläköötä
Neckerille ja Orleansin herttualle, kun teillä oli kunnia kantaa
paareja, joilla kuljetettiin näiden kahden suurmiehen rintakuvaa,
sillaikaa kun minä yritin pelastaa Margotin henkeä, kun kuninkaan
sveitsiläiskaarti ampui meitä Vendôme-torilla ja Neckerin rintakuva
putosi teidän päähänne, kun me pelastuimme Saint-Honoré-kadulle ja
huusimme: 'Aseihin, veljiämme surmataan!' kuka olisi voinut ennustaa,
että me valloittaisimme Bastiljin?»
»Ei kukaan», vastasi tilanhoitaja yhtä niukkasanaisesti kuin
edelliselläkin kerralla.
Hitossa! — tuumi Pitou itsekseen odotettuaan jonkun tovin. — Hän
näyttää päättäneen pysyä mykkänä. Saammepa nähdä, laukaiskaamme kolmas
kerta.
Hän sanoi ääneensä:
»Sanokaapa, isäntä, kuka olisi saattanut uskoa, että valloitettuamme
Bastiljin minusta täsmälleen vuosi sen jälkeen tulisi kapteeni ja
teistä liittolainen ja että me molemmat, varsinkin minä, haukkaisimme
iltaista lehtipuu-bastiljissa, joka on istutettu alkuperäisen paikalle?
No, kuka olisi saattanut sellaista uskoa?»
»Ei kukaan», kertasi Billot entistäkin synkemmällä äänellä.
Pitou oivalsi nyt, ettei tilanhoitajaa saisi millään keinolla
puheliaaksi. Mutta häntä lohdutti ajatus, ettei mikään ollut riistänyt
häneltä oikeutta puhua yksin.
Hän jatkoi siis ja myönsi Billotille oikeuden vastata, jos häntä
miellytti:
»Kun ajattelen, että täsmälleen vuosi sitten me menimme kaupungintaloon
ja te iskitte herra de Flessellesin kaulukseen — poloinen de
Flesselles, missä hän on nyt ja missä on Bastilji? — kun te pakotitte
hänet antamaan meille ruudin, minun seisoessani vartiona ovella, ja
ruudin lisäksi pienen kirjeen, joka oli osoitettu herra de Launaylle,
kun me ruudin jaettuamme olimme eronneet Muratista, joka aikoi
Invalides-hotelliin, ja kun me Bastiljiin tultuamme löysimme herra
Gonchonin, kansan Mirabeaun, kuten häntä sanotaan... Tiedättekö,
isäntä, mitä herra Gonchonista on tullut? Sanokaa, tiedättekö, mitä
hänestä on tullut.»
Billot tyytyi tällä kerralla vain ravistamaan päätänsä.
»Ettekö tiedä? En minäkään. Ehkä hänen on käynyt samoin kuin Bastiljin
tai kuin herra de Flessellesin tai niinkuin meidänkin kerran käy»,
jatkoi Pitou filosofoivasti, »_pulvis es et in pulverem reverteris_.
Kun ajattelen, että portista, joka oli tuossa ja jota ei ole enää,
te astuitte linnoitukseen annettuanne sitä ennen herra Maillardin
sepustaa kuuluisan lipasta koskevan kirjoituksenne, joka minun piti
lukea kansalle, ellette palaisi, kun ajattelen, että tuolla, missä
nyt ovat sinkilät ja kahleet, tuossa isossa kuopassa, joka muistuttaa
vallihautaa, te kohtasitte herra de Launayn — miesparka, näen hänet
vieläkin, yllä sinipunerva nuttu, päässä kolmikolkkahattu, rinnalla
punainen nauha ja kädessä miekkakeppi, siinä jälleen yksi, joka on
mennyt samaa tietä kuin herra Flesselleskin! — kun ajattelen, että
herra de Launay näytti teille Bastiljin alhaalta ylös asti, antoi
teidän tutkia ja mitata sitä... muureja, jotka tyveltään olivat
kolmekymmentä ja harjaltaan viisitoista jalkaa paksut... kun ajattelen,
että te nousitte hänen kanssansa torneihin ja että te uhkasitte,
mikäli hän ei käyttäytyisi järkevästi, heittäytyä hänen kerallaan
tornista alas, kun ajattelen, että alas tullessanne hän näytti teille
tykin, joka kymmentä minuuttia myöhemmin olisi lähettänyt minut sinne,
missä poloinen herra de Flesselles on nyt ja missä poloinen herra de
Launay on itsekin, ellen olisi keksinyt sopivaa piilopaikkaa, ja kun
lopuksi ajattelen, että te kaiken tämän nähtyänne sanoitte ikäänkuin
olisi ollut kysymys jonkun heinäladon, kyyhkyslakan tai tuulimyllyn
valtauksesta: 'Ystävät, ottakaamme Bastilji! ja että me otimme sen, sen
maanmainion Bastiljin ja otimmekin niin verrattoman hyvin, että tänään
istumme sen entisellä paikalla, haukkaamme sianmakkaraa ja maistelemme
bourgogne-viiniä sen tornin sijalla, jota sanottiin _kolmanneksi
Berthaudièreksi_ ja jossa tohtori Gilbert oli vankina! Kuinka
ihmeellistä! Ja kun ajattelen kaikkea hälinää ja melua, touhua ja
tohinaa... Mutta», jatkoi Pitou, »mitä tämä melu sitten on? Kuuletteko,
isäntä, jotakin on menossa tai joku menee, koko maailma juoksee ja
kuhisee. Tulkaa katsomaan, kuten muutkin, tulkaa, isäntä, tulkaa!»
Pitou pujotti kätensä Billotin kainaloon ja molemmat, Pitou uteliaana,
Billot välinpitämättömänä, lähtivät suunnalle, mistä melu kuului.
Melun oli aiheuttanut mies, jolla oli harvinainen oikeus aiheuttaa
melua kaikkialla, missä hän liikkuikin.
Hälinän keskeltä kuului huutoja: »Eläköön Mirabeau!» Huudot lähtivät
voimakkaista rinnoista, jotka eivät niinkään helposti muuta ihmisistä
saamaansa käsitystä.
Se oli tosiaankin Mirabeau. Erään naishenkilön seurassa hän oli tullut
katsomaan uutta Bastiljia, ja kun hänet oli tunnettu, syntyi tämä kova
hälinä.
Nainen oli hunnutettu.
Joku muu kuin Mirabeau olisi kauhistunut tätä melua, joka, kulki hänen
perässään ja jonka ylisteleviin ääniin sekaantui myöskin uhkailevaa
sorinaa, samanlaisia huutoja, jotka saattelivat roomalaisen voittajan
riemuvaunuja ja joiden sisältönä oli. »Caesar, älä unohda, että sinäkin
olet kuolevainen!»
Mutta hän, rajusäitten mies, joka myrskylinnun lailla tuntui voivan
elää vain ukonjyrinän ja salamain seassa, hän liikkui tuossa hälinässä
hymyilevin kasvoin, tyynin silmin ja hallitsijan elein, kuljettaen
käsikynkässään tuota tuntematonta naista, jota hänen seuralaisensa
kansanomaisuuden synnyttämä vihurituuli puistatti.
Semelen tavoin tuo varomaton oli varmaankin halunnut nähdä Jupiterin,
ja nyt oli salama polttaa hänet poroksi.
»Oh, se on herra Mirabeau!» huudahti Pitou. »Herra Mirabeau tosiaankin,
ylhäisön Mirabeau! Muistatteko, isäntä Billot, että tässä lähellä
kerran näimme herra Gonchonin, kansan Mirabeaun, ja että sanoin teille
silloin: 'En tiedä, millainen on ylhäisön Mirabeau, mutta kyllä kansan
Mirabeau on melko ruma'? No niin, nyt kun olen nähnyt molemmat, sanon,
että minun mielestäni ne ovat yhtä rumat, mikä ei silti estä meitä
osoittamasta kunnioitusta tuolle suurmiehelle.»
Ja Pitou hypähti tuolille, tuolilta pöydälle, pani kolmikolkkahattunsa
miekankärkeen ja huusi:
»Eläköön Mirabeau!»
Billot puolestaan ei merkilläkään ilmaissut myötätuntoaan tai
vastenmielisyyttään, panihan vain molemmat kätensä ristiin mahtavalle
rinnalleen ja mutisi kumealla äänellä:
»Hän kuuluu kavaltaneen kansan.»
»Pötyä», huomautti Pitou, »samaa on sanottu kaikista vanhan ajankin
suurmiehistä, Aristideesta Cireroon saakka».
Ja entistäkin täyteläisemmällä ja kaikuvammalla äänellä hän huusi:
»Eläköön Mirabeau!»
Sillä välin tuo kuuluisa puhuja katosi ihmisvilinään, hälinän ja
huutojen saattelemana.
»Kuinka tahansa», sanoi Pitou ja hyppäsi pöydältä maahan, »olen
mielissäni, että olen nähnyt kreivi de Mirabeaun... Menkäämme nyt
lopettamaan toinen pullomme ja haukkaamaan makkaramme, ukko Billot.»
Ja hän vei tilanhoitajan takaisin pöydän luo, jolla heitä tosiaankin
odottelivat Pitoun yksin nauttiman aterian tähteet, mutta silloin he
huomasivat, että heidän pöytänsä ääreen oli siirretty kolmaskin tuoli
ja että tällä tuolilla istui muuan mies ilmeisesti heitä odottelemassa.
Pitou silmäili Billotia, joka puolestaan silmäili tuntematonta.
Päivä oli tosin veljeyden päivä ja salli siis tuttavallisen
esiintymisen kansalaisten kesken, mutta Pitoun mielestä, kun hän ei
ollut vielä tyhjentänyt toista viinipulloa eikä lopettanut makkaraa,
moinen tuttavallisuus oli miltei yhtä tunkeilevaa kuin tuntemattoman
pelurin ilmestyminen ritari de Grammontin luokse.
Sitäkin enemmän kun henkilö, jota Hamilton ritaria koskevissa
muistelmissaan sanoo _pikku kurpitsaksi_, pyysi de Grammontilta
anteeksi »tunkeilevaa tuttavallisuuttaan», mutta tänä tuntematon ei
pyytänyt anteeksi mitään, ei Pitoulta eikä Billotilta, vaan silmäili
heitä päinvastoin leikillisen nenäkkäästi, mikä tuntui olevan hänelle
luonteenomaista.
Billot ei ilmeisesti ollut sillä tuulella, että olisi selityksittä
sietänyt tuota katsetta, koskapa hän astui ripeästi tuntematonta
kohden, mutta ennenkuin tilanhoitaja ehti suutansa avata tai tehdä
pienintäkään elettä, oli tuntematon tehnyt salamerkin, johon Billot oli
heti vastannut.
Miehet eivät tunteneet toisiaan, mutta he olivat veljet keskenään.
Tuntematon oli puettu, kuten Billotkin, liittolaisasuun, mutta muuan
eroavaisuus puvussa ilmaisi tilanhoitajalle, että sen pitäjä oli päivän
juhlassa esiintynyt siinä pienessä ulkomaalaisten ryhmässä, joka
Anacharsis Clootzin johdolla oli edustanut ihmiskuntaa.
Kun tuntematon oli tehnyt merkin ja Billot vastannut, istuutuivat
Billot ja Pitou paikoilleen.
Billot taivutti päätänsä jonkunlaiseksi tervehdykseksi ja Pitou hymyili
suopeasti.
Mutta koska molemmat tuntuivat tekevän katsekysymyksen tuntemattomalle,
oli tämän siis ensiksi aloitettava puhelu. »Ette tunne minua, veljet»,
sanoi hän, »mutta minä tunnen teidät molemmat».
Billot silmäili tutkivasti tuntematonta; herkempi Pitou huudahti:
»Ihanko totta, herra?»
»Tunnen sinut, kapteeni Pitou», vastasi vieras, »tunnen sinut,
tilanhoitaja Billot».
»Juuri niin», myönsi Pitou.
»Mutta miksi noin synkkänä, Billot?» kysyi vieras. »Siksikö, että
vaikka olet Bastiljin valloittaja, vieläpä ensimmäinen hyökkääjä,
sinulle on unohdettu antaa heinäkuun neljännentoista päivän
muistomerkki ja juhlia sinua, kuten on juhlittu herroja Maillardia,
Elietä ja Hullinia?»
Billot hymyili halveksivasti.
»Jos tunnet minut, veli», sanoi hän, »pitäisi sinun tietää, ettei
sellainen hölynpöly voi synkentää minun sydäntäni».
»Senkö vuoksi siis, että jalomielisyydessäsi koetit turhaan ehkäistä de
Launayn, de Foulonin ja le Berthierin murhaa?»
»Tein parhaani ja mikäli voimani riittivät noiden murhien
välttämiseksi», sanoi Billot. »Olen useammin kuin kerran nähnyt
unissani niiden rikosten uhrit eikä kukaan heistä ole johtunut
syyttämään minua.»
»Ehkä sen vuoksi, että palattuasi lokakuun viidennen ja kuudennen
päivän tapahtumien jälkeen maatilallesi huomasit aittasi tyhjiksi ja
peltosi kyntämättömiksi?»
»Olen rikas, ei minua liikuta yhden sadon tuhoutuminen.»
»Silloin», sanoi tuntematon ja katsoi Billotia suoraan silmiin, »on
syynä se, että tyttäresi Catherine...»
»Vaiti!» keskeytti tilanhoitaja ja tarttui vieraan käsivarteen.
»Älkäämme puhuko siitä.»
»Miksemme», tokaisi tuntematon, »jos minä puhun siitä auttaakseni sinua
kostamaan?»
»Se on toinen juttu», sanoi Billot kalveten ja hymyillen yhtaikaa,
»puhukaamme siitä».
Pitou ei ajatellut enää juomaa eikä ruokaa, hän silmäili vierasta kuin
jotakin taikuria.
»Entä kuinka aiot kostaa?» kysyi tuntematon hymyillen.
»Sano? Niinkö tökerösti, että yrität surmata yksilön, kuten olet kerran
yrittänytkin?»
Billot valahti kuolonkalpeaksi. Pitou tunsi kylmät kareet selässään.
»Vai sitenkö, että aiot vainota koko säätyluokkaa?»
»Vainoamalla koko luokkaa», sanoi Billot, »sillä yhden rikos on
kaikkien rikos. Herra Gilbert, jolle valitin kohtaloani, sanoi:
'Billot-parka, mitä sinulle on tapahtunut, se on tapahtunut sadoille
tuhansille isille! Mitäpä muutakaan nuoret ylimykset tekisivät kuin
viettelisivät rahvaan tyttäriä ja vanhat muuta kuin kuluttaisivat
kuninkaan rahoja?'»
»Soo, sanoiko Gilbert niin?»
»Tunnetteko hänet?»
Tuntematon hymyili.
»Minä tunnen kaikki ihmiset», sanoi hän, »kuten tunnen sinut, Billot,
Pisseleun isännän, kuten tunnen Pitoun, Haramontin kansalliskaartin
kapteenin, kuten tunnen varakreivi Isidor de Charnyn, Boursonnesin
herran, kuten tunnen Catherinen...»
»Olen jo kerran kieltänyt sinua lausumasta sitä nimeä, veli.»
»Minkä vuoksi?»
»Koska Catherinea ei enää ole.»
»Mitä hänestä siis on tullut?»
»Hän on kuollut!»
»Ei ole, hän ei ole kuollut, ukko Billot», huudahti Pitou, »sillä...»
Ja hän olisi varmaankin jatkanut: »sillä minä tiedän, missä hän on ja
minä tapaan hänet joka päivä», mutta Billot sanoi äänellä, joka ei
sietänyt vastustelua:
»Hän on kuollut!»
Pitou painoi päänsä alas. Hän ymmärsi.
Vaikka Catherine kenties elikin muille, oli hän kuollut isältään.
»Ah», mutisi tuntematon, »jos olisin Diogenes, sammuttaisin lyhtyni,
sillä minä luulen löytäneeni ihmisen».
Sitten hän nousi, ojensi kätensä Billotille ja sanoi:
»Veli, lähde kanssani kävelylle. Sillaikaa tämä kelpo nuorukainen
tyhjentäköön viinipullonsa ja lopettakoon ateriansa.»
»Lähden mielelläni», sanoi Billot, »sillä alan käsittää, mitä aiot
tarjota minulle».
Hän tarttui tuntemattoman käsivarteen ja sanoi Pitoulle:
»Odota minua täällä, kunnes palaan.»
»Mutta, ukko Billot, jos viivytte kauan, tulee minun ikävä», huomautti
Pitou, »sillä jäljellä on enää vain puoli lasillista viiniä, viilu
makkaraa ja palanen leipää».
»Ole rauhassa, kelpo Pitou», lohdutti tuntematon, »ruokahalusi
tunnetaan ja sinulle lähetetään jotakin, minkä turvissa voit
kärsivällisesti odotella».
Ja tuskin olivat tuntematon ja Billot kadonneet lehtimuurin taa, kun
Pitoun pöytää koristi uusi sianmakkara, uusi leipä ja kolmas viinipullo.
Pitou ei käsittänyt mitään tapahtuneesta. Hän oli sekä hyvin
kummastunut että hyvin levoton.
Mutta hämmästys ja levottomuus, kuten mielenliikutukset yleensä,
tekivät Pitoun nälkäiseksi.
Koska hän oli nyt hyvin kummastunut ja varsinkin hyvin huolestunut,
tunsi hän vastustamatonta tarvetta käydä käsiksi hänelle tuotuihin
ruokiin ja hän tyydytti tämän tarpeensa luonteenomaisella tulisuudella.
Vihdoin Billot palasi yksin ja istuutui entiselle paikalleen vastapäätä
Pitouta, äänettömänä, mutta otsa seesteisenä kuin ilon kirkastamana.
»No, mitä uutta, ukko Billot?» kysyi Pitou.
»Sitä uutta, että saat lähteä huomenna yksin, Pitou.»
»Entä te?» uteli kansalliskaartin kapteeni.
»Minäkö? Minä jään», vastasi Billot.